Yksi vanhemman (lukemattomista) tehtävistä on auttaa lapsi voittamaan pelkojaan ja jännityksiään, oli sitten kyse mäenlaskusta tai uusien lasten kohtaamisesta. Lempeällä kannustuksella pääsee yleensä pitkälle, mutta minä kyllä uskon siihen, että toisinaan lapsi pitää työntää rajan yli vaikka hiukan väkisin.Meillä esimerkiksi esikoiselle iski aikoinaan alkeisuimakoulussa kauhea ahdistus. Tunnin alussa pukuhuoneessa tyttö puhkesi surkeaan itkuun eikä halunnut mennä uimaan. Tyttö tykkäsi uimisesta hirmu paljon, joten ongelma oli jossakin muualla. Minä komensin itkuisen tytön jonoon ja altaalle. Viikon aikana juteltiin, tsempattiin, rohkaistiin ja kannustettiin. Ja sovittiin, että ensi kerralla mennään reippaasti uimaan. Taas tuli itku, mutta en suostunut lähtemään tytön kanssa kotiin. Pukuhuoneessa lenteli välillä puukkoja, kun toiset äidit kauhistelivat metodiani. Mutta minä uskoin tekeväni oikein.
Itkukertoja taisi olla neljä tai viisi. Sitten yhtenä kertana kaikki oli hyvin, ja siitä lähtien uinti on ollut yhtä iloa ja nautintoa. Viime viikolla tyttö pääsi jatkouimakoulu kakkosesta vesirallin sammakoihin. Edistys on ollut nopeaa.
En tiedä vieläkään, mikä lopulta mätti. Nyt sillä ei ole enää väliäkään.
Oma äitini on kertonut, kuinka kokeilin yhtä sun toista harrastusta, mutta ne jäivät heti alkuunsa, kun en tykännyt. Olin esimerkiksi englanninkielisessä leikkikoulussa. Äiti on kertonut, että tulin kerran kotiin ja sanoin, etten halua enää jatkaa siellä, kun en halua sanoa "good morning". Ja niinpä leikkikoulu loppui siihen.
Voimisteluun äiti vei minut kun olin neljä. Kiljuin ja huusin enkä suostunut tekemään mitään. Lähdimme pois emmekä yrittäneet uudestaan. Mutta parin viikon päästä pyysin itse äitiä viemään minut sinne uudelleen, ja sille tielle jäinkin viideksitoista vuodeksi. Onneksi älysin pyytää!
Uimaseurassa kävin, kunnes vaihdoimme isoon altaaseen ja valmentaja vaihtui. Uusi valmentaja oli mielestäni hirveän ilkeä ja julma, ja minä lopetin uinnin. Muistan oikein hyvin tuon valmentajan ja olen edelleen sitä mieltä, että hän oli ilkeä. Oliko lopettaminen silti fiksu ratkaisu, en tiedä.
Mutta eilen palasin uimaopetukseen. Aloitin aikuisten uintitekniikkakurssin. Ja jestas, miten pelkäsin ennen uimahalliin lähtöä! Tärisin jännityksestä, juoksin vessassa, pakkasin reppua uudestaan ja uudestaan. Pelkäsin nolaavani itseni. Pelkäsin olevani tosi huono. Pelkäsin että mulle nauretaan. Pelkäsin etten opi mitään.
Palasin tosi pieneksi ihmiseksi, siirryin tsemppaajan roolista pelokkaan, osaamattoman tytön rooliin. Ja tajusin, kuinka uskomattoman urheita ja rohkeita pienet tyttöni itse asiassa ovat. Itse olen paljon pelokkaampi.
Johtuuko se siitä, etten itse juurikaan joutunut ylittämään rajojani, vaan sain aina perääntyä silloin kun halusin?
3 kommenttia:
Niin, olen itse pohtinut tätä samaa.
Tyttäreni ei koskaan halua lähteä muskariin, koska se pelottaa häntä. Minä sanon joka kerta: Sinua saa pelottaa, mutta muistatko miten kivaa sinulla siellä joka kerralla on. Siellä on niitä samoja mukavia lauluja ja leikkejä ja kaikki kivat muskarikaverit.
Ja joka kerta siellä on tosi hauskaa, vaikka alussa pelottaakin mennä...
Minullakin lopettiin useimmat harrastukset, kun en tykännyt siellä käydä. Ehkä en siksi vieläkään ole osannut pitkäjänteisesti harrastaa mitään lajia. Kokeillut olen kyllä monia.
Niinpä. Entä päteekö sama ei vain harrastuksiin vaan kaikenlaiseen uuteen ylipäätään?
Mä olen ystäväpiirissäni surullisenkuuluisa siitä, etten ikinä suostu kokeilemaan mitään uutta itseni nolaamisen pelossa. Haluaisin harjoitella ensin yksin piilossa, kunnes astuisin esiin ja näyttäisin mitä osaan. Olen huomannut esikoistytössä samoja piirteitä. Kaikki pitäisi handlata heti, hän inhoaa omaa epäonnistumistaan ja haparointiaan.
Pitäisikö vanhemman joskus "pakottaa" lapsi myös epäonnistumaan?
Olen pakottaja äiti.. Lapset harrastivat musiikkia musaopistossa ja halusivat aina välillä lopetaa. En antanut. Joskus tunneille mentiin itkien ja joskus sieltä tultiin itkien, kun opettaja sanoi, mitä ajatteli oppilaastaan.. Musiikin opettajat ovat kuin balettipedagogit. Lohdutin lapsia että olette lahjakkaita, jos opettaja koulii kovin ottein.. lahjattomiin ei koskaan turhaa tuhlata paukkuja. Ajattelin, että musiikin harrastamisessa on hienoa myös se, että se panee ihmisen koville, opettaa pitkäjänteistä työskentelyä, pitää nöyränä, pakottaa säännöllisyyteen jne. Kaikki ominaisuuksia, joita tarvitaan elämässä. Nyt lapseni, 19 ja 20 v. soittavat yhä. Musiikki on tärkeä osa heidän elämäänsä ja kumpikin ovat kiittäneet, etten antanut heidän lopettaa soittamista. Olin siis oikeassa. Tietenkään en olisi välillä pakottanut heitä, elleivät he olisi olleet musiikillisesti lahjakkaita!
Lähetä kommentti