Marian maalla

Pssssst!

2011-11-06T20:50:00.000+02:00

Hyvästit!

2011-01-01T14:54:00.001+02:00

Tämä blogi on kulkenut aika siivun elämää, loppukeväästä 2008 tähän päivään. Nyt on aika lopettaa.

Hyvää uutta vuotta 2011, tutut ja tuntemattomat!

Muukalainen tervehtii

2010-11-30T11:49:00.000+02:00

Onko tosiaan niin, että kunnianhimoa tänä päivänä on kirjoittaa blogipostaus tweetin tai fb-statuksen sijaan? Minulla sitä kunnianhimoa ei ole viime aikoina riittänyt. Reaalimaailma on työllistänyt liiaksi.

Hyvä päivä on, hyvä päivä tää on, hyvä päivä tää on!

2010-11-14T19:52:00.001+02:00

Meidän isi on aloittanut taas saksofonin soiton. Pidän siitä, koska on kivaa kun hänellä on harrastus. Pidän siitä, koska saksofoni on kaunis soitin ja siinä on seksikkään savuinen ääni, joka saa minut matkaamaan mietteissäni johonkin. En kyllästy ollenkaan kuuntelemaan, kun mies harjoittelee. Päinvastoin.

Meidän seitsemänvuotias esikoinen piirsi valkotaululle kuvan, jossa isi soittaa äidille saksofonia. Pidän tytön tyylistä, kuva on mielestäni upea. Tuli jopa jotenkin Katja Tukiaisen kuvat mieleen - heh, äidin ylpeyttä... ;)

Kävimme äänestämässä, vatsat täynnä herkkuja. Söin tänään parasta lammasta mitä muistan syöneeni, ja minä tilaan usein ravintolassa lammasta. Tämä lammas vain oli itse valmistettua! Olenpa ylpeä itsestäni, kun jaksoin odottaa että kaasuliesi kuumotti voin rautapannussa ihan tummaksi ja käriseväksi. Ja sitten uskalsin ottaa sisäfileet pannulta, kun olivat paistuneet vain minuutin per puoli. Oih. Punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita lisäksi. Ja sitten vaarilassa kahvit ja pappalassa kahvit. Äänestyskoppiin meni aikamoinen lyllerö!

Onpa muuten onni, kun lapsillamme on molemmat isovanhemmat. Kun minä olin kaksi, jäljellä oli enää isoäiti. Minun lapsillani on tiivis suhde kaikkiin neljään. Kaksi asuu pihan toisella puolella, toiset kaksi kaupungin toisella puolella. Miten arvokasta!

Isi soittaa paraikaa saksofonilla biisiä, jonka lupasi opetella minua varten. Tenorifonilla ei tosin pääse ala-aahan, mutta enköhän selviä tuosta.

Postin otsikko muuten on ihanasta Totte-tunnarista...

Ajateltavaa

2010-11-04T15:15:00.002+02:00

Tässäpä meille kaikille ajateltavaa iltapäiväksi - ja loppuelämäksi.

Nöyrää

2010-11-02T09:38:00.000+02:00

Sain aamulla puhelun, joka teki minut hyvin surulliseksi.

Näytössä vilkkui Turun suuntanumero. Ehdin hädin tuskin vastata, kun iäkäs miesääni alkoi hätäisesti kertoa: "meni vatsa jotenkin sekaisin, nyt on kakkaa joka puolella, täytyis tulla siivoamaan". Pyysin anteeksi, sanoin että minä en tule siivoamaan, kun olen Hämeenlinnassa ja nimeni on sejase, te varmaan soititte nyt väärään numeroon. Miesparka löi luurin korvaan.

Hyvä etten oikeasti karauttanut autolla kohti Turkua.

Minkälainen hoivapommi yhteiskunnassamme oikeasti on edessä? Miten minä selviän omien vanhempieni vanhenemisesta? Miltä ihmisestä tuntuu siinä vaiheessa, kun joutuu soittamaan tuollaisen puhelun, pyytämään kotiinsa apua kakkasiivoukseen?

Rajalla

2010-10-28T22:08:00.003+03:00

Meiltä kivenheiton päässä on järvi. Oikeastaan takapihalla. Vaan harvoin tulee mentyä lähelle. Olen liian epäluuloinen sitä kohtaan, varmaan lapsena kokemani pelottelun takia. Eikä rannassa mukavaa ollutkaan, kun toissapäivänä sinne rämmin. Suo siellä, vetelä täällä. 1950-luvulla järvi ulottui saunalle asti. Rantasaunaksi sitä yhä kutsutaan, vaikka rakennus taitaa olla nykyään liki sadan metrin päässä rannasta.

Jalat palelivat kumisaappaissa, kun jalka painui mättäällä parikymmentä senttiä veden alle. Varjelin kameraa ja varoin kaatumasta. Esikoinen oli mukana kuvaamassa, hänet komensin jäämään sinne, missä oli tukevaa maata jalkojen alla.

Elämä on.

2010-10-22T21:04:00.000+03:00

Kumma juttu, kuinka joskus menee viikkoja niin, että elämä on ihan lunkia. Töitä on sopivasti, huolia on kestettävästi, elo vaan rullailee eteenpäin.

Ja sitten on näitä kauhuviikkoja, kun huonoja uutisia tippuu useammasta tuutista yhtä aikaa. Pakastin hajoaa, uuteen autoon yritetään murtautua, flunssa ei parane vieläkään, lapsikin sairastuu, neljä hakemusdeadlinea odottaa samalla viikolla, ei pysty edes syyslomaa pitämään.

Sumussa

2010-10-11T20:03:00.000+03:00

Olen pitkälle kolmatta viikkoa sairaana. Söin antibiootit keuhkoputkentulehdukseen, mutta yskä vain paheni. Eilen luulin, että alkaa helpottaa, mutta ei. Tänään on ollut taas ankea päivä.

Luonnossa sumu on kaunis. Pääni sisällä ei niinkään.

Krapulointia "instant outburst" -kulttuurissa

2010-09-28T11:54:00.005+03:00

En saanut Suomen Akatemialta hakemaani tutkijatohtorin projektia. Ensin masennuin tyystin. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä on eka kerta, kun tulin hylätyksi - ei ihmekään, että harmittaa. Olen tähän asti saanut kaikki työpaikat ja apurahat joita olen hakenut. Tosin kahdella viime kerralla sain vain puolet hakemastani apurahasummasta. Ehkä niillä pienillä pettymyksillä pohjustettiin tätä isoa, heh.

Vaan pieninä palasinahan se tutkijan leipä maailmalla on, se on tiedetty aina. Akatemian hakusysteemi muuttuu onnekseni juuri nyt niin, että voin hakea heti uudestaan. Ja onhan minulla Hämeen rahaston apuraha, jonka turvin voin alkaa popularisoida väitöskirjaani. Jos olisin saanut tutkijatohtorin paikan, popularisointi olisi jäänyt tekemättä.

Viime perjantaina tästä postauksesta olisi tullut hyvinkin toisenlainen. Muutaman päivän hauduttelun jälkeen synkälle pilvelle löytyi ne kuuluisat kultaiset reunat. Hauduttelu on muuten hyve somessa kaiken kaikkiaan. Tämän päivän "instant outburst"-kulttuuri ei juuri suosi harkintaa, mutta olen monesti huomannut, että ensireaktiota ei kannattaisi purskauttaa blogissa, Facebookista puhumattakaan.

Minä purskautin pettymykseni heti perjantaina Facebookiin, ja aloin katua parin tunnin päästä. Paitsi että itsesäälini tuntui nololta, tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa kommentoijia kohtaan. Lohduttaminen on vain niin mahdottoman vaikeaa! Miten siinä voisi välttää kliseitä, kuten "kun yksi ovi sulkeutuu, joku toinen aukeaa". Tottahan sekin on, mutta siinä hetkessä ei paljon piristä.

FB:ssa on muuten liikkunut kiertolainen, jonka mukaan tällä viikolla (männäviikolla, millä ikinä viikolla satut haasteen sitten saamaankin) muistetaan kaikkia syntymättömiä, kuolleina syntyneitä ja kuolemansa jälkeen syntyneitä lapsia. Ja lopussa se sama näihin päivityksiin kuuluva "haaste": suurin osa ei laita tätä seinälleen, koska lapsen menetys on tabu. Blaa blaa. Nämä kiertolaiset ahdistavat! Mietin jo hetken, että laittaisin päivitykseeni jotakin tähän suuntaan: "Maria muistaa tällä viikolla syntymättömiä lapsiaan ihan yhtä paljon kuin vuoden jokaisella muullakin viikolla".

Samasta syystä inhoan ystävänpäivää. Ja parisuhteen laatuaikaa. No okei, ne eivät ole tabuja. Ja onhan se hyvä, että joskus tohditaan nostaa vaikeatkin asiat esiin. Mutta nämä kiertoviestit jotenkin banalisoivat hyvän ajatuksen, samoin kuin läpikaupallistunut ystävänpäivä banalisoi ystävyyden. Ja sitä parisuhdetta pitää osata hoitaa joka hemmetin päivä sen sijaan, että lähdetään kerran kahdessa viikossa kynttiläillalliselle.

Ugh. Olen puhunut.

Busy week

2010-09-14T20:58:00.002+03:00

Editoin tutkimusartikkelia. Valmistelen lauantaita, liki koko journalistiikan vuosikurssi vm. 1998 tulee meille!

Järjestelen Ladies' nightia kuopuksen päiväkodissa. Menen vanhempainyhdistyksen kokoukseen esikoisen koululle. Kirjoitan esseetä; olen alkanut harrastuksekseni opiskella sosiologiaa. Toppuuttelen esikoista, joka haluaisi jo saada synttärikutsut matkaan. Parantelen tanssitunnilla kramppiin äitynyttä reittäni. Tuen läheistä, joka tukea tarvitsee. Mietin, miten ihmeessä ne synttärit pykätään pystyyn. Yritän löytää aikaa tehdä omenasoseet pakkaseen. Elämää, elämää on tämäkin.

Haaveidentappaja

2010-09-10T10:13:00.001+03:00

Kaivoin äitini kirjahyllystä kirjan, jonka luin lapsena moneen kertaan: Disa Netterström-Jonssonin Teatterihaaveita vuodelta 1961. Muistin kirjan juonen pääpiirteissään. Muistin, että päähenkilö oli nuori tyttö, jolla oli isosisko ja pikkuveljet, ja joka kirjan nimen mukaisesti elätteli teatterihaaveita. Isä oli jyrkästi haaveita vastaan ja patisteli tyttöä kunnon ammattiin, mutta lopussa tytön haaveilu ja sinnikäs yrittäminen palkittiin.

Luin kirjan ja järkytyin. Ei muuten palkittukaan! Gunilla meni kuppilaan plokkariksi kerätäkseen rahaa teatterikouluun, ja äveriäs ystävätär onnistui suhteidensa avulla järjestämään Gunillalle yksityistunteja iki-ihanan näyttelijän Jan Morlingin luona. Bileissä Gunilla kuitenkin sattumalta kuuli, kuinka Morling tuomitsi hänet lahjattomaksi, toivottomaksi tapaukseksi. Gunilla tuli järkiinsä, heitti teatterihaaveet unholaan ja päätti mennä sinne halvatun konekirjoituskurssille!

Aika masentavaa.

Mutta aika mielenkiintoista, että muistini oli kääntänyt koko kirjan loppuratkaisun ihan nurin perin!

Ärsyttipä muuten sekin, kun Gunilla kadehti parempiosaista ystäväänsä, ja miten isosisko Eva moitti Gunillaa kiittämättömyydestä.

Kirjan viesti: Tyydy osaasi. Älä elättele turhia haaveita.

Helliä tunteita

2010-09-09T17:28:00.000+03:00

Jatketaan rakastumisteemalla.

Nelivuotiaalla tyttärelläni on päiväkodissa intohimoinen ihailija. Poika tuli tähän päiväkotiin hiljattain ja iski heti silmänsä Elliin. Ellin tunteet ovat hiukan hatarammat (tyttö taitaa vielä kaipailla entistä rakastettuaan, joka muutti vuodenvaihteessa Tampereelle).

Elli kertoo, kuinka poika seuraa häntä ulkona ja kyselee leikitkö mun kanssa, etkö leiki mun kanssa, mikset leiki mun kanssa, leikkisit nyt mun kanssa.

Elli kertoi kysyneensä pojalta, tykkääkö tämä enemmän pojista vai tytöistä. Poika oli vastannut: susta.

Tällä viikolla lapset kävivät taidemuseossa. Elli ja poika olivat pari. Matkalla poika oli kysynyt Elliltä olisitko surullinen jos mä kuolisin? Elli kertoi puristaneensa poikaa käsivarresta ja sanoneensa joo.

Poika on myös puhunut kotonaan paljon Ellistä, ja tänä viikonloppuna Elli menee pojalle kylään, isosisko henkisenä tukenaan.

Koska sinä ihastuit ensi kerran? Kuinka kauas pystyt muistamaan?

Minun muistinvarainen ensi-ihastukseni oli koulussa, ekalla luokalla. Meillä oli yhdysluokka, poika oli kakkosella. Hänen nimensä oli Anssi, hän oli toinen kaksosista. En muista, saiko Anssi koskaan tietää tunteistani. Itse en ainakaan niistä puhunut. Kunhan istuin pulpetissani ja ihailin.

Mahtaako Ellin ihailija muistaa Elliä enää kouluiässä? Ehkä ihastus laantuu jo ennen joulua, ja hellät tunteet ovat vuoden päästä unohtuneet. Miten noin pienillä lapsilla ylipäätään syntyy niin voimakkaita ihastumisen tunteita?

Poika sattui tulemaan tänä aamuna päiväkotiin samaan aikaan, kun minä olin juuri viemässä Elliä. Sitä valoa, joka pojan silmiin syttyi! Sitä hellyyttä pojan äänessä, kun hän sanoi Ellin nimen!

Minusta tuntui, että punastuin. Enkä minä edes punastele.

Sen seitsemän seikkaa minusta

2010-09-08T00:57:00.004+03:00

Kiitos arkitehti tästä tunnustuksesta!

Siis seitsemän faktaa minusta:

1. Opin juomaan punaviiniä ja syömään oliiveja vasta 30 vuotta täytettyäni. Ensimmäisestä luulin siihen asti saavani migreenin (ja saan yhä, tietyistä viineistä), jälkimmäiset maistuivat mielestäni tuhkakupille.

2. Tapanani on juosta lyhyitä matkoja paikasta toiseen. Juoksen kotonakin, tai laukkaan tai hyppelen, mielentilasta riippuen.

