keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Visuaalista ja ilmavaa - ei täällä, ei nyt!

Joidenkin ihmisten blogeissa tuntuu paistavan ikuinen aurinko. Ihailen ja vähän kadehdin sellaisia blogisteja kuin Liivia tai violet - blogit ovat tulvillaan kauniita kuvia ja ilmavasti muotoiltuja ajatuksia. Voi kun elämä olisikin sellaista, visuaalista ja ilmavaa, edes joskus, edes vähän useammin kuin nykyisin.

Taas kerran kun mikään ei tunnu onnistuvan. Varmalta vaikuttanut työpaikka meni mieheltä sivu suun. Kuopus nyyhki hiljaa aamulla sylissäni "älä jätä mua tänne", kun vein häntä päiväkotiin (ja minä jätin, enkä palannut enää halimaan, ettäs tiedätte). Raivareita pukkaa taas harva se hetki, nyt esikoinen on liittynyt kiukkuriveihin. Minä kärvistelin kolme iltaa ravinnotta, kunnes vasta kolmannella yrittämällä pääsin labraan. Pienistä harmeista kasvaa isoja v-tutuksia, kun on väsynyt ja nälkäinen ja rimpuilee selvitäkseen kaikista velvollisuuksistaan.

Lupaan täten pyhästi, että seuraava postaukseni on visuaalinen ja ilmava! (Älkääkä sitten ihmetelkö, jos seuraavaa postausta ei kuulu hetkeen.)

9 kommenttia:

karhurannanesa kirjoitti...

Väsy ja nälkä saavat mielentilassa ihmeitä aikaan. Kokemusta on kaikista kolmesta: väsystä, nälästä ja mielentiloista :)

Maria kirjoitti...

Jos mielentila on tarpeeksi voimakas, sen avulla tai takia perustarpeet voi sivuuttaa joksikin aikaa. Ja toisin päin; jos jostain syystä perustarpeet jäävät pidempään tyydyttämättä, se synnyttää mielentiloja...

Liivia kirjoitti...

Voi kuule, "visuaalinnen ja ilmava" on vain toinen puoli totuutta.
Paljon on huolia ja vielä enemmän vastoinkäymisiä, mutta yritän olla tuomatta niitä blogiini.

Tsemppiä sinne. Päivä paistaa aina sonnan jälkeen:)

violet kirjoitti...

Joskus ajattelen: "saanko" panna blogiini auringonpaistetta ja hyvää mieltä kun samaan aikaan vihmoo räntä toisaalla ja työpaikat lähtevät alta.
Tajuan sitten että ajatuskin on tyhmä. SIis se ajatus "luvallisuudesta".
Minä saan toisinaan sähköposteja joissa moititaan sitä etten kerro "oikeasta elämästä" mitään. Toki kerron. En aio peitellä hyvää, mutten takerru kuvailemaan huonoa. Kyllä siitäkin kirjan, pari saisi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Maria kirjoitti...

Hii, kiitos kommentista Liivia!

Juuri tuota ihailen. Minusta tuntuu, että kun on huolia ja ahistusta, ei saa väännettyä positiivista blogitekstiä vaikka kuinka yrittäisi. Syntyy vain katkeraa tilitystä... :)

Maria kirjoitti...

Ja kiitos kommentista myös violet!

Tämä on jännä ilmiö - kun tekee fiktiota, kurjien asioiden kuvaaminen on yleensä helpompaa kuin onnen; onni tuntuu herkästi kliseiseltä ja falskilta.

Jos saisi omat kurjuudet etäännytettyä fiktion tavoin, voisi lopputulos olla parempi.

Blogikirjoittaminen on haasteellista kirjoittamisen ammattilaisellekin!

Maria kirjoitti...

Ja vielä jälkihuomautuksena: teillä molemmillahan on olennaisena osana blogejanne ne upeat kuvat, joita suunnattomasti kadehdin :)

Vaikka uskonkin sanan voimaan, verkkoympäristössä kuvan ja sanan onnistunut yhdistäminen luo herkästi paljon paremman lopputuloksen kuin pelkät sanat.

violet kirjoitti...

Olen samaa mieltä kuvan ja tekstin yhdistämisestä. Muistan kun aloitin blogini syksyllä 2005. Alkuun panin kuvan vain kun tuntui olevan jotakin aivan erityistä jota ei muka voinut sanoin kuvailla.
Nyt tuntuu että kirjoitus olisi tynkä ilman kuvaa, joka useimmin on tunnelmakuva sen sijaan että olisi erityisen informatiivinen. Tai toisinaan tietysti sitäkin, ainakin jollakin tasolla.

Alunperin aloitin blogini sellaisena omana piilopaikkana, omana tilana. Sellaisena se on pysynytkin ja linja esim. niiden asioiden suhteen joita en aio käsitellä ikinä on pitänyt.

Huomaan senkin aivan selkeästi että kun kaivan (joskus se on kaivamalla kaivettava..) hyvän asian päivästäni ja teen siitä tekstin niin se alkaa kasvaa se hyvä. Kommenttien myötä suorastaan elää. Voimistuu ja voimistaa.
Tässäkin syy, miksi pitäydyn jonkun mielestä ehkä hiukan kepeissä aiheissa.

Maria kirjoitti...

Hyvä pointti, violet. Minä sain joskus kymmenisen vuotta sitten anopiltani lahjaksi kiitollisuuden päiväkirjan, jossa oli vuoden jokaiselle päivälle muutama rivi tilaa kirjoittaa, mistä on sinä päivänä kiitollinen. Täytin tunnollisesti kirjaa koko vuoden, ja joskus siinä oli totisesti tekemistä. Mutta aika pian sitä alkoi päivän aikana tavallaan skannata etukäteen tapahtumia ja miettiä, mistä voisi illalla kirjoittaa - ja niinpä sitä tuli koko ajan tietoisemmaksi siitä, että omassa elämässä oli oikeasti tosi paljon hyviä asioita, joka päivä.