sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Kertoa vai ei?

Kerroimme tästä raskaudesta aiemmin kuin koskaan. Esikoisesta kerroimme raskausviikolla 9, kuopuksen kanssa taisimme ehtiä viikolle 13. En olisi halunnut kertoa tästäkään vielä, varsinkaan kun olin kovin skeptinen koko raskautta kohtaan, mutta tuntui väärältä olla kertomattakaan. Kuusivuotias esikoistyttö oli niin huolissaan minusta; olin järjettömän väsynyt ja huonovointinen. Valehteleminen ja kierteleminen tuntui liian raskaalta, ja lapset olivat toivoneet ja odottaneet vauvauutisia pitkään.

Eikä kukaan voi vaatia kuusi- ja kolmevuotiaita lapsia pitämään sellaista salaisuutta.

Sitä paitsi kasvavan vatsan peitteleminen alkoi olla vaikeaa.

Niinpä kerroimme vauvasta seitsemännellä viikolla, kun ultrassa oli jo nähty sydänäänet ja kaiken piti olla hyvin.

Ja niinpä olen lähettänyt tällä viikolla monen monta tekstiviestiä ja kertonut, ettei vauvaa olekaan tulossa. Tilanne, jota olin jotenkin aina kammonnut.

Vaan oikeastaan lohtuviestit ovat tuntuneet aika hyviltä. Eilen aamupäivällä puhelin soi monta kertaa, kun ystävät kyselivät vointiani. Lääkkeellistä tyhjennystä tehdessäni tiesin, että moni ajatteli meitä. Ehkä jaettu suru tuntuu kuitenkin pienemmältä. Ja onhan se helpompaa olla läheisten edessä rehellisesti rikkinäisenä kuin yrittää esittää normaalia samaan aikaan, kun sisintä revitään.

Ja miksei tästä aiheesta voisi puhua? Sanotaan, että jopa 50-60 prosenttia hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes havaittu, ja todetuistakin raskauksista 12-15 prosenttia keskeytyy. Yksi keskenmeno ei vielä lisää riskiä seuraavissa raskauksissa, mutta esimerkiksi minun kohdallani riski on jo korkeampi, koska keskenmenoja on takana laskemistavasta riippuen kahdesta aika moneen. On siis kyse hyvin yleisestä, joskin vähän puhutusta kokemuksesta.

5 kommenttia:

Itse kirjoitti...

Käsittämätöntä sympatiaa ja lämpöä tunnen sinua, tilannettasi ja perhettäsi kohtaa.

Oikeasti
silmät
kostuvat.

Anonyymi kirjoitti...

Varsinkin isompien lasten kanssa ei tarvita kuin puolikas lause, kun he jo huomaavat, että jotain on meneillään. Jos ei kerro raskaudesta, lapsi täyttää mielikuvituksella aukon.

Otan osaa suruusi. Se on suruista sanattominta, Kristevan khoraa (joskin Kristevasta voi olla monta mieltä), piilotajuista ja sanatonta, mykkää kehon kokemusta. Argh, oikeasti olen harmistunut siitä miten epäoikeudenmukaisen sattumanvarainen elämän alku on ja soisin asiat toisin Sinulle eli kyllä niitä sanoja olisi, mutta ne jäävät haparoimaan tyhjää.

Voimia tuleviin viikkoihin.

LP

Maria kirjoitti...

Kiitos Itse ja LP.

Napaulina kirjoitti...

Voimia sinulle. Joku sanoi minulle kerran, että toisaalta voi olla helpompaa, että on jollekin jo ehtinyt kertoa, jos sitten meneekin kesken. Ehkä juuri sen takia, ettei sitä omaa suruaan tarvitse ihan alusta asti selittää, vaan voi tavallaan jatkaa juttua. Eihän se tietenkään lohduta, mutta kuitenkin.

Maria kirjoitti...

Kiitos Napaulina.