Ken on maassa kamalin äiti?

Niin siinä sitten kävi, että viime yönä esikoinen tuli sänkyni viereen ja vaikeroi päänsärkyä ja vatsakipua. 38,4 astetta, eikä päänsärky lähtenyt parasetamolilla. Kuopuksellakin tänään 37,5 astetta. Sitkeässä on. Minun tieto-orientoinut luontoni ei tahdo sietää sitä, ettei testejä tehdä! Olen miettinyt kaiken maailman väylät ja kepulikonstit, joiden kautta saisin lapseni H1N1-testiin, mutta en ole keksinyt toteuttamiskelpoista ideaa, joka täyttäisi moraaliset vaatimukseni.

Esikoinen takertuu äitiin paljon kovemmin kuin kuopus. Kun lähdin ekaa kertaa Amerikkaan, minä seisoin itkeä pärskien turvatarkastusjonossa ja nojasin esikoiseen, joka ulvoi. Kuopus taputteli esikoista hartialle, minua reiteen ja lohdutteli: älkääs nyt, kaikkihan on ihan hyvin, äiti tulee ihan pian takaisin! Tytöllä oli tuolloin ikää 3 vuotta, 1 kuukausi ja 17 päivää, ja hän oli ollut ilman rintaa kokonaiset 17 päivää. Siitä huolimatta neiti oli kuin itse reippaus.

Sama meno tänäänkin. Arvoin pitkään, lähdenkö laivaseminaariin luennoimaan toimittajille kuten olin luvannut, vai jäänkö kotiin hoivaamaan kahta sairasta lasta. Mies vakuutteli pärjäävänsä, ja minulle on aika lailla kunnian kysymys hoitaa sopimani työt. Niinpä istun nyt pimeässä bussissa Forssan keskustassa, matkalla kohti Turkua, jossa yövyn birgittalaissisarten vieraskodissa ja aamutuimaan suuntaan laivalle. Esikoinen itkeskeli koko päivän ennen lähtöäni ja toisteli sitä, kuinka ikävä tulee. Kuopus kävi halaamassa kun olin lähdössä, huikkasi reippaasti moikka ja oli jo menossa.

Että voikin tuntua kurjalta. Luentoni kestää tunnin ja vartin, ja sen tähden olen poissa kipeiden lasteni luota puolitoista vuorokautta. Olen aikamoisen itseinhon vallassa. Olen muutenkin ollut tänä syksynä luvattoman paljon poissa kotoa. Minä, joka olin ensimmäiset viisi ja puoli vuotta äitiyttäni liki koko ajan käden ulottuvilla. Onko muutos ollut liian iso? Onko se isompi asia esikoiselle vai minulle? Ja kumpi tuntuukaan itse asiassa kurjemmalta, kuusivuotias joka itkee lohduttomasti perääni vai kolmevuotias, joka ei tunnu piittaavan lähdöstäni pätkän vertaa?

Jos lapset olisivat terveinä, voisin edes hiukan nauttia siitä rauhasta, minkä yksin ollessa saa. Mutta nyt ajattelen koko ajan, kuinka väärässä paikassa olen. Ei ole helppoa, ei. Vaikka - eihän kukaan ole sanonutkaan sen olevan.

Ja meillä on sentään onnellinen ja ehyt perhe. Sydäntä vääntää kun luen olemattoman postauksia. Välillä tekisi mieli lakata lukemasta, kun tulee niin hirmuisen paha olla. Vaan enhän saata sitä tehdä.