3. Olen lukenut ja kirjoittanut kolmevuotiaasta lähtien. Viisivuotiaana luin jostakin käsittämättömästä syystä Uuden testamentin. (Ekaluokkalaiselle esikoiselleni suunnitellaan parhaillaan eriytettyjä sisältöjä äidinkieleen.)

4. Pidän kastemadoista ja sammakoista. Otan niitä mielelläni käteenikin. Hämähäkkejä sen sijaan inhoan ja ampiaisia/mehiläisiä/kimalaisia pelkään.

5. Imetin esikoiseni tasan kolmevuotiaaksi. Kuopus neuvotteli siihen vielä kuukauden lisäaikaa. Imetin läpi raskauden, ja tuolloin eräs lääkäri sanoi, että tapan sikiöni ellen lopeta imetystä. En lopettanut. Imetin molempia lapsiani yhtä aikaa puolen vuoden ajan.

6. Rakastan Särkänniemen Tornado-vuoristorataa.

7. Aloitin pari viikkoa sitten nykytanssin alkeiskurssin Vanajaveden opistossa. Olen innoissani. Harrastin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni naisvoimistelua, joka taipui loppuvuosina enemmän tanssiteatterin suuntaan. Sitten tuli toistakymmentä vuotta kestänyt tauko. Ensimmäinen nykytanssituntini oli yhdistelmä intoa, nostalgiaa, turhautumista, hikeä ja nautintoa. Kahta päivää myöhemmin en päässyt kävelemään, kun pohjelihakseni jumiutuivat pahemman kerran.

(Edit: En kerta kaikkiaan pysty pistämään tätä haastetta eteenpäin, sillä kaikki blogituttavani taitaa olla jo haastettu. Ole kuitenkin hyvä ja nappaa tästä haaste, jos itse bloggailet etkä ole vielä osallistunut tähän meemiin!)

Menneisyyden mieltä lämmittävä haamu

2010-09-07T19:28:00.005+03:00

Olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa. En siis oikein pysty osallistumaan eksä-keskusteluihin.

Rakastunut sentään olin ollut jo ennen mieheni tapaamista. Kyllä vain olinkin, koko yläasteen ajan ja vielä vähän matkaa lukiotakin, samaan poikaan. Koska ihastus oli kovin yksipuolinen, yritin kehittää välissä muitakin viritelmiä, mutta ne eivät muuttaneet tosiasiaa.

Ennen tätä päivää tapasin tämän rakkauteni kohteen viimeksi varmaankin seitsemisen vuotta sitten, mikä on varsin pitkä aika, ottaen huomioon että asumme samassa kaupungissa. Tänään kuitenkin satuimme samaan aikaan parturi-kampaamoon ja juttelimme kymmenen minuutin verran.

Eksistä keskusteltaessa moni nainen kauhistelee, kuinka ei voi ymmärtää mitä joskus eksässään näki. Ja kuinka voi olla tyytyväinen itseensä, jos tapaa eksänsä ja tajuaa, kuinka paljon on itse päässyt eteenpäin.

Minusta taas oli kovin mieltä lämmittävää huomata, että en ollut ihan hullu yläasteella. Muistan, että ihastuin tässä pojassa siihen, että hänen kanssaan pystyi todella keskustelemaan asioista - toisin kuin muiden poikien. Keskustelumme oli hyvin luontevaa edelleen.

Kotimatkalla muistelin yläasteaikaisia tapahtumia, suuria onnenräjähdyksiä ja musertavia maailmanloppuja. En kaipaa sitä draamaa pätkän vertaa. Mutta koska en ihmetellyt ollenkaan, miksi olin aikanaan ihastunut juuri tähän poikaan, jokin minussa on ehkä pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Se ajatus tuntuu hyvältä. Jotenkin lohdulliselta.

Naisten välisestä ystävyydestä

2010-09-02T10:23:00.000+03:00

"Ystävät eivät ole vain ystäviä. He ovat paljon enemmän. Ystävä jakaa ilot, surut ja epätietoisuuden hetket. Hänen seuransa virkistää, rohkaisee, rentouttaa ja karkottaa yksinäisyyttä. Ystävät tuovat merkitystä elämään ja tukevat minäkuvan rakentamisessa. Ystävyyttä ei voi korvata parisuhteella, vanhemmuudella tai millään muullakaan ihmissuhteella. Tarvitsemme ystäviämme."
(Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea. Kirjapaja 2010.)

Vaikka kirja ei mullistanut käsitystäni ystävyydestä eikä oikeastaan antanut uutta tietoakaan, se vei minut ajatuksissa lapsuudesta tähän päivään, ystävästä toiseen. Muistin dramaattisia hetkiä, jotka saivat jonkun ystävyyden päättymään, mutta jotka toinen ystävyys kesti. Muistin onnen tunteita, rakkautta. Päätin antaa itselleni armoa joissakin asioissa, joista olen kantanut syyllisyyttä liki kaksikymmentä vuotta. Muistin ihmisiä, joita en ollut ajatellut vuosiin. Ja ennen kaikkea, ymmärsin kuinka kiitollinen saan olla rakkaista ystävistäni.

Suosittelen lukemaan.

Lähellä mutta kaukana

2010-08-21T21:11:00.004+03:00

Työhuoneessani istuu nuori venäläinen nainen. Hän viettää meillä viikonlopun. Hän on (ollut) toimittaja, ja osallistuu Ulkoasiainministeriön Foreign Correspondents' Programiin. Tämä on kolmas vuosi, kun olemme ottaneet FCP-vieraan. Edellisten vuosien vieraat ovat tulleet Brasiliasta ja Australiasta.

Hassua, että brasilialaisen ja australialaisen maailmat tuntuivat niin paljon tutummilta kuin tämän venäläisen. Onhan Venäjä niin lähellä, ihan tuossa vieressä. Mutta minulle kovin vieras.

Olgan kertomukset työstään ja elämästä Moskovassa ja synnyinkaupungissaan Nižni Novgorodissa ovat korviini kummallistakin kummallisempia. Vaikka on turha enää sulkea silmiään ja kuvitella, ettei Suomessa olisi lahjontaa ja korruptiota, Olgan maailmassa mennään kuitenkin ihan eri tasolla. Hänen koulukaverinsa säästi vuosien ajan rahaa saadakseen asunnon, kun lähtee opiskelemaan. Kävikin niin, että koko iso summa meni lahjukseen, joka tarvittiin että hän edes pääsi kouluun. Asuntorahojen kerääminen alkoi sitten nollasta.

Olga taas itse mielellään korostaa kaikkea, mikä meillä on yhteistä. Ruuat ovat kuulemma hyvin samanlaisia. Luonto on samanlaista, joskin täällä paljon lähempänä. Autot ovat samanlaisia (tosin hän perusti vertailunsa minun käyttööni langenneeseen kakkosautoomme, joka on 22-vuotias Mazda, Suomessa melkoinen häpeäpilkku).

En haasta vierastamme löylykisaan. Hän ei halunnut saunoa lainkaan, vaikka äsken tarjosin hänelle ensimmäistä vuoroa, privaattina vielä.

Yskii, yskii... mutta käynnistyy kuitenkin

2010-08-12T14:53:00.000+03:00

Esikoinen meni sitten nappaamaan jostakin itselleen enteroviruksen ja alkavan korvatulehduksen juuri koulun alkamisen kynnyksellä. Viikonloppu meni kovassa kuumeessa ja päänsäryssä. Toipuminen oli kuitenkin sen verran ripeää, että uskalsin lähettää tytön kouluun. Onhan elämän ensimmäinen koulupäivä melkoisen kova juttu. Sitä paitsi tuntikehys on vedetty säästösyistä Hämeenlinnassakin minimiin, joten kolme-nelituntinen koulupäivä ei ole niin hirveän raskas urakka, kun loppupäivän saa levätä.

Ihanaa tuo ekaluokkalaisen into! Koulu on ihanaa, ope on ihana, tehtävät on kivoja. Ruoka sentään oli tänään pahaa. Vaikka niin moni asia on muuttunut, kouluruokaa inhotaan kai kautta aikain. Vaikka yleensä sekin maistuu meidän tytölle, ainakin viimevuotisen eskariruokailun perusteella. Tänään vain sattui olemaan inhokkia.

Rytmin kääntäminen on ollut hiukan helpompaa kuin ajattelin. Minulla taitaa ottaa kovimmille. Ja töihin paluu! Pitkän loman jälkeen tutkimustyöhön palaaminen sinänsä oikein inspiroi ja sytyttää, mutta sisällä tietokoneen ääressä työskentely tuntuu tosi tukalalta. Istuma-asento on mätä, selkää ja hartioita särkee jo, ja tuntuu etten saa happea.

Kuopuksen päiväkotisyksyn aloitus on luku sinänsä. Päiväkotiin jääminen on aina vain raskasta, niin kuin oli keväälläkin. Toivottiin, että pitkä loma tasoittaisi tilannetta, mutta itkun kanssa tänäänkin erottiin. Vaan ehkä tämä olisi vain alkupäivien harmi...

Kylmät kalkkunat

2010-08-05T21:41:00.000+03:00

Aamukampa harvenee. Arki alkaa tiistaina.

Tapojeni vastaisesti en ole alkanut vielä valmentaa lapsia aikaisempaan rytmiin ja vaka(v)ampaan elämänasenteeseen. Päinvastoin: meillä mellestetään nyt laitumella viime hetkeen asti!

Tulkoon tiistai, iskeköön herätyskello päin näköä. Me tehdään kylmät kalkkunat!

Kampaajan kuitenkin varasin maanantaiksi kaikille naisille.

Kokkaa mua koko yö!

2010-08-04T23:11:00.002+03:00

Hei jee! Paras musiikkijuttu aikoihin on Mariska & Pahat sudet. Takavuosien hiphop-Mariska herätti minussa lähinnä myötähäpeän tunteita, mutta nykyinen asenneiskelmä uppoaa täysillä.

(Mieheni on kuunnellut jo vuosikaudet Iskelmäradiota. Aina kun minä istun autoon, vaihdan kanavan Groovelle. En voi sietää iskelmää. Mutta Mariskan iskelmissä on ruutia, munaa ja sopivaa twistiä. Olenko uhkaavasti liukumassa keski-ikäiseen iskelmäelämään - vai onko Mariskalla oikeasti mitään tekemistä iskelmän kanssa?)

Kokkaa mua on ihan jazzia. Melkeinpä näen Twin Peaksin verhot, kääpiön ja Laura Palmerin tuon instrumentaaliosuuden aikana.

Entä sitten Painu helvettiin? Se taitaa olla lähinnä hiphop-genreä.

Ihanaa! Toimii livenäkin loistavasti.

Mikä kesä!

2010-08-01T19:43:00.000+03:00

Mikä kesä! Aikuisen elämäni paras suvi. Mennen tullen. Ja jatkuu vielä viikon.

Ei kaikilla. Siskonpoika aloittaa huomenna päiväkotielämän isosiskonsa perässä, ja sisko palaa töihin. Itku oli tulla kun katselin pienen miehen taaperrusta.

Meidän perheen naisilla on vielä viikko armonaikaa. Sitten vanhempi tyttöseni menee kouluun. Liki seitsemän vuotta mennyt hups vain. Sitähän ne kaikki sanoivat kun pitelin vastasyntynyttä sylissäni, vaan ei sitä silloin ymmärtänyt.

Mutta tällaisen kesän jälkeen tuntuu, että on valmis mihin vain! Ainoa sääli oli miehen lyhyt loma. Mutta pitkät kesäillat olemme olleet koossa koko perhe. Ja päivisin minä ja tytöt olemme olleet saumattoman hyvä tiimi! Kertaakaan en ole istuttanut kumpaakaan jäähypenkillekään koko kesänä - ei ole tarvinnut edes uhata! Jii-hei!

Kesä.

2010-07-22T21:39:00.001+03:00

Alkaa jo ahistaa olla kipeänä keskellä kesää! Viikko mennyt kärvistellessä eikä loppua näy.

Siltikin: ihan mahtava kesä! Piiitkä kesäloma, ja aidosti ja oikeasti ilman töitä!

Se on merkinnyt mökkejä, uintia, naurua, juoksua, karuselleja, serkkuja, isovanhempia, sylittelyä, suukkoja. Paljon lähekkäin olemista. Ihania tyhjiä kalenteripäiviä.

Perussynkkänä ihmisenä suren jo kesän päättymistä. Vaan Mamban kammottavassa rallissa piilee vissi totuus: vielä on kesää jäljellä... vielä meidän Winx-keijut ehtivät lentää monen monet lennot ennen kuin koulutie kutsuu esikoista ja päiväkodin arki pienempää.

Ihanaa kesän jatkoa sinulle!

Olen...

2010-07-18T22:37:00.000+03:00

... voimistellut naisvoimistelutapahtuman kenttänäytöksessä Olympiastadionilla kylkiluut murtuneina, liimasiteiden ja Buranan avulla.

... käynyt Jyväskylässä pitämässä luennon liki 40 asteen kuumeessa.

... vetänyt koulutuksen läpi Tampereella raskausviikoilla 36+ vuodelepoon komennettuna.

Ja tätä listaa voisi muuten jatkaa aika pitkään. Mutta:

Huomenna en lähde työmatkalleni Portugaliin. Olen sairaana, ja lapseni ovat sairaina. En lähde, ja yritän olla potematta huonoa omatuntoa.

Joskus sankaruuden ja typeryyden välissä on hiuksenhieno viiva, ja päätin olla nyt leikkimättä sankaria.

gone fishin'

2010-07-12T23:04:00.002+03:00

kesäelämä
autuas joutilaisuus
uitetut varpaat

Leikkipuistojen lumoissa XXII

2010-06-23T22:55:00.004+03:00

Leikkipuistoesittelyjen ei ollut tarkoitus jatkua tänä kesänä, mutta sattuman kaupalla (kiitos ihanan tätini Sirkka-Liisan!) kävimme eilen Porissa leikkipuistossa, jota ei voi oikein leikkipuistoksi kutsuakaan, siksi hieno se oli! Se oli melkein kuin Puuhamaa kaikkine toimintoineen, vaan silti ilmainen. Ja kaupungin puistotoimen ylläpitämä.

Puisto sijaitsee jazzeista monille tutuksi tulleella Kirjurinluodolla. Se on kuulemma alkanut merirosvolaivasta ja levinnyt siitä pikku hiljaa. Pelle Hermannin leikkipuisto vihittiin käyttöön jo 1993. Kokonaisuus muodostuu useammasta pienestä puistosta, jotka ovat kylki kyljessä rinnakkain. Kolmen karhun puistossa on juttuja isommille lapsille, Lilliputin maassa taas pienimmille. Ja kaikkialla oli hämmentävän siistiä. Huikea paikka.

