perjantai 5. helmikuuta 2010

Elämän vimmaa - öö, missä?

Ulla Järvi kirjoittaa Syntymätön-kirjassa menovaiheesta, joka voi yllättää naisen keskenmenon jälkeen. Siis tarpeesta bilettää, flirttailla, "kuin rakentaisi omaa naiseuttaan uudestaan".

En muista tällaista ilmiötä puolentoista vuoden takaisen keskenmenoni jälkimainingeista. Ennemminkin tunnistan sen ajoilta juuri ennen, kun olemme päättäneet yrittää lasta. Jotenkin sitä kai yritti hummata varastoon, ennen piiitkää kuivaa kautta. Enkä tarkoita nyt holtitonta juopottelua, vaan ylipäätään kaikenlaisia maallisia nautintoja, jotka ainakin tällaisella maratonimettäjällä ovat olleet hyvin vähissä vauvan syntymästä pari vuotta eteenpäin. Siis graavikalaa ja medium-fileitä, hyvää olutta tai viiniä, leffassa ja keikoilla käyntiä. Oho, onpa rajua hummaamista... ;)

Mutta tänään olen lähdössä kahden ystävän kanssa ulos. Muutama päivä sitten huomasin olevani oikein uhmakas: nyt mennään eikä meinata! Mutta sitten: en tunne itseäni erityisen hehkeäksi. Vatsa on vielä tyhmässä välitilassa; ei enää palleroinen mutta ei vielä omakaan. Peiliin katsominen saa lähinnä vaikeroimaan. On vaikea kuvitella, että lähtisin tänä iltana kovasti flirttailemaan tai olisin muuten erityisen juhlavalla tuulella.

"On hyvä tiedostaa, että kriisejä seuraa usein suoranainen vimma tarttua elämään", Järvi kirjoittaa. Kuulostaa loogiselta, ja vaikken sellaista vimmaa nyt itsessäni tunnekaan, voihan olla että tanssin pöydillä kun vuorokausi vaihtuu. Jotenkin se vain ei nyt tunnu kovin todennäköiseltä skenaariolta.

1 kommentti:

Maria kirjoitti...

Hih, kotona olen, hyvin kesysti vietetyn illan jälkeen... :)

Ystävät tuntee siitä, että heidän seurassaan voi puhua ääneen kipeistäkin asioista.