Raksamuistoja

Meidät on pyydetty lauantaina Kivinavettakinkereille kertomaan kodistamme. Olen kuluttanut pari viime iltaa skannaamalla valokuvia - rakennusaikaiset kuvamme kun otettiin kaikki filmikameralla. Rakennusprojekti pitäisi tiivistää 15 minuutin PowerPoint -esitykseen. Minulle soittanut TKK:n arkkitehti taisi pyytää puhumaan erityisesti rakentamisen pulmakohdista ja epävarmoista vaiheistä - olikohan se niin?

Mistähän sitä aloittaisi? Kertoisiko sen, kun porukka, johon taisi kuulua ainakin yksi arkkitehti, yksi insinööri ja yksi rakennusmestari oman väen lisäksi mietti kuumeisesti, paljonko yksi lehmä tuottaa lämpöä. Satavuotiaiden seinien U-arvon laskeminen ei ollut ihan helppo juttu, ja lopputuloskin taisi olla lähinnä valistunut arvaus.

Tai siitä, kuinka seinien hiekkapuhallus paljasti, että yksi sikalan seinistä oli paitsi kiero, myös ruskeanharmaa - punatiilien sijaan se olikin rakennettu itse tehdyistä savitiilistä. Kieroudenkin syy selvisi, kun löysimme navetan piirustukset; seinää oli siirretty omin päin pari metriä suunnitellusta, ja muurauskin taisi tapahtua aika omatoimisesti; seinän varmaan huomattiin olevan menossa kohti ovea, mikä ratkaistiin, no, tekemällä mutka seinään. Vastaavan mestarin mielestä ruma seinä piti purkaa, mutta meistä mutka oli vain persoonallinen, ja savenharmauden ratkaisin sävyttämällä seinän tiili kerrallaan.

Vai siitä, kuinka vastaava mestari-pääurakoitsija skippasi sovitun tapaamisen toisensa jälkeen, ollen lopulta yhteensä seitsemän viikkoa poissa työmaalta, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää häntä hakemaan tavaransa. Siinä välissä, ennen uuden urakoitsijan saapumista, minä käväisin synnyttämässä esikoisemme. Ja mies teki pitkää iltaa, yötä ja aamuakin Vanajanlinnassa.

Kuvia skannatessani en ole voinut kuin miettiä: miten ihmeessä me jaksettiin?