Tässä ehdotus Hämeenlinnaankin: mitäpä jos purettaisiin tusinan verran huonokuntoisia leikkipuistonkuvatuksia ja kaavoitettaisiin tilalle yksi oikein muikean iso puisto! Vaikka Linnanpuistoon tai jollekin muulle keskeiselle paikalle, kansallisen kaupunkipuiston kupeeseen. Se kutsuisi väkeä paitsi koko kaupungin alueelta, myös kauempaakin.

Myyrävaunussa

2010-06-21T22:49:00.006+03:00

Tietänette, mitä tarkoitan. Lapsia, jotka terrorisoivat muut lapset mennen tullen. Äitejä, jotka tissuttelevat siideriä vaunun perällä eivätkä vähää välitä siitä, mitä lapsensa tekevät. Lapsia, jotka istuvat liukumäen yläpäässä eivätkä hievahdakaan, vaikka takana odottaa puolenkymmentä lasta jonossa. Äitejä ja isiä, jotka eivät käske tätä pientä kullannuppuaan laskemaan sitä mäkeä, koska kullannuppu selvästikin haluaa nyt vain istua mäen laella. Isiä, joiden korvista alkaa nousta sauhu ja jotka ohjaavat toisten lasta laskemaan sen mäen, jotta muutkin pääsisivät. Lapsia, jotka juoksevat äitiensä syliin itkemään, kun tuo setä komensi. Äitejä, jotka istuvat vaunun puolivälissä ja sättivät tauotta leikkialueella touhuavia lapsiaan. Lapsia, joiden ilme ei värähdäkään, vaikka äiti sättii.

Onkohan kukaan sosiologi/kasvatustieteilijä tehnyt tutkimusta IC-junan leikkivaunusta? Sieltä saisi loistavaa aineistoa esimerkiksi seuraavien suhteiden tutkimiseen:
- lapset suhteessa toisiin lapsiin
- vanhemmat suhteessa omiin lapsiinsa
- vanhemmat suhteessa toisten lapsiin
- lapset suhteessa omiin vanhempiinsa
- lapset suhteessa toisten lasten vanhempiin
- vanhemmat suhteessa toisiin vanhempiin
(- ne aikuisparat, jotka matkustavat ilman lapsia ja ovat joutuneet leikkivaunuun)

Minä matkaan huomenna lasteni kanssa IC47-junalla Hämeenlinnasta Tampereelle leikkivaunussa. Nähdään siellä - katsotaanpa mihin tyyppiin minä lapsineni kuulun! ;)

Siitä jatkamme junalla Poriin ja bussilla Kristiinankaupunkiin - kesäparatiisi kutsuu!

(Kuvassa tytöt perjantaisella kesäretkellämme, matkalla Helsinkiin.)

The perfect wife, partner and friend

2010-06-07T06:35:00.005+03:00

The Almanac-lehdessä on maksettu muistokirjoitus. Vainaja on juuri 65 vuotta täyttänyt rouva Jeanne D. Wohlers, joka istui useiden yhtiöiden hallituksissa, mutta toimi myös non-profit -maailmassa ja oli omistautunut äitipuoli.

"To her husband of 30 years, Alan Herzig, Jeanne was the perfect wife, partner and friend in every aspect of an extraordinarily happy and fulfilling life. We will all miss her terribly."

Kuvitelkaa samanlainen kirjoitus suomalaiseen lehteen. Täydellinen vaimo, kumppani ja ystävä poikkeuksellisen onnellisen ja täyttymyksellisen elämän joka käänteessä! Sellainen kirjoitus olisi hävytön. Ja auttamatta valheellinen.

Koko ajatus maksetuista nekrologeista tuntuu vieraalta. Että lehdet tekisivät rahaa ihmisten kuolemalla. Vaan niinhän tekevät hautaustoimistot, arkunvalmistajat, pitopalvelut ja kukkakaupatkin. Eikä kenenkään ole pakko kehua kuolleita omaisiaan lehdessä maksetun ilmoituksen avulla.

Maksetuista nekroista ei silti taida olla sanomalehtien talouden pelastajaksi.

Oppii se vanhakin

2010-06-04T13:48:00.002+03:00

Hei, olen kehityskelpoinen yksilö! Muistatteko kuinka meuhkasin tyhmyyttäni? Minä pidin lupaukseni! Nykin-matkan jälkeinen lista on käytössä ja toimii erinomaisen hyvin huomenna alkavan Kalifornian-matkan listan pohjana. Pakkaaminen on tosi helppoa, nyt ei tarvi kuin itkeä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa, ja sitten pestä hullun lailla pyykkiä.

Vietän siis huomisesta alkaen viikon Stanfordissa. Konferenssipuuhia.

Kiri kiri!

2010-05-29T22:08:00.002+03:00

Veimme tänään tytöt urheilukilpailuihin. Ekaa kertaa ikinä. Kilpailuja edelsi asiaankuuluva jännitys, esikoisella paria iltaa ennen, kuopuksella lähtöviivalla. Molemmat voittivat pelkonsa ja hoitivat hommansa hienosti. Pitkän aamupäivän jälkeen kotiin palasi väsyneitä ja märkiä, mutta onnellisia ihmisiä.

Pain and agony

2010-05-28T13:28:00.003+03:00

Zombie täällä päivää. Hotellihuone siis lopulta järjestyi, mutta eipä siellä paljon tullut oltua. Konferenssi työllisti niin illoin kuin aamuin, ja yöunet jäivät vähiin. Nykylauseke:

karhea kurkku + karmea univelka + pientä lämpöilyä + kahden tutkimuspaperin deadlinet
= tuskallista kitkuttelua tajunnan rajamailla.

Siispä jätän nyt suuremmitta huomioitta esimerkiksi kuopuksen päiväkodin fantastisen kevätjuhlan (esittivät Kalevalan, ja hyvin esittivätkin!) ja samaisen nelivuotiaan kuopukseni ihastuttavan lauseenvastikkeiden käytön. En myöskään jää vellomaan korjauskelvottomaksi hajonneessa astianpesukoneessa enkä ison uima-altaamme alle romahtaneella terassilla.

Ylös ja alas, ylös ja alas... jonkinlainen kauhun tasapaino tässä kai kuitenkin koko ajan vallitsee.

Mutka kuuluu matkaan

2010-05-20T18:21:00.003+03:00

Ei tarvinnut hiipiä yöllä, sillä tajusimme viime hetkellä viedä lapset mummolaan yökylään, jottei mummon tarvinnut mennä meille aamukuudeksi hoitamaan tyttöjä eskariin ja päiväkotiin. Kuopus oli reipasta reippaampi, esikoinen itki silmänsä turvoksiin ja puristi minut mustelmille.

Minä heräsin aamuneljältä ja lähdin kentälle. Lontoossa kiiruhdin suoraan yliopistolle auttamaan konferenssijärjestelyissä, ja kun viimein iltakahdeksalta raahauduin hotelliin, sain kuulla ettei minulle ollut huonetta. Huhtikuinen matkani peruuntui tuhkapilven takia, ja hotellissa oli luultu, että peruutin molemmat varaukset, vaikka peruutin vain ensimmäisen. Siksi yöksi työntekijä sai järjestettyä huoneen, mutta tuleville öille ei.

Facebook osoitti taas voimansa. Sain kaksi tarjousta yösijasta, mutta lopulta hotellikin järjesteli minulle huoneen. Kaikki siis hyvin. Vitsailin konferenssikollegoille, että kun elämä on kotona niin ennalta-arvattavaa ja rutinoitua, ulkomaanmatkoihin pitää saada vähän jännitystä...

London calling

2010-05-18T13:27:00.001+03:00

Huomenna Lontooseen. Aamulennolla, mikä tarkoittaa öistä herätystä, hiljaista hiipimistä, itkua pidätteleviä suukkoja ja onttoa oloa. Mutta on kiva päästä perille aamulla. Aamu on hyvä aika päivästä.

Edellisestä Lontoossa käynnistä onkin jo aikaa. Kahdeksan vuotta kai. Saapa nähdä miten kaupunki tällä kertaa avautuu.

Kauriita, kurkia ja kolmekymppisiä

2010-05-11T10:34:00.003+03:00

Minulla on tänään syntymäpäivä. Ei pyöreitä, mutta parillisia sentään. Taivun aina parillisten numeroiden puoleen. Katsomopaikoissa, lottonumeroissa. Mistähän sekin kertoo.

Tänään taitaa olla kaiken kaikkiaan aika perussää toukokuun yhdenneksitoista. Ehkä hiukan kylmempi. Nykyään sillä ei tosin ole väliä. 18-vuotissynttäreitä juhlittiin aikanaan kolmatta päivää kesäisessä lämmössä. Joskus on rämmitty räntäsateessakin.

Kauriit ovat vallanneet rannan, missä olimme tottuneet katselemaan kurkia. Söpöjähän ne kauriitkin ovat valkeine peppuineen, mutta jotenkin kaipaan kurkia. Eivät nekään kaukana ole, toisella puolella taloa. Mutta sinne meillä ei ole näköalaa.

Eilen, kun tulimme esikoisen kevätjuhlasta, kauriita oli kuusin kappalein. Kumma juttu, etteivät juokse auton alle. Kymppitie kun kulkee niin lähellä.

Läheltä ja kaukaa

2010-05-05T20:31:00.003+03:00

Hassua, että mitä pidempään on kirjoittamatta, sitä korkeammaksi kasvaa kynnys kirjoittaa mitään.

Korjasin tänään jumiin menneen pesukoneen. Se on varmaan yli kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sain sen toimintakuntoon. Olen siitä ihan pikkiriikkisen ylpeä.

Kuopus kuumeilee. Tänään olisi ollut torilla Sibelius-opiston juhlakonsertti, jossa tyttö olisi laulanut päiväkotinsa muskariryhmän mukana "Baby fir trees" -laulun. Taisi olla taas äidille isompi pettymys, kun konsertti jäi väliin.

Huomenna on kevään viimeinen tanssitunti, joka sekin jää tietysi neidiltä väliin. Minä satun olemaan tanssiope, ja olemme harjoitelleet koko kevään pientä esitystä viimeiselle tunnille. Harmittaa ihan vietävästi, että se menee omalta tytöltäni sivu suun.

Kirjoitan vimmatusti konferenssipapereita. Tässä kuussa vielä Lontooseen, kesäkuussa Kaliforniaan ja heinäkuussa Portugaliin. Hiilijalanjälkeni pysyy Hesarin testin mukaan silti pienenä, koska työmatkalentoja ei lasketa. Olen lentänyt lomalle viimeksi 2003 tammikuussa. Vein mieheni synttäreiden kunniaksi Skotlantiin. Jos laskee esikoisemme syntymäpäivästä vajaat neljäkymmentä viikkoa taaksepäin, huomaa missä tyttö sai alkunsa: Edinburghin maltaantuoksussa.

Julkisuuden hallintaa: case Vilkkumaa

2010-04-22T14:31:00.006+03:00

Olin heinäkuussa 1999 Image-lehdessä toimitusharjoittelijana, vasta vuoden journalistiikan opinnot takanani. Sain keikan: minun piti kirjoittaa sivun juttu soolouran aloittaneesta Maija Vilkkumaasta. Muistan miettineeni, että onpa omituinen taiteilijanimi.

Imagen toimitus oli tuolloin Iso Roballa, ja alakerrassa oli levykauppa. Menin sinne ja kuuntelin kuulokkeilla Satumaa-tangon. Ihastuin Maijan omaperäiseen ääneen ja biisiin, ja yritin vimmatusti tulkita sanoja siinä kovin hyvin onnistumatta.

Tapasin Maijan haastattelun merkeissä Café Engelissä. Jännitin ihan hirveästi, mutta haastattelun tekeminen oli mukava kokemus. Kun aloin kirjoittaa juttua Imagessa, toimituspäällikkö ja päätoimittaja editoivat sitä kovalla kädellä ja osoittivat, mikä kaikki siinä oli vikana. Jouduin lopulta pyytämään Maijan vielä toista kertaa haastateltavaksi lisämateriaalin keräämistä varten. Häpesin kuollakseni, mutta Maija oli ymmärtäväinen.

Kuvaukset tehtiin merenrannassa joskus aamuyöllä. En mennyt mukaan, vaikka olisin halunnut - muistaakseni työpaikalta annettiin ymmärtää, ettei siihen olisi syytä. Näin vedokset sitten ad:n koneelta ja seurailin taiton edistymistä. Kun lehti lopulta ilmestyi, olin ihan sairaan ylpeä jutustani, ja kun sooloura lähti vauhdilla käyntiin ja Maijan maine kiiri eteenpäin, olin aina vaan ylpeämpi. :)

Tällaisen viestin lähetin Maija Vilkkumaa -aiheiseen kilpailuun ja Maija valitsi minut yhdeksi niistä kahdestakymmenestä fanista, jotka pääsivät eilisiin Kunnes joet muuttaa suuntaa -levyn julkistamisbileisiin. Olihan hieno kokemus!

Silloin kesällä 1999 Maija oli aloittamassa soolouraansa, minä olin aloittamassa toimittajauraani. Nyttemmin Maija jatkaa aloittamallaan linjalla, minä taas olen ajautunut tutkijaksi (mitä uraa Maijakin muuten ehti kolkutella ennen kuin musiikki vei). Journalismin tutkijana ja mediaa kantilta jos toiselta pohtineena olen vuosien varrella ihaillut Maijan julkisuuden hallintaa. Hän on mielestäni todellinen esimerkki siitä, että halutessaan julkisuuden henkilö pystyy kontrolloimaan sitä, miten mediassa näkyy. Maija Vilkkumaa on vetänyt selvät rajat sille, mitä asioita jakaa ja mitä ei. Ja se näyttää onnistuneen. Kun ihminen on lahjakas ja hoitaa työnsä hyvin, maine syntyy oleellisten tekojen kautta.

Tällä viikolla NRJ:llä Maija pohti lehtijuttujen olemusta ja totesi jotenkin, että radiossa on helppo olla höpöttelemässä omana itsenään, mutta lehtijutut näyttävät aina jotenkin hölmöiltä. Niinhän se varmasti on. Suorassa radiolähetyksessä ääni on autenttinen ja suodattamaton, ainoa riski on siinä, että toimittaja johdattelee haastateltavan puhumaan hölmöjä. Lehtijuttu sen sijaan on aina ensisijaisesti jonkun toisen rakentama teksti. Tämä tarkoittaa tulkintaa, keittiöpsykologisointia, viivojen vetämistä sellaisten asioiden väliin, joilla ei haastateltavan todellisuudessa oikeasti ole mitään yhteyttä, draaman etsimistä ja kokonaisuuden kannalta epäolennaisten yksityiskohtien suhteetonta korostamista. Noin niin kuin muutaman esimerkin mainitakseni. Ja vaikka haastateltavalla on oikeus tarkistaa teksti ja korjata omat lausumansa ja asiavirheet, niiden ulkopuolelle jää muhkea massa harmaata aluetta, jolla toimittaja voi tulkinnan vapauden nimissä luoda jos jonkinlaisia vaikutelmia kohteestaan. Tämä on tarpeellista vapautta vallankäyttäjien toimintaa tarkasteltaessa, mutta monesti säälin esimerkiksi naistenlehtien haastateltavia syvästi.

Toimittajien tulkinnan vapaus yhdistettynä oikeassa olemisen sietämättömään keveyteen, joka kuuluu ah, niin kovin monen toimittajan ammatti-identiteettiin, on vaarallinen yhdistelmä.

Toisella kertaa

2010-04-20T10:49:00.004+03:00

Piti lähteä sunnuntaina Lontooseen työmatkalle, mutta omalla kustannuksella. Olin tietysti ostanut halvat lentoliput, joita ei voi muuttaa eikä perua. Kun Finnair ilmoitti korvaavansa kaikki liput sunnuntaihin asti, tartuin tilaisuuteen ja otin rahani. Tiedä häntä, mikä tilanne sunnuntaina on. Vaikka vulkaaninen tuhka ei sinä päivänä estäisikään lentämistä, kentillä on todennäköisesti melkoinen kaaos ja matkaan olisi voinut tulla jos jonkinlaisia mutkia. Ja jos olisinkin päässyt sunnuntaina kunnialla Lontooseen, olisinko päässyt keskiviikkona suunnitelmieni mukaan takaisin? En halunnut ottaa riskiä.

Tällaisissa tilanteissa sosiaalinen media näyttää voimansa. Facebookissa etsitään ja tarjotaan autokyytejä, Twitterissä linkataan jos jonkinlaista aiheeseen liittyvää dokumenttia. Verkkolehtien keskustelupalstoille postataan jumiutumiskokemuksia ympäri maailmaa, ja Skypen avulla moni pitää yhteyttä kaukana olevaan perheeseen. Kuinka monen työmatkan voisi alun perinkin jättää tekemättä, jos hyödyntäisi kaikki it-todellisuuden tarjoamat mahdollisuudet?

Esikoinen oli ensin murheissaan kun kuuli, ettei saakaan Lontoosta kevätjuhlamekkoa. Murhe vaihtui riemuksi, kun selvensin, että en olekaan nyt poissa neljää päivää ja kolmea yötä. Mekon saa Suomestakin.

Pohdintaa ilman suodattimia

2010-04-18T22:12:00.002+03:00

Olin tovi sitten aikeissa lopettaa koko blogin, mutta muutamat asiat haraavat vastaan.

1) Saan edelleen ajoittain ajatuksia, jotka tuntuvat jakamisen arvoisilta. Ja vaikka ne voi jakaa Facebookissa tai Twitterissä, täällä on toisenlainen tunnelma. Henkilökohtaisempi, läheisempi.

2) Tapasin eilen leffajonossa ihmisen, joka tunnusti olevansa blogini vakituinen lukija. Se tuli ihan puun takaa ja tuntui todella oudolta. On aina kummallista kun todellinen ja virtuaalinen maailma kohtaavat, eritoten silloin, kun todellisessa maailmassa välillämme ei ole yhteyttä. Minulla ja tällä lukijalla on kyllä yhteys, melkoisen kaukana menneisyydessä.

3) Olen huono luopumaan. Mistään.

Välitodistus

2010-04-13T20:59:00.001+03:00

Työpaineen sietokyky: 8

Minuuttiaikataulun sietokyky: 5-

Migreenin ja jännityspäänsäryn yhteisvaikutuksen voimakkuuden huipputaso: 9 1/2

Minkä nuorena oppii...

2010-04-06T14:55:00.006+03:00

Lumi on lähtenyt käsittämättömän nopeasti. Haaveilin keväästä, mutten aavistanut sen tulevan niin salamana. Eilen kaivoimme jo pyörät esiin, vaikka pulkatkin olivat vielä pihalla. Yleensä pulkkien sisään viemisen ja pyörien ulos ottamisen välissä on ollut ainakin viikon verran aikaa.

P.S. Näinkö tässä kävikin? Tämä blogi näemmä potkii eteenpäin kuvien avulla, Lukujuttu taas jäi heti alkuunsa lepäilemään. Ehkä kaikki tyttöjen pikkuhousuja googlanneet ja Lukujuttuun löytäneet ihmiset ovat jotenkin lannistaneet.

Neljä vuotta sitten...

2010-03-31T14:11:00.004+03:00

...synnytin kuopukseni. Ylpeyden ja onnen keskellä haikea olo: näinkö tämä onkin mennyt? Tuolloin kuvanottohetkellä kymmenen minuutin ikäistä lasta ihmetellessä ei käynyt mielessäkään, että lapsi saattaisi jäädä viimeiseksemme. Saattaisi. Ken tietää.

Onnea, onnea, fantastisen upea Ellini!

Noitavoimia

2010-03-29T11:50:00.003+03:00

Tytöt virpoivat eilen mummulat ja mummolat. Kuvat ovat jälkimmäisestä. Siellä pelataan aina pelejä. Mummolassa on kova hulina, isoja persoonia pienessä tilassa. Kun mieheni veli perheineen on vielä paikalla, vauhti ja meteli on niin kova, etten tahdo aina kestää.

Mummolassa on iso ikkuna, jonka ääressä on ihana ottaa valokuvia. Meidän kotimme ainoita huonoja puolia kun on luonnonvalon vähäisyys.

Esikoinen eli noituutensa tähtihetkiä. Harvat hampaat omasta takaa.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

2010-03-19T13:25:00.003+02:00

Jaa, en nyt sentään vielä uhkaa lopettaa tätä blogia, mutta päivitykset varmasti harvenevat entisestään. Puolitoista viime vuotta ovat olleet hyvää opetteluaikaa blogin pitämiseen. Älyän nyt suurin piirtein mistä on kyse. Jatkossa keskityn enemmän Lukujutun päivittämiseen.

Hei me klikkaillaan!

2010-03-15T14:21:00.007+02:00

Verkko-Hesarin etusivun alapäässä on se pieni Ilta-Sanomien laatikko, josta Hesarin lukijoita pyritään houkuttelemaan saman konsernin pykälää viihteellisemmän julkaisun pariin. (Vain yhden pykälän, sillä Hesarin verkkoversio on tunnetusti sisällöltään melko huttuuntunut.)

Klikkauksethan on se, mitä verkossa lasketaan. Joten niihin pyritään kaikin mahdollisin konstein. Kuten vaikka tämänpäiväisellä mysteeriotsikolla:

Hollywood-tähti kuoli yllättäen

Mitä?! Kuka?! Otsikko antaa olettaa vaikka mitä, mutta vähänpä sitten lopulta antaa: tähti ei todellakaan ollut mikään Julia Roberts, vaan 83-vuotias Peter Graves, joka muun muassa näytteli Mission: Impossible sarjassa vuosina 1969-73 ja 1988-90 ja oli vuonna 1980 komediaklassikossa Hei me lennetään!. Leffaura jatkui 2000-luvun alkuun asti, mutta kovin kurantista tähdestä ei voi hyvällä tahdollakaan puhua. Ja yllättäen? No, ei hän toki ollut maannut sairaalassa kolmea kuukautta kuolemaa odotellen, vaan sai sydänkohtauksen brunssilta palatessaan, mutta silti? Kuinka yllättävää on, että 83-vuotias mies kuolee?

Ja taas Iltsussa lasketaan tyytyväisinä klikkauksia. Mitäs sillä on väliä, että klikanneet tuntevat itsensä petetyiksi? Samaan ansaan he astuvat taas huomenna, ylihuomenna ja ensi viikollakin. Ja sitten voidaan sanoa tyytyväisinä, että lukijoille annetaan sitä mitä ne haluavat.

Musaa joka tuutista

2010-03-14T21:09:00.008+02:00

Television sunnuntai-iltoihin on iskeytynyt musiikin tehotarjonta, kun Maikkari, Nelonen ja Sub tarjoavat kukin oman viihdepanoksensa.

Kuorosota ei sytyttänyt minua viime kaudella. Se oli liian feikkiä. Solisteja lukuun ottamatta kuorolaulut on nauhoitettu etukäteen. Sen näki heti, eihän missään ollut edes mikkejä. Sittemmin joku tuottaja taisi myöntää sen jopa julkisesti, kun kysyttiin. Tällä kaudella yritin katsoa, kun Hämeenlinna oli mukana. Hämeenlinnan pudottua oli helppo jättää sarja unholaan.

X-Factor on todettu enemmän ja vähemmän flopiksi. Katsoin pari ekaa jaksoa, sitten en vain kestänyt enää. Edes Heikki Paasonen ei pystynyt pelastamaan sitä vaivaannuttavaa tunnetta, joka ohjelmasta muuten tuli: kilpailijoista, tuomareista, leikkauksesta. En tiedä, mihin suuntaan ohjelma on sittemmin mennyt, enkä välitä.

Sen sijaan olen jälleen kerran jumahtanut seuraamaan American Idolia. Paula Abdul ei enää aiheuta tuomarina hämmennyksen ja epäuskon hetkiä, mutta viihdettä riittää monella tasolla. Mittakaava on vain niin käsittämättömän suuri verrattuna suomalaisiin produktioihin. Pyrkijöiden määrää ei pysty ymmärtämään. Lahjakkaat ihmiset ovat niin lahjakkaita, että häijyä tekee. Lahjattomien itseluottamus lyö vasten kasvoja. Tuotanto on varmaa ja laadukasta. Sohvalla löhötessä saa keskittyä olennaiseen asiaan, eli laulajiin ja heidän suorituksiinsa. Ei tarvitse nolostella tuotannon takia.

Mutta tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten kannata kotimaista.

Kontrolli ja sen puute

2010-03-09T08:53:00.004+02:00

Olipa eilen järkky uutispäivä. Kaapattu vauva, naisen tappanut lumitraktori - jopa Korkeasaaresta karanneen ahman jahtaaminen alkoi ahdistaa (entä jos kyseessä olisi ollut leijona?). Kaiken hallitsemattomuus rytisi niskaan.

Netin keskustelupalstoilla (joille järkevä ihminen ei ikinä astuisi) vaahdottiin vauvojen ulkona nukuttamisesta. Joku kolmen lapsen äiti valisti muita siitä, kuinka ei ole ikinä jättänyt lasta ulos nukkumaan eikä ymmärrä kuinka muutkaan sitä tekevät. Toinen kertoi, kuinka täällä meillä Saksassakin pidettäisiin täysin hulluna sitä, joka nukuttaisi lapsensa ulkona. Kolmas paheksui, kuinka vauva oli jätetty ulos ilman itkuhälytintä. Neljäs totesi, että nyt ne rikolliset maahanmuuttajat onnistui lapsikaappauksessaan, nyt se päivä on koittanut meilläkin.

En lukenut, miten nettikeskustelijat onnistuivat turmelemaan lumitraktorin alle jääneen naisen tapauksen. Mietin vain, onko nainen ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Ajatella, yhtenä hetkenä sitä kävelee kevyen liikenteen väylää eteenpäin, töihin tai kauppaan, mihin onkaan matkalla, omaa tuttua reittiä. Takaa kuuluu ehkä traktorin ääni, se tulee yllättävän lähelle, ja yhtäkkiä jysähtää. Kauha kumahtaa, ja se on siinä. Eikä ihmistä enää ole.

Entä traktorin kuljettaja sitten? Kauha täynnä lunta, lunta jota on tänä talvena saanut kauhoa tuhansia kuutioita, jota riittää kaikkialle, josta ei pääse eroon. Hetken huolimattomuudella on peruuttamattomat seuraukset.

Ja meillä sairastetaan yhä - tai taas, miten sen nyt ottaa. Tuntuu kurjalta valittaa omia vaivojaan, kun ihmisillä on paljon vakavampiakin sairauksia ja ongelmia, mutta laskimme miehen kanssa kalenterista, koska meillä on viimeksi ollut terve perhe. Lokakuun puolivälissä 2009. Siitä lähtien koko ajan joku on sairastanut enemmän tai vähemmän. Vaihtelu jo virkistäisi.

Kun tuntuu siltä, ettei elämä ole omassa hallinnassa, minä alan siirrellä huonekaluja. Saan kai jonkinlaisen illuusion hallinnasta.

Lunta, lunta, lunta

2010-03-06T16:32:00.005+02:00

Viime viikolla kaivoimme käytäviä terassin lumeen.

Sitten rysähti, kun peltikatolta tuli alas liki viisimetrinen lappeellinen lunta.

Lopputulos: terassilla oli kaikkiaan kuutisenkymmentä kuutiota kivenkovaa valkoista massaa. Eilen ja tänään olen louhinut, kaivanut ja heitellyt. Norovirustoipilaana. Aurinko antoi kyllä virtaa.

Nuorempi tytär, ikää kuun vajaat neljä vuotta, seisoi suurimman lumikasan päällä ja hymähteli.
- Aika vähän lunta.
Katsoin kummissani tyttöä. Tyttö kysyi:
- Tiedätkö sä mitä se oli?
- No mitä?
- Ironiaa.
Olin niin vaikuttunut, etten voinut kuin heittää lapion sivuun ja kaapata nerokkaan naperoni isoon syleilyyn.

Viimeisen kuvan on ottanut kuusivuotias esikoinen omalla kamerallaan. Äiti, kukkulan kuningatar. :)

Ja kuten kuvasta näkyy, se ryökäleen katto ei ole edelleenkään tyhjä...

Itu

2010-03-02T18:23:00.002+02:00

Aloitin uuden blogin. Siinä keskityn ihan puhtaasti intohimoiseen harrastukseeni, josta toivottavasti urkenee taas uran jatkettakin: kaunokirjalliseen journalismiin. Esittelen lukemisen arvoisia juttuja ja esiin nostamisen arvoisia kirjoittajia Suomesta ja ehkä silloin tällöin ulkomailtakin.

Tervetuloa!

Epäonnistuu ne ammattilaisetkin

2010-03-01T15:19:00.005+02:00

Hesarin verkkosivuilla on harrastelijakuvaajan mieltä ylentävä kuvakooste epäonnistuneista olympiakuvista. On se sitten kiva nähdä, että ammattikuvaajakin joskus tarkentaa yleisöön maaliviivan ylittävän hiihtäjän sijaan, tai jättää mäkihyppääjän pään pois kuvasta.

Ja tokihan minä olisin osannut arvata, että näin saattaa tapahtua, mutta on kiva ele, että laittavat tällaisia kuvia esille. Postmodernia itsereflektiota. ;)

Kuvat löytyvät Hesarin etusivun oikeasta palkista, otsikolla Pieleen meni. (Edit: katsohan vaan, löytyyhän niihin suorakin linkki.)

Ei anna siipii

2010-02-26T10:43:00.011+02:00

Minä en juo lonkeroa enkä energiajuomia, ja pitäisin itseäni melko vannoutuneena hyvän suomen kielen vaalijana.

Ja siitäkin huolimatta voisin katsoa tämän mainoksen:

vaikka kaksikymmentä kertaa putkeen ja hihittää joka kerta. Ja aina kun näen kaupungilla samaista ulkomainontaa, kuulen mainosmiehen äänen korvissani ja hihitän taas.

Kai se on se ristiriita muodon ja sisällön välillä; möreän mainosbasson ja pissismäisen puhekielen välillä. (Plus viittaus Red Bull -energiajuomaan, jonka markkinointiin siipien antaminen kuuluu oleellisesti.)

Pissis? Julkaistiinhan Junnu Vainion Kotkan poikii ilman siipii jo 1982. Ontuu, ontuu. Ja sittenkin, joku tuossa mainoksessa vaan huvittaa niin kovasti.

(Ihan oma lukunsa on sitten se toinen Virtas-mainos, jossa todetaan, ettei se lisää flirttii, ei flaksii, ei treffei kuumii. Siinä olisi ehkä enemmän analysoitavaa, mutta se ei jostakin syystä hihitytä minua.)

Avutonna

2010-02-20T20:17:00.003+02:00

Kaavintaanhan minä sitten jouduin. Kaikki raskausmateriaali ei ollut tyhjentynyt. Kivut äityivät aika koviksi ja lämpökin nousi. Menin eilen aamulla sairaalaan tietokone kainalossa tietämättä, olisinko pari tuntia myöhemmin työmatkalla Tampereella vai narkoosissa.

On se vain avuton olo, maata leikkaussalissa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo toistakymmentä vuotta. Hoitajia pörrää yläpuolella, yksi laittaa kanyyliä, toinen sitoo raajoja turvavöillä kiinni, kolmas laittaa tarraläppiä rintaan. Anestesialääkäri tulee ja esittelee itsensä. Gynekologi tulee ja tervehtii. Anestesialääkäri kertoo, että nukutus aloitetaan. Näyttää sormella kämmenselkääni ja kertoo, että käsivarressa saattaa tuntuu kirvelyä kun aine etenee verisuonessa. Tunnen kirvelyn ja olen juuri nyökkäämäässä, kun tajunta sumenee.

Heräämössä havahduin siihen, että itkin hillittömästi. Sitten nukahdin uudestaan.

Hoidettavana oleminen ei ole helppoa ihmiselle, joka on tottunut määräämään itse itsestään. Siinä täydellisessä avuttomuuden tilassa maatessani tulin ajatelleeksi muun muassa viimeaikaista tapausta, jossa BBC:n veteraanitoimittaja tunnusti tv-ohjelmassaan (armo)murhanneensa miesystävänsä vuosikymmeniä aiemmin. Tunnustuksen perusteella mies pidätettiin. On vaikea sanoa, oliko tässä tapauksessa oikeasti kyse potilaan omasta tahdosta. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että oli.

Motiivi-lehden hienossa "Paljaana"-teemajutussa (numerossa 12-13/2008, toimittaja Tuija Metsäaho) vanhainkodin hoitoapulainen kertoo työstään, johon kuuluu asukkaiden pesu. "Minulle suihkuttaminen ja peseminen ovat osa työtä ja ihan luonnollista. Monelle asukkaalle tilanne on hankala. Toiset ovat häveliäitä ja yrittävät peittää intiimialueet. Toiset nöyrtyvät ja ovat hiljaa. Joltain pääsee itku suihkussa, kun hän tuntee itsensä niin avuttomaksi, eikä vartalo toimi enää niin kuin ennen." Vaikka asukkaan alastomuus on hoitajalle luonnollista, hän ei silti haluaisi joutua asukkaan asemaan: "Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, peseminen hävettäisi. Pistäisin kampoihin, kun minua vietäisiin suihkuun. Toivon, että pysyn hyväkuntoisena vielä pitkään."

Ja sitten sanotaan, että joka viides tällä hetkellä kolmekymppinen nainen elää satavuotiaaksi. Haluaisinko olla yksi viidestä? Riippuu elämänlaadusta. Olla tyystin toisten armoilla, se on tila johon en koskaan tahtoisi joutua.

Konnotaatioiden kuningatar

2010-02-17T07:21:00.005+02:00

Latinankieliset lääketieteelliset termit herättävät useinkin kaikenlaisia erikoisia mielikuvia, mutta abortus habitualis on tämän hetken voittaja.

Lääketieteessähän käytetään siis samaa sanaa "abortus" niin raskauden tahattoman keskeytymisen kuin tahallisen keskeyttämisenkin yhteydessä.

Abortus habitualis.
Tapa-abortoija?
Totunnainen sikiönsä lähdettäjä?
Toistuvasti tahtomattaan paksuksi pamahtava?

Nichts zu sagen

2010-02-12T15:51:00.003+02:00

Olen yrittänyt etsiä postattavia kuvia. En löytänyt yhtäkään joka sopisi.

Olen yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin. En keksi mitään.

Eikö ole outoa, kuinka nopeasti elämäämme tuli oletus, että meidän pitäisi keksiä sanottavaa, vaikka kukaan ei kysy meiltä mitään? Ennen media oli ammattijournalistien käsissä ja ääneen pääsivät ne, joille oli annettu siihen lupa ja väline. Eikä siitä oikeasti ole kauan. Nyt kuka tahansa voi julkaista ja levittää asiansa maailmalle, minkä voi nähdä demokratian riemuvoittona, todellisuuden moniarvoistajana - tai toisaalta länsimaiden etuoikeutena, ammattijournalismin tuhona, faktojen ja mielipiteiden rajan entistä voimakkaampana hämärtymisenä...

Kun tässä nyt istuu tyhjässä talossa ja katsoo ikkunasta, kuinka punapukuinen hiihtäjä vilahtaa pellolla ja lumilingon heittämät valkoiset paakut ovat läikittäneet kaivonkopin lehmän näköiseksi, on absurdi ajatus, että pitäisi jakaa jokin miete maailmalle.

Monen muun mietteet ovat ilahduttaneet tällä viikolla. Olen lukenut inspiroivia blogipostauksia, kolumneja ja lehtijuttuja. Niiden kirjoittajilla on ollut sanottavaa. Minulla taitaa olla meneillään latenttivaihe.

Kaukokaipuuta

2010-02-08T11:04:00.004+02:00

Katselin lokakuisia New Yorkin postauksiani enkä ihmettele, miksi suitsutan kaupunkia aina tilaisuuden tullen. Kyllä se vaan oli ihan käsittämätön paikka!

Olen aina iloinnut siitä, etten tunne tarvetta marista lokakuusta toukokuuhun, kuinka haluaisin olla jossakin lämpimämmässä. Enkä ole tuntenut tarvetta vaihtaa maisemaa muutenkaan - olen hurjan tyytyväinen elämääni tässä peltojen keskellä.

Me emme juurikaan matkustelleet ennen lasten syntymää, ja lasten synnyttyä olemme rajanneet matkailun tietoisesti kotimaahan. Mutta nykyisen tutkimusprojektin myötä olen ajautunut maailmalle, ja ilmeisesti näiden muutamien reissujen takia olen nyt alkanut tuntea omituista syyhyä. Kaipuuta johonkin toisaalle.

No, on niitä matkoja taas tulossakin. Huhti- ja toukokuussa Lontooseen, kesäkuussa näillä näkymin jälleen Palo Altoon ja heinäkuussa mahdollisesti Portugaliin. Työmatkoja kaikki. Tiiviit aikataulut, ei mitään lomailua.

Mutta minä luon suhteen kaupunkeihin kummallisen nopeasti. Kävelen mieluiten auringonnousun aikoihin tyhjillä kaduilla, kaikki aistit avoinna. Sitä en tiedä, mikä lopulta ratkaisee mielipiteeni. Mutta Pariisiin ihastuin päivässä - vastoin odotuksiani. Prahaan rakastuin heti. New York - no, tiedätte kyllä.

Vaan Palo Altoon en rakastunut, en edes kaikkien kehumaan Stanfordin kampukseen. Ja hankalin suhde on Lontooseen. Olen käynyt siellä monta kertaa, mutta en ole saanut siitä otetta. Siksi en nyt osaa iloita keväisistä matkoista, paitsi siitä että tapaan siellä monia tuttuja. Ehkä heidän kauttaan näen Lontoon uusin silmin?

Eikä sillä, ei kaikista kaupungeista tarvitsekaan tykätä.

Elämän vimmaa - öö, missä?

2010-02-05T14:15:00.005+02:00

Ulla Järvi kirjoittaa Syntymätön-kirjassa menovaiheesta, joka voi yllättää naisen keskenmenon jälkeen. Siis tarpeesta bilettää, flirttailla, "kuin rakentaisi omaa naiseuttaan uudestaan".

En muista tällaista ilmiötä puolentoista vuoden takaisen keskenmenoni jälkimainingeista. Ennemminkin tunnistan sen ajoilta juuri ennen, kun olemme päättäneet yrittää lasta. Jotenkin sitä kai yritti hummata varastoon, ennen piiitkää kuivaa kautta. Enkä tarkoita nyt holtitonta juopottelua, vaan ylipäätään kaikenlaisia maallisia nautintoja, jotka ainakin tällaisella maratonimettäjällä ovat olleet hyvin vähissä vauvan syntymästä pari vuotta eteenpäin. Siis graavikalaa ja medium-fileitä, hyvää olutta tai viiniä, leffassa ja keikoilla käyntiä. Oho, onpa rajua hummaamista... ;)

Mutta tänään olen lähdössä kahden ystävän kanssa ulos. Muutama päivä sitten huomasin olevani oikein uhmakas: nyt mennään eikä meinata! Mutta sitten: en tunne itseäni erityisen hehkeäksi. Vatsa on vielä tyhmässä välitilassa; ei enää palleroinen mutta ei vielä omakaan. Peiliin katsominen saa lähinnä vaikeroimaan. On vaikea kuvitella, että lähtisin tänä iltana kovasti flirttailemaan tai olisin muuten erityisen juhlavalla tuulella.

"On hyvä tiedostaa, että kriisejä seuraa usein suoranainen vimma tarttua elämään", Järvi kirjoittaa. Kuulostaa loogiselta, ja vaikken sellaista vimmaa nyt itsessäni tunnekaan, voihan olla että tanssin pöydillä kun vuorokausi vaihtuu. Jotenkin se vain ei nyt tunnu kovin todennäköiseltä skenaariolta.

Etäämpää

2010-02-03T18:29:00.004+02:00

Alkaa jo helpottaa. Luin eilen Ulla Järven kirjan Syntymätön. Sen tietoanti oli liki kaikki jo minulle tuttua, mutta lukeminen tuntui silti hyvältä. Suosittelen.

Nyt luvun alla on Eve Hietamiehen Puolinainen. Alku on ollut aika raskasta luettavaa, turhankin toisteista ja alleviivaavaa. Arvioin lisää, kunhan olen saanut luettua kirjan kokonaan.

Lisäksi olen kirjoittanut omaa tekstiä aiheesta. Se on tarkoitettu julkaistavaksi, saa nähdä missä ja miten. Voi olla, että keskenmeno on vielä liian lähellä. Mutta sitä mukaa kuin kipein kokemus etääntyy, teksti kehittyy.

Epäoikeudenmukaista ja väärin

2010-02-01T11:37:00.005+02:00

Tänään vallalla viha, ärtymys. Luulin, että työhön pääseminen helpottaisi, mutta mistään ei oikein tule mitään. Ottaa kovemmille kuin ajattelin.

Vasemmassa silmäkulmassani on ollut elohiiri tiistaista, keskenmenosta, lähtien. Päätä särkee inhottavasti, niska jumissa.

Luin uutisen 22-vuotiaasta äidistä, joka oli pahoinpidellyt vauvaansa. Kallon sisäistä verenvuotoa, verinaarmuja. Käräjäoikeus oli katsonut läpi sormien, hovioikeus antoi nyt ehdollista, ja äiti joutuu maksamaan lapselle 1200 euroa korvausta. 1200 euroa kivusta ja särystä.

Kuka päättää, kenelle lapsia tässä elämässä annetaan?

Huono hetki

2010-01-31T17:54:00.003+02:00

Meillä on ollut aika pitkään tapana käydä sunnuntaisin saunassa. Niin tänäänkin. Erona viime sunnuntaihin se, että silloin olin raskaana, tänään en. Silloin tytöt silittelivät vatsaani ja mies nauroi, kuinka suuri ja pyöreä se viikkoihin nähden olikaan.

Miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen olenkaan noista kahdesta ihanasta tytöstä, jotka meillä on! Vaan miksi sitten samaan aikaan käyttäydyn heitä kohtaan niin epäreilusti, kiukuttelen, vaadin, moitin ja soimaan? Ja miksi miehenkin kanssa tulee tapeltua niin herkästi, kun nyt jos koska pitäisi olla lähellä, toinen toistemme tukena ja lohtuna.

Kertoa vai ei?

2010-01-31T09:06:00.007+02:00

Kerroimme tästä raskaudesta aiemmin kuin koskaan. Esikoisesta kerroimme raskausviikolla 9, kuopuksen kanssa taisimme ehtiä viikolle 13. En olisi halunnut kertoa tästäkään vielä, varsinkaan kun olin kovin skeptinen koko raskautta kohtaan, mutta tuntui väärältä olla kertomattakaan. Kuusivuotias esikoistyttö oli niin huolissaan minusta; olin järjettömän väsynyt ja huonovointinen. Valehteleminen ja kierteleminen tuntui liian raskaalta, ja lapset olivat toivoneet ja odottaneet vauvauutisia pitkään.

Eikä kukaan voi vaatia kuusi- ja kolmevuotiaita lapsia pitämään sellaista salaisuutta.

Sitä paitsi kasvavan vatsan peitteleminen alkoi olla vaikeaa.

Niinpä kerroimme vauvasta seitsemännellä viikolla, kun ultrassa oli jo nähty sydänäänet ja kaiken piti olla hyvin.

Ja niinpä olen lähettänyt tällä viikolla monen monta tekstiviestiä ja kertonut, ettei vauvaa olekaan tulossa. Tilanne, jota olin jotenkin aina kammonnut.

Vaan oikeastaan lohtuviestit ovat tuntuneet aika hyviltä. Eilen aamupäivällä puhelin soi monta kertaa, kun ystävät kyselivät vointiani. Lääkkeellistä tyhjennystä tehdessäni tiesin, että moni ajatteli meitä. Ehkä jaettu suru tuntuu kuitenkin pienemmältä. Ja onhan se helpompaa olla läheisten edessä rehellisesti rikkinäisenä kuin yrittää esittää normaalia samaan aikaan, kun sisintä revitään.

Ja miksei tästä aiheesta voisi puhua? Sanotaan, että jopa 50-60 prosenttia hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes havaittu, ja todetuistakin raskauksista 12-15 prosenttia keskeytyy. Yksi keskenmeno ei vielä lisää riskiä seuraavissa raskauksissa, mutta esimerkiksi minun kohdallani riski on jo korkeampi, koska keskenmenoja on takana laskemistavasta riippuen kahdesta aika moneen. On siis kyse hyvin yleisestä, joskin vähän puhutusta kokemuksesta.

Kahdet kasvot

2010-01-30T10:40:00.005+02:00

Blogiystäväni pohti taannoin, kuinka eri tavoin kirjoittaa blogiin ja Facebookiin. Hänellä on anonyymi blogi ja nimellinen Facebook-tili, mikä osaltaan selittää ja tekee luonnolliseksi sisältö- ja tyylieroja. Minä olen toistaiseksi liikkunut verkossa vain omalla nimelläni, mutta silti blogipostausten ja statuspäivitysten välissä voi olla iso ero. Kuten nyt. Edellinen blogipostaukseni oli haiku surusta ja menetyksestä. Samaan aikaan Facebook-statuspäivityksessä jännitin, kun lähetin hakemuksen Akatemiaan. Kumpi väite on totta? Molemmat.

Suru oli sen kokoinen, että jos Suomen Akatemiaan voisi lähettää kirjeen ja pyytää vähän lisäaikaa hakemuksen laatimiseen, olisin sen tehnyt. Suru on sen kokoinen, että oli vaikeaa istua työpöydän ääreen, laatia kokonaiskustannusmallia ja viimeistellä tutkimussuunnitelmaa. Vaan pakko oli, jos haluaisin tehdä toivomaani työtä ensi vuoden alusta kolme vuotta eteenpäin. Mikään ei tietenkään takaa, että saisin paikan. Kilpailu on kovaa. Mutta olenpahan yrittänyt. Ja onneksi hakemus oli jo liki valmis.

Miksi en maininnut surusta Facebookissa? Koska siellä reaktiot ovat nopeita ja välittömiä, ja siellä odotetaan kaiken jakamista. Jos kerron Facebookissa olevani surullinen, kenellä tahansa kaverillani on oikeus kysyä miksi, ja mielestäni minulla on velvollisuus vastata. Mitäs avasin arkkuni. Jos sitten vastaisin ja kertoisin suruni syyn, kavereilleni syntyisi moraalinen velvollisuudentunne, joka on ihan sietämätön. On kamalaa, kun joku tosimaailmassa ei-niin-läheinen ihminen kertoo statuksessaan jotakin järkyttävää, johon on pakko kommentoida jotakin empaattista, ellei halua vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta.

Sama toimii muuten toisinkin päin. Kun joku tuttu vaikkapa julkistaa raskautensa Facebookissa, minulla on moraalinen velvollisuus onnitella, koska niin kuuluu tehdä. Jos minä taas kertoisin surustani Facebookissa, en kestäisi niitä liki vieraiden ihmisten osanottoja, jotka tuntuisivat täysin triviaaleilta ja tyhjiltä.

Toisaalta tällainen surun ilmaus on blogissakin aikamoinen teaser. Tiedän, että blogia lukee moni oikeasti tuttu ihminen. Läheisimmät tietävät suruni syyn, mutta ne joille en ole kertonut, ovat varmaan pohtineet päänsä puhki. Kuka on kuollut? Mitä on tapahtunut?

Menetys

2010-01-26T19:39:00.003+02:00

Kirkas aurinko
osoittelee säteillään:
tuolla suru on.

Elämää suurempia tekstejä

2010-01-19T13:50:00.005+02:00

Deadlinet alkavat olla jo ahdistavan lähellä. Akatemian hakuprosessi on melkoisen raskas, ei ole tosiaan helppoa tämä tutkijauran rakentaminen. Sinänsä hakemustekstiä on kuitenkin kevyt kirjoittaa, verrattuna "scholarly gloss" -tekstiin, jota väännän Esa Keron Bangkok-jutusta teettämäni käännöksen yhteyteen. Bangkok on hieno teksti, ja sen on kääntänyt upeasti David Hackston, ja nyt minulla on hirveät paineet yrittää saada aikaan oma tulkinta, joka antaisi edes vähän kunniaa näille molemmille teksteille. Vähempikin hirvittäisi.

Mikähän siinä muuten on, että Suomessa journalistiset tekstit eivät juurikaan jää elämään? Vai onko muutosta ehkä tapahtumassa? Hesarin Kuukausiliitteen verkkosivuilla julkaistaan uudelleen vanhoja juttuja, se on suuri kulttuuriteko. Tommi Liimatta toimitti 680 sivua Veikko Ennalan juttuja koviin kansiin, sekin oli hienoa. Ehkä muutos on alkanut?

Otsikko on muuten monimerkityksinen. "Elämää suurempi" ei ole kovinkaan suurta liioittelua monen Esa Keron jutun kohdalla, ne vain ovat niin mahdottoman hienoja. Sen sijaan rahoitushakutekstit ovat kaikkea muuta kuin elämää suurempia, vaikka niistä on tutkijan leipä kiinni, ja leipähän on aika olennainen tekijä ihmiselämässä.

Yksi hotellikokemus lisää

2010-01-13T14:10:00.003+02:00

Vietin viime yön Jyväskylässä Omenahotellissa. Kerta ensimmäinen. Päädyin sinne selvitettyäni ensin, että molemmat Sokos hotellit, Cumulus, Milton ja Alba olivat täynnä. Syynä ainakin kirkon nuorisotyön päivät, kuulemma.

Saavuin perille vasta lähellä puoltayötä. Portista ja ulko-ovesta pääsi sisään luottokortin avulla. Kerrokseen pääsi huoneen ovikoodilla. Pari ulkomaalaista poikaa roikkui kakkoskerroksen ovella ja yritti urkkia minultakin koodia, mutta oma huoneeni oli kolmosessa.

Siistiä oli, ei ollut tosiaankaan mikään panohuone (anteeksi vulgääri ilmaukseni, eräs aiempi hotellikokemus Jyväskylästä selittänee asiaa). Tyylikästäkin.

Vaan pitkin yötä käytävältä kuului huutoja, käkätyksiä, pauketta ja töminää. Neljältä aamulla ainakin kaksi nuorta naisihmistä juoksi käytävää pitkin, toinen kaatui juurikin minun huoneeni kohdalla, löi joitakin ruumiinosiaan ovea vasten ja alkoi nauraa ihan hillittömästi. Puoli kuudelta joku jossakin huusi kovaa ja korkealta. Syy ei selvinnyt, joskus on vaikea erottaa kipua ja nautintoa toisistaan...

Niinpä junassa istuu nyt väsynyt nainen. (Kyllä, junassa. Olen kulkenut Helsinkiin ja Tampereelle suuntautuvat matkat viime aikoina linja-autolla omana yhden naisen mielenilmauksenani VR:n toimintaa kohtaan. Mutta Hämeenlinna-Jyväskylä -välillä ei ole inhimillistä bussiyhteyttä.)

Sokerit ja antiseptiset sekaisin

2010-01-12T21:45:00.002+02:00

Jorvissa hoitaja juotti vastasyntyneille antiseptista ainetta sokeriliuoksen sijasta.

Toivoisi, että kyse olisi vain tosi epäonnisesta yksittäistapahtumasta, mutta kun tuntuu vähän muulta. Miksi? Siksi, että HUS päätti lopettaa Tammisaaren. Siksi, että Kanta-Hämeen keskussairaalan synnytysvalmennus on siirretty nettiin (eikä valmennukseen liittyvä linkki edes auennut selaimellani, kun huvikseni kokeilin). Siksi, että tuttu kätilö tekee ihan säännöllisesti kahta työvuoroa putkeen.

Jos olet ollut yhteen menoon 15 tuntia synnytysvuodeosastolla, jolla hoidetaan juuri nyt enemmän äitejä ja vauvoja kuin koskaan aiemmin, kuinka suuri todennäköisyys on, että ennemmin tai myöhemmin teet virheen? Niin kuin vaikka annat muutamalle vauvalle huikat väärästä pullosta?

Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miksi vastasyntyneille vauvoille ylipäätään tarvitsee antaa sokeriliuosta? Kipusokeriksihan sitä kutsutaan, mutta eiköhän vauvan hätään paras lääke ole päästä äidin paljaalle rinnalle imemistä opettelemaan. Ja jos hätä on todellinen, siihen tarvitaan joka tapauksessa järeämpiä keinoja kuin sokeriliuosta.

Itkuvirsi

2010-01-08T09:51:00.002+02:00

En haluaisi valittaa, kun kerrankin on kunnon talvi, mutta voi räkä. Tuntuu, että hyhmä on tunkeutunut luihin asti. Laitan suihkun niin kuumalle kuin iho sietää. Istun niin lähellä hehkuvaa takkaa kuin voin.

Mäenlaskuyrityskin epäonnistui. Ei pakkaslumi luista, kerääntyy vain pulkan eteen. Ja matka mäkeen ja takaisin oli yhtä tuskaa, puolta säärtä myöten lumisessa pellossa.

Ollapa edes terve, niin sietäisi kylmää paremmin. Minulla on poskiontelontulehdus, miehellä silmä- ja korvatulehdus. Tytöt yskivät öisin. Ilmankostutin meni rikki, kannan joka ilta pyykkitelineellä vaatteita tyttöjen huoneeseen kuivumaan.

Niin että valitinpa kuitenkin.

Odotettavissa hiljaiseloa...

2010-01-04T22:04:00.005+02:00

...blogirintamalla. Tein nimittäin juuri työasioiden things to do -listan tammikuulle ja huh huh, täytyy sanoa, että jos tästä kuusta järjissä selviän, niin olen aika kova mimmi.

Henkilökohtaisella puolellakin on yhä asioita, jotka pyrkivät valloittamaan mielen sopukat aina kun keskittyminen hetkeksikin herpaantuu, joten paletin koossa pitämiseen tarvitaan nyt isot määrät energiaa.

Nyt, arkitehdin innostamana, paketoin kuitenkin nopsasti edellisen vuosikymmenen, joka oli melkoisen merkittävä. (Muoks. ja jl:n "rohkaisemana" täydennän vuosikymmenen pyöreäksi ja lisään myös pari unohtunutta mainitsemisen arvoista asiaa!)

Vuonna 2000 en vielä uskaltanut naimisiin. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa ja työskentelimme mieheni kanssa kesän Helsingissä. Asuimme Kalliossa Flemarin ja Hesarin kulmassa, se oli elämys sinänsä!

Vuonna 2001 menin naimisiin viisi vuotta aiemmin lukiossa tapaamani miehen kanssa.

Vuonna 2002 vietimme tietoisesti viimeisiä hetkiä railakasta opiskelijaelämää. Saimme ensimmäiset piirustukset tulevasta navettakodistamme. Valmistuin filosofian maisteriksi. Vuoden lopuksi muutimme Jyväskylästä takaisin molempien kotikaupunkiin Hämeenlinnaan.

Vuonna 2003 olin ollut kaksi viikkoa tutkijakoululainen, kun tulin raskaaksi. Esikoisemme syntyi lokakuun neljäntenä.

Vuonna 2004 muutimme navettakotiimme ja hämmästyin äitiyden voimasta.

Vuonna 2005 rakensimme pihan tv-ohjelmassa ja julkaisin ensimmäisen tieteellisen artikkelini.

Vuonna 2006 saimme toisen lapsemme.

Vuonna 2007 mieheni jätti ravintola-alan ja ryhtyi koti-isäksi.

Vuonna 2008 työstin vimmalla väitöskirjaani valmiiksi.

Vuoden 2009 väittelin filosofian tohtoriksi ja lapsemme aloittivat päiväkodit, esikoinen vielä syksyllä eskarin.

Mitähän sitä tästä vuodesta pääsee sanomaan, kun kalenteri on kierretty loppuun?

Hiljainen toive

2009-12-30T22:07:00.004+02:00

En ole tehnyt vuosiin uudenvuoden lupauksia, enkä aio tehdä nytkään. Toiveen voisin kuitenkin esittää: jospa ensi vuoteen saisimme hieman enemmän terveitä päiviä.

En viitsinyt täällä toitottaa sitä, että sairastimme joulunkin. Vietin jouluyönä kolme tuntia esikoisen kanssa keskussairaalan ensiavussa, itsekin kuumeisena. Jotenkin kurjuus tuntui olevan vähemmän kaikkivoipaa, kun siitä vaikeni. Ja koen valittaneeni tässä blogissa jo ihan riittämiin.

Viime päiviin on kuulunut lukemista (mm. Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti) ja elokuvia (mm. Blade Runner ja Avatar). Valtava kasa nenäliinoja ja yskän kumahduksia kiviseinissä. Helliä hetkiä, huolta ja haleja. Nyt alkaa taas helpottaa siinä määrin, että uskaltauduimme tänään jopa pulkkamäkeen. Ehkä tämä tästä. Taas kerran.

Jouluonnea

2009-12-26T11:18:00.005+02:00

Aatonaaton lumisateiden jälkeen lumipallot alkoivat kieriä itse rinnettä alas.

Olenpa onnekas, kun saan asua näin ihanassa kodissa, ihanalla paikalla.

Joulu saapuu jokaiselle

2009-12-22T22:51:00.001+02:00

Vaikka suhtaudunkin tietyllä levottomuudella talvisissa sireeninoksissa oleviin silmuihin, tämän oksan pää näyttää niin ihanasti sydämeltä, että toivotan sen välityksellä teille oikein ihanaa joulua!

Jäämuistoja

2009-12-20T18:02:00.011+02:00

Kävimme tänään Hämeensaaressa luistelemassa - tai oikeastaan yksi luisteli, kolme liukui kengillä. Esikoisella siis on luistimet, joskin nekin säädettävyydestään huolimatta tuntuivat vähän ahtailta. Kuopus on vasta toivonut luistimia pukilta. Minä lahjoitin viime talvena omat yläasteaikaiset luistimeni anopille, koska ne eivät mahtuneet minulle. Miehen luistimet lienevät jossakin veljensä varastoissa, jos ovat vielä tallessa. Veli lainasi niitä ehkä... kahdeksan vuotta sitten.

On se käsittämätöntä mikä määrä muistoja voi tulvahdella mieleen, kun kuulee kiekon osuvan kaukalon laitaan, luistimen terän painuvan kirskahtaen jäähän, jätkän älähtävän toiselle merkiksi hyvästä syöttöpaikasta. Kolkanmäen kaukalon laidalla tuli teininä hytistyä ilta jos toinenkin.

Hämeenlinna on jääkiekkokaupunki. Hämeenlinnan Pallokerhon junioritoiminta on pitänyt huolen siitä, että kaupungissamme kasvavan tyttölapsen täytyy olla todella vannoutunut periaatteen ihminen, jos haluaa pysytellä erossa kiekkopojista. Ja joka sekaantuu kiekkopoikaan, saa tuta nahoissaan, millaista on joukkueen sisäinen vuorovaikutus. Jos pussaat yhtä jääkiekkoilijaa, suihkutarinoissa olet antanut pesää.

Jäähallissa taas on oma tunnelmansa, joskin halli on muuttunut vuosien saatossa niin paljon, että katsomon ja jään välinen etäisyys on kasvanut melkoisen suureksi. Pienenä tyttönä kävin isän kanssa jääkiekkopeleissä. Jäähallin tuoksuun kuului tupakka, hiki, pakkanen, jää, kumi, minttulaku, Sisu ja makkara. Kaukalon juuresta vuotanut jäädytysvesi muodosti liukkaita paukuroita laitojen ulkopuolelle. Jätimme auton aina Poltsarin Ärrälle, ja muistan, kuinka yritin pysyä isän matkassa, kun hän harppoi kohti hallia. Isän yhtä askelta kohti minä otin kolme.

Blogeista ja julkisuudesta

2009-12-18T22:43:00.004+02:00

Muotiblogit näyttäisivät olevan in. Tänään Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu Nelliinan vaatehuoneesta, jonka "omistaja" oli saanut kutsun Pariisiin H&M:n Sonja Rykiel -näytökseen ihan "vain" bloginsa perusteella. Keskiviikkona Maria! -talkkarissa oli kaksi muotojaan rakastavaa bloggaajaa eli More to love! -naiset. Molemmilla blogeilla on ihan käsittämättömät kävijämäärät.

Itse en oikein jaksa innostua muotiblogeista. Ehkä oma elämäni on vain niin kaukana muodista. En jaksa innostua jonkun bongaamista saappaista tai uusista tavoista yhdistää kaksi eri vaatekappaletta toisiinsa. Tosin poikkeus vahvistaa säännön, luen kyllä amerikkalaista what would krissie wear? -blogia. (Kirjoittaja on pikkuserkkuni.)

Lokakuisella New Yorkin -matkallani keskustelin monen toimittajan kanssa blogeista. Blogithan ovat siellä paljon suurempi ilmiö. Yhtäältä ne merkitsevät journalismin roolin pienenemistä, sillä esimerkiksi popularisointi- ja kirjoitustaitoiset tutkijat voivat nyt blogata itse tutkimustuloksistaan sen sijaan, että pyrkisivät pääsemään lehtien sivuille. Toisaalta, kun toimittajia irtisanotaan hurjaan tahtiin, moni ryhtyy blogaamaan, ja kyllä sillä voi elantonsakin saada - en tosin tiedä, mikä osuus blogaajista oikeasti pääsee tuntipalkoille kirjoittamisellaan.

Mutta nousevatko suomalaiset yhteiskunnallisemmat blogit vielä isosti julkisuuteen? Onko Suomessa vielä todellista asiablogikulttuuria?

Keskustelu

2009-12-15T18:49:00.007+02:00

Olimme tänään esiopetussuunnitelmakeskustelussa esikoisen lastentarhanopettajan kanssa.

En voi olla vähän hirvittelemättä sitä, miten lapsiamme mitataan. Mavalka osoitti, että tyttömme on matemaattisesti hiukan ryhmän keskiarvoa alempana. Kielellisesti taas lahjakas, ja piirtäjänäkin kuulemma taitava. Kaikenlaisia testejä ne muksut joutuvatkin tekemään.

Lastentarhanope sanoi kaikkien aikuisten kiinnittäneen huomiota siihen, että tyttö leikkii vain yhtä asiaa kerrallaan. Tällä hetkellä Nalle Puh -kimble on kova sana. Mielikuvitusta ja uusia ideoita puuttuu. No, sellainenhan tyttö on aina ollutkin. Vajaan kahden vuoden iässä hän löysi pallon, ja sitä pyöritettiin, heitettiin ja pompotettiin viikkotolkulla, kunnes se jäi. Jossakin vaiheessa tulivat palapelit, ja niitä tehtiin kymmenittäin, sadoittain. Jos digiboksille tallentuu hyvä lastenohjelma, neiti voisi katsoa sen 20 kertaa peräjälkeen. Ja kuten täälläkin leikkipuistoesittelyissäni mainitsin, viime kesä kului roikkuessa.

Opelle valkeni monta asiaa, kun kerroimme, että tyttö on koko suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja ystäväpiirin ensimmäinen lapsi. Tienraivaaja ja ensimmäisyydessään ainutkertainen. (Mitähän tämä asema kertoisi tytön tulevaisuuden urasta?) Asumme lisäksi siinä määrin syrjäisessä paikassa, että spontaania leikkiseuraa ei ole. Ja päiväkodinhan tyttö aloitti vasta viisivuotiaana.

En ole ollenkaan huolissani. Tuntuu olevan tytön persoonallisuuden piirteenä, että asiat imetään jotakuinkin tyhjiin ennen kuin siirrytään seuraaviin. Onko se nyt niin paha asia? Enemmän jäi vaivaamaan se, että eskariaikuisten mukaan tytöllä on tarve olla heille mieliksi. Siitä lähti laukkaamaan vaikka mitä ajatuksia. Kokeeko tyttö, että hyväksyntää pitää ansaita hyvillä teoilla, että kelpaa vain jos toimii oikein ja hyvin? Mielisteleminen ei ole kiva asia, mitenkähän osaisin olla ruokkimatta sellaista? Itsessäni on aika paljon samaa vikaa, hyväksynnän hakua suoritusten ja pärjäämisen kautta. Voi itku, miten voisi olla välittämättä sitä eteenpäin?

Varautumista

2009-12-13T22:29:00.001+02:00

Muksujen villakerrastot etsitty (ja todettu ikävän reikäisiksi seetripuupaloista huolimatta). Autojen lämmityslaitteet, piuhat ja ajastimet etsitty ja viritetty. Polttopuita kannettu. Tulkoon talvi.

Jälkireflektio väitöksestä

2009-12-10T12:36:00.006+02:00

Tänään on yksitoista kuukautta väitöksestäni. Tasan vuosi sitten kirja oli painossa ja minä järjestelin kuumeisesti väitöstilaisuutta ja karonkkaa. Painajaiset eivät olleet tainneet vielä alkaa, mutta jännitystä kyllä riitti. Muistan pelänneeni muun muassa sitä, että sairastuisin viime hetkellä. Alkaisin vaikka oksentaa matkalla Jyväskylään. Tai hotellissa nousisi kova kuume. Jollekin on tapahtunut jotakin sen suuntaista, huomasin näet että tänään on peruttu yksi väitös Jyväskylässä sairastapauksen takia. Ensimmäinen kerta kun tällainen osui silmääni. Sääliksi käy. Vaikka tämä väittelijä näyttää kyllä olleen entuudestaankin tohtori. Perinteitä noudattelevat hääparit pitävät matalampaa profiilia, jos kyse ei ole ensimmäisestä avioitumisesta - mahtaakohan väittelyssä päteä sama?

Sain syyskuussa blogiini kommentin ihmiseltä, joka kiitteli väitösprosessini jakamisesta ja oli vielä löytänyt karonkkapaikankin avullani. Se lämmitti mieltä kovasti. Valitettavasti ravintola Blomstedtia ei enää ole, mutta samoja ihania ruokia saa edelleen.

Useimmat väitösprosessista tietoa googlaavat ihmiset, jotka löytävät blogini, tulevat tänne karonkkapuhe-hakusanalla. Linkistä avautuva blogipostaus ei juuri auta; totean siinä vain saaneeni karonkkapuheen valmiiksi. Luin puheeni äsken, kun mietin pitäisikö se laittaa tänne blogiin yhdeksi esimerkiksi lajistaan. En tohdi, sillä se on oikeastaan aika intiimi.

Näin liki vuotta myöhemmin voi jo vähän hymähdellä omalle hermoilulleen, sillä osa siitä oli tietenkin ihan turhaa. Toisaalta, mistä sitä olisi voinut tietää? Olin ollut ennen omaa h-hetkeäni kolmessa väitöksessä ja yhdessä karonkassa, sekin miesväittelijän, mikä ei auttanut suuresti asupohdinnoissa. Tietoa relevanteista ja voimassaolevista etiketeistä, perinteistä ja tavoista ei ollut kovinkaan helppo löytää. Hyvinhän kaikki kuitenkin meni.

Tässä tulee mieleen vain yksi asia, joka jäi kaivelemaan: väitöskahvipaikassa, aika askeettisessa studiotilassa, ei ollut pöytäliinoja. Oletin jotenkin, että kahvitilaisuuden järjestänyt Sonaatti olisi hoitanut liinoituksen. Eipä tietenkään hoitanut, enkä minä osannut ajatella asiaa ollenkaan. Pöydätkin roudattiin tilaan muualta, sillä kyse ei tosiaan ollut mistään kahvilasta. Tila oli siis lopulta vähän liian karu. Mutta ehkä se ei jättänyt kenenkään mieleen traumoja.

Päivän video

2009-12-09T13:05:00.003+02:00

Tämä Onionin pilailuvideo tekee aika mainiota satiiria nykymaailmasta.

Lamaantunut

2009-12-07T10:41:00.004+02:00

Marraskuu vei mehut. Odotin joulukuusta parempaa, mutta kolme meidän neljästä perheenjäsenestä on jo ehtinyt sairastaa rankan vatsataudin. Esikoisen kanssa olimme jo vähällä lähteä päivystykseen. Onneksi kääntyi parempaan.

Minun pitäisi tehdä liian monta asiaa yhtä aikaa. Energiaa ei tahdo riittää ensimmäiseenkään.

Hei laiminlyödyt ystäväni, palataan asiaan kunhan herään taas henkiin.

Pupu

2009-12-04T12:19:00.005+02:00

Tässä on mun pupu.

Lauloivat torilla joulunavauksessa viikko sitten perjantaina, nuo aktiiviset enkkulalaiset.

Sick

2009-12-01T16:50:00.003+02:00

Esikoinen pääsi tänään puolentoista viikon sairastelun jälkeen eskariin. Minä odotin innolla tutkimussuunnitelman työstämistä professorin kanssa, ja ilmastonmuutosaiheisten juttujen narratiivisen analyysin aloittamista. Vaan yöllä kahden aikaan aloin oksentaa. Ja sitä kestikin aika tasan 12 tuntia melkomoisella tiheydellä.

Itkua väänsin, kun hädin tuskin tajuissani näppäilin tekstiviestiä professorille.

Kaikkien sairausuutisten ja murheiden rinnalle tuli sentään yksi huojentavakin uutinen väärästä hälytyksestä. Saisiko siitä nyt revittyä iloa? Yritetään.

Onko katetta?

2009-11-26T10:36:00.003+02:00

Journalistin ohjeiden kohdassa 15 sanotaan: Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.

Harva se päivä tuntuu siltä, että iltapäivälehtien myyntijulisteet eli lööpit rikkovat tätä ohjetta paisutellessaan olemattoman kokoisia tapahtumia räiskyviksi otsikoiksi.

Tuntuu huolestuttavalta, että naistenlehdet ovat alkaneet mennä samaan suuntaan. Tämänpäiväisen Annan kannessa on hämeenlinnalaissyntyinen laulaja Sani, joka osallistuu kuoroineen seuraavaan Kuorosotaan. Kuvan vieressä on otsikko:

SANI

"Lapsi on tervetullut"

Mitä tästä voisi päätellä? Onko Sani ehkä jo raskaana? Ainakin pyrkimyksiä siihen suuntaan tuntuu olevan. Jutussa puhutaan varmaan monin sanoin äitiyshaaveista ja naiseudesta.

Näh. Kahden tekstisivun juttu keskittyy Sanin töihin, menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Sivutaan lyhyesti rahankäyttöä, ulkonäköä, pihapiirissä liikkunutta sutta - ja toiseksi viimeisen jakson lopussa todetaan:

Sitten on vielä se yksi unelma, jonka toteuttamisella alkaa kohta olla kiire. Perhe.

- Lapsi on tervetullut. Mutta jos Luoja toisin määrää, pitää keksiä jotain muuta.

Kyllähän tässä kate löytyy, eikä Julkisen sanan neuvostolla olisi varmasti mitään sanomista asiaan. Sittenkin: onko eettisesti oikein nostaa jutun kokonaisuuden kannalta epärelevantti pikku yksityiskohta kanteen myynnin edistämiseksi? Lukija ainakin kokee itsensä herkästi petetyksi.

Isommalla kauhalla

2009-11-25T13:39:00.003+02:00

Mitä tässä nyt sanoisi. Olen ollut taipuvainen uskomaan kauhun tasapainoon, mutta eri asia on tietysti se, millä aikavälillä asiaa katsotaan. Kaikista elämänmuutoksista huolimatta jotenkin toiveikas syksy on muuttunut lyhyen ajan sisällä epävarmuutta, huolta ja murheita tihkuvaksi sinnittelyksi.

Esikoinen on yhä sairaana. Luulimme, että alkoi jo helpottaa, mutta viime yönä kuume nousi taas koviin lukemiin. Istumme vierekkäin työhuoneessani. Minä hoidan ei-niin-suurta-keskittymistä-vaativia työasioita, tyttö meikkailee Herttaa, tekee Pauli-animaatioita ja leikkii Maltin ja Valtin liikennepelejä. Go Pikku Kakkosen nettisivut!

Ken on maassa kamalin äiti?

2009-11-21T18:57:00.004+02:00

Niin siinä sitten kävi, että viime yönä esikoinen tuli sänkyni viereen ja vaikeroi päänsärkyä ja vatsakipua. 38,4 astetta, eikä päänsärky lähtenyt parasetamolilla. Kuopuksellakin tänään 37,5 astetta. Sitkeässä on. Minun tieto-orientoinut luontoni ei tahdo sietää sitä, ettei testejä tehdä! Olen miettinyt kaiken maailman väylät ja kepulikonstit, joiden kautta saisin lapseni H1N1-testiin, mutta en ole keksinyt toteuttamiskelpoista ideaa, joka täyttäisi moraaliset vaatimukseni.

Esikoinen takertuu äitiin paljon kovemmin kuin kuopus. Kun lähdin ekaa kertaa Amerikkaan, minä seisoin itkeä pärskien turvatarkastusjonossa ja nojasin esikoiseen, joka ulvoi. Kuopus taputteli esikoista hartialle, minua reiteen ja lohdutteli: älkääs nyt, kaikkihan on ihan hyvin, äiti tulee ihan pian takaisin! Tytöllä oli tuolloin ikää 3 vuotta, 1 kuukausi ja 17 päivää, ja hän oli ollut ilman rintaa kokonaiset 17 päivää. Siitä huolimatta neiti oli kuin itse reippaus.

Sama meno tänäänkin. Arvoin pitkään, lähdenkö laivaseminaariin luennoimaan toimittajille kuten olin luvannut, vai jäänkö kotiin hoivaamaan kahta sairasta lasta. Mies vakuutteli pärjäävänsä, ja minulle on aika lailla kunnian kysymys hoitaa sopimani työt. Niinpä istun nyt pimeässä bussissa Forssan keskustassa, matkalla kohti Turkua, jossa yövyn birgittalaissisarten vieraskodissa ja aamutuimaan suuntaan laivalle. Esikoinen itkeskeli koko päivän ennen lähtöäni ja toisteli sitä, kuinka ikävä tulee. Kuopus kävi halaamassa kun olin lähdössä, huikkasi reippaasti moikka ja oli jo menossa.

Että voikin tuntua kurjalta. Luentoni kestää tunnin ja vartin, ja sen tähden olen poissa kipeiden lasteni luota puolitoista vuorokautta. Olen aikamoisen itseinhon vallassa. Olen muutenkin ollut tänä syksynä luvattoman paljon poissa kotoa. Minä, joka olin ensimmäiset viisi ja puoli vuotta äitiyttäni liki koko ajan käden ulottuvilla. Onko muutos ollut liian iso? Onko se isompi asia esikoiselle vai minulle? Ja kumpi tuntuukaan itse asiassa kurjemmalta, kuusivuotias joka itkee lohduttomasti perääni vai kolmevuotias, joka ei tunnu piittaavan lähdöstäni pätkän vertaa?

Jos lapset olisivat terveinä, voisin edes hiukan nauttia siitä rauhasta, minkä yksin ollessa saa. Mutta nyt ajattelen koko ajan, kuinka väärässä paikassa olen. Ei ole helppoa, ei. Vaikka - eihän kukaan ole sanonutkaan sen olevan.

Ja meillä on sentään onnellinen ja ehyt perhe. Sydäntä vääntää kun luen olemattoman postauksia. Välillä tekisi mieli lakata lukemasta, kun tulee niin hirmuisen paha olla. Vaan enhän saata sitä tehdä.

Nocturne

2009-11-19T08:24:00.007+02:00

Miksi lapset alkavat oksentaa aina keskellä yötä? Tilanteesta ja sen seuraamuksista saisi mainion nopeutetun mykkäfilmin; sekunnissa rauhallinen yöhetki muuttuu täydeksi kaaokseksi. Yksi kiikuttaa oksentavaa lasta vessaan ja yrittää minimoida matkan varrelle lentävät vahingot. Toinen riisuu salamannopeasti sängystä lakanat ja rauhoittelee hässäkkään herännyttä toista lasta. Yksi riisuu kirkuvalta lapselta likaisen yöpuvun ja nostaa suihkuun, toinen alkaa pestä tyttöä. Yksi vie lakanat kodinhoitohuoneeseen, huuhtelee ne ja heittää pesukoneeseen. Ottaa rätin ja suihke-Tolun ja menee siivoamaan oksennuksia lattioilta. Toinen kuivaa lapsen hellästi ja pukee puhtaaseen yöpaitaan. Yksi toteaa lapsen sängyn käyttökelvottomaksi ja laittaa suojapyyhkeitä vanhempien sänkyyn. Hakee ämpärin. Antaa lapselle suuhun xylitol-Sisun, koska suussa maistuu pahalta. Ihmekös tuo. Sängyssä yksi ja toinen huohottavat ja pitelevät omia vatsojaan epäluuloisen oloisina. Lapsen jokainen yskähdys tai hikka saa yhden pomppaamaan pystyyn sängyssä, ämpäri valmiina kädessä. Lapsi rauhoittuu ja nukahtaa, mutta yksi nukkuu koiranunta loppuyön. Siksi, että odottaa, koska lapsi alkaa oksentaa taas. Ja siksi, että ei pysty nukkumaan rauhassa, kun lapsi on samassa sängyssä, reunan puolella, koska pelkää että lapsi putoaa. Toinen taas ei halunnut pahoinvoivaa lasta keskelle sänkyä.

Kiitospäivän kalkkuna jäi siis tänä vuonna kokematta.

Hooyksänykskö?

2009-11-18T20:58:00.005+02:00

Eilen kun menin hakemaan kuopusta päiväkodista, tyttö nukkui autuasta unta toimistossa päiväkodin johtaja-Sarin sylissä. Typy oli hakeutunut Sarin syliin iltapäivästä ja oli halunnut jäädä siihen, vaikka päiväkotiin tuli uusi perhe tutustumaan. Sari oli laittanut kuumemittarin kainaloon, ja neiti nukkui jo ennen kuin mittari piippasi. Tutustumiskeskustelu oli sitten käyty yhden ylimääräisen tytön läsnäollessa. Kuumetta oli 37 ja jotain, ei paljon, mutta kuitenkin. Huokaisin syvään: nytkö se on sitten meilläkin.

Kotiin palattua tyttö oli kuin ei olisi sairasta hetkeä nähnytkään. Kuumetta ei ollut, vauhtia sitäkin enemmän. Jäin kuitenkin täksi päiväksi kotiin tytön kanssa seurailemaan tilannetta. Ja saipahan neiti kerätä voimia huomiseksi, sillä huomenna juhlitaan kiitospäivää. Tuskin on Halloweenista päästy, kun pukeudutaan taas asuihin - en jaksanut alkaa värkätä intiaaniasua, joten meidän neiti menee cowgirl-henkisessä asussa. Kai se menettelee. Saavat ryökäleet täytettyä kalkkunaa siellä! Kateeksi pistää tavallisinakin päivinä tuo päiväkodin oma valmistuskeittiö, jossa ei käytetä eineksiä. Puhumattakaan sitten tällaisista teemapäivistä.

Rokotteet loppuivat Hämeenlinnasta tänään. Perjantaiksi voi olla toivoa saada lisää. Terveiden lasten rokottamisen aloittaminen lähestyy. Minä olin jo taipunut myönteisemmäksi rokotetta kohtaan, mutta nyt olen taas epävarmempi. Olen kuullut niin monesta, joka on sairastanut taudin suht helposti - kuka tietää vaikka olisin itsekin yksi heistä? Tiedän myös pari aika ikävää rokotesivuvaikutustapausta. Ja sekin lähettää oman signaalinsa, että THL tutkii rokotteiden yhteyttä kahteen keskenmenoon ja Keravan oksenteluihin. Äh, ahdistaa kun ajattelee koko asiaa.

Poltan kynttilöitä. Paljon.

Ajatus

2009-11-16T09:02:00.002+02:00

Hesari uudistui tänään. Uudistuksen yhtenä piirteenä on kasvatettu rivinväli - lukemisen helpottamiseksi.

Onko luottamus ihmisten lukutaitoon ja -haluun tosiaan niin vähissä, että tekstin painoarvoa suhteessa kuviin ja grafiikkaan täytyy vähentää entisestään?

Rivinvälin kasvattaminen oli minun sukupolveni koululaisten vippaskonsti: rivinväliä lisäämällä saatiin vähempi näyttämään enemmältä.

Tepsi!

2009-11-13T08:59:00.002+02:00

Kortisoni tepsi kuin tepsikin. Vedin koulutuksen kunnialla läpi ja nautin inspiroivista ihmisistä. Onnistunut koulutustilaisuus antaa mahdottoman paljon energiaa. Parhaimmillaan voi syntyä hetkellinen kollektiivinen flow-kokemus.

Tämän päivän olen hiljaa.

Sairauskertomus pitkän kaavan mukaan

2009-11-11T19:05:00.005+02:00

Olen ollut liki viikon miltei äänetön. Viime torstaina pidin pikkunaperoiden tanssitunnin lisäksi kolme muuta tanssituntia. Viimeisellä tunnilla puhuminen alkoi käydä yhä työläämmäksi ja työläämmäksi. Seuraavat viisi päivää ääni tuli vain pienenä pihinänä.

Äänen menettäminen hengitystieinfektioiden yhteydessä on yksi niistä lukuisista oireista, joiden syytä olen selvitellyt viime vuoden aikana. Reilu vuosi sitten aloin tuntea kurkussani jatkuvaa palan tunnetta ja painoa. Heräsin parina yönä siihen, etten saanut hengitettyä. Kävin lääkärissä ja kerroin, että tunnen tukehtuvani. Lääkäri kurkisti kurkkuun ja totesi, että kuvittelen. Sain antibioottikuurin. Toista kuukautta myöhemmin palasin takaisin, koska oireet jatkuivat. Sain uuden antibioottikuurin.

Keväällä oireet pahenivat. Menin toiselle lääkärille, joka määräsi saman tien ultraäänitutkimukseen ja verikokeisiin. Ultraäänitutkimuksessa löytyi kyhmyinen struuma, verikokeen mukaan kilpirauhanen toimii normaalisti. Kolmas lääkäri laittoi lähetteen keskussairaalaan kirurgian poliklinikalle, kilpirauhasen leikkausta varten. Olin peloissani, mutta helpottunut.

Menin polille, huolissani leikkausarvista ja äänihermon vaurioitumisen riskeistä ja muista asioista, joita olin etukäteen selvitellyt. Mutta kirurgipa sanoi, ettei usko struumalla olevan mitään tekemistä puristuksen, äänen käheytymisen ja hengen salpautumisen kanssa. Olin juuri kokenut pahimpia tukehtumisen tunteita ja olo oli epätoivoinen. En ollut pystynyt monena iltana edes lukemaan lapsille iltakirjaa, koska puhuminenkin tuotti niin paljon kipua. Jos ei syy ollut kilpirauhasessa, niin missä ihmeessä sitten? Lääkäri määräsi vielä varmuuden vuoksi röntgeniin ja laittoi lähetteen korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalle.

Röntgenissä varmistui, ettei kilpirauhaseni paina henkitorvea. Korvapolilla kurkunpääni tähystettiin videokameralla. Kävi ilmi, ettei kurkunpäässä ole mitään rakenteellista vikaa, mutta äänihuulissa oli limaa ja kireyttä. Sain reseptin montelukastiin (Singulair) ja lähetteen puheterapiaan. Ilmeisesti puhetekniikassani on sellaista vikaa, joka rasittaa äänihuulia ja vie myös herkästi äänen. Lääkäri arveli, että kurkunpääni on hyperreaktiivinen. Se selittäisi myös hengen salpautumisen; joissakin tilanteissa kurkunkansi sulkeutuu samalla tavalla kuin silloin, jos henkäisee "väärään kurkkuun", vaikka tarvetta tällaiseen suojelutoimenpiteeseen ei olisikaan. Lääkäri selitti, että kurkunkansi avautuu aina, kun elimistöön tulee tarpeeksi hiilidioksidia, eli tukehtumisen vaaraa ei ole.

Ensimmäinen puheterapia olisi ollut eilen, mutta peruin ajan, koska, no, puheterapia on koko lailla turhaa, jos ei pysty puhumaan. Sain uuden ajan kuun loppuun.

Olen matkalla Espooseen, missä pidän huomenna seitsemän tunnin koulutuksen. Sain pitkän taivuttelun jälkeen lääkärin määräämään minulle kortisonia (mitä en olisi osannut pyytää ellen olisi saanut tutulta näyttelijältä vinkkiä; tiesin, että esiintyjillä on jokin konsti äänen palauttamiseen). Otin kaksi tablettia tänä aamuna, mutta ääni ei ole paljonkaan parempi. Huomenna otan toiset tabletit ja toivon parasta. Yleisesti ottaenhan en joudu puhumaan työssäni käytännössä ollenkaan, mutta huomenna tietenkin sattuu olemaan iso keikka. Jatkossa kortisoni ei käy vaihtoehdoksi. Toivottavasti puheterapian avulla opin rentouttamaan kurkunpääni ja käheys ja puhumisen tuottama kipu vähenevät. Ja kunpa, kunpa ei tarvitsisi enää herätä ajatellen, että tukehdun ihan just.

Miksi jaoin tämän pitkän sairaskertomuksen kanssanne? Koska haaveilen, että tänne löytää vaikka ystävämme Googlen avulla joku, joka tietää mistä puhun ja voi jakaa kokemuksia. Viimeiset puolisentoista vuotta ovat olleet raskasta aikaa, kun skenaariot ovat liikkuneet psyykkisen ahdistuksen ja kilpirauhassyövän välillä.

Kommentteja odotellessa,
nimimerkki "kohtalotoveria etsivä pateetikko"

Hetkiä

2009-11-09T22:45:00.003+02:00

Missä olin, kun Berliinin muuri murtui? Ei mitään käsitystä. Olin 11-vuotias. Todennäköisesti voimisteluharjoituksissa. Muistan puheet muurin murtumisesta, mutta en ymmärtänyt mitä se merkitsi.

Minun mediamuistoni suurista tapahtumista alkavat Estoniasta. Olin kotona, joku avasi television ja uutiset alkoivat vyöryä eteemme. Itkin hirveästi. Päiväkirjan aukeama on siltä kohtaa ihan kupruilla. Piirtelin sivuille ristejä ja raapustin RIP-viestejä koko kuusitoistavuotiaan maailmantuskan voimin.

Ajoin autolla kohti kampaajaa, kun kuulin radiosta, että prinsessa Diana oli kuollut. Olin 19-vuotias. Soitin Nokia 1611-puhelimellani äidilleni ja poikaystävälleni. Olin vaihtanut puhelimen 1610-mallista 1611:een, koska sillä pystyi kirjoittamaan tekstiviestejä.

Neljäs lukuvuoteni yliopistossa oli juuri alkanut ja kirjoitin kotonamme