Ruumiillisen uurastuksen nautinto

En olisi arvannut, että tutkijan työ voi olla näinkin mielenkiintoista ja jännittävää, ennen kuin aloitin väitöskirjatutkimuksen teon. Tosiasia kuitenkin on, että tekstien tutkiminen tapahtuu 99-prosenttisesti sisätiloissa: näyttöruutua tuijottaen ja papereita selaillen, silmät puuduksissa, hartiat jumissa ja pää kipeänä, kun tuntuu ettei veri pääse kiertämään aivoihin asti.

Joskus voi ottaa lähdekirjan mukaan riippumattoon, kunhan pitää huolen siitä, ettei äidy vallan nautiskelemaan (ja jos ei saa nautiskella, mitä iloa on mennä riippumattoon?).

Onneksi nurmikko röyhähtää käsistä, ellei sitä leikkaa. Onneksi rikkaruohot vaanivat kaiken aikaa vaivalla istutettuja perennoja. Onneksi noppakivet tuli aikanaan aseteltua hiukan huolimattomasti, ja on jo korkea aika kohentaa niitä.

Viimeisessä kohdassa sain totta puhuen harjoittaa rankkaa positiivista itsesuggestiota, sillä noppakivien kohentaminen on karmea homma! Sitä on jo lykätty viikko toisensa jälkeen ja lykätään edelleen niin kauan, kunnes tekosyyt loppuvat.

Tiedän kuitenkin jo, että kun pääsen kaivelemaan kiviä maasta, repimään rehahtaneita heiniä kivien välistä ja naputtelemaan kiviä sievään riviin takaisin paikalleen, työ on kivaa. Tuloksen näkee heti. Kipu on läsnä edelleen, mutta se tuntuu nyt hellissä sormenpäissä ja käsivarsissa ja mustelmaisissa polvissa, ja se on toisenlaista. Siitä osaa nauttia yhtä lailla kuin riippumatossa loikoilusta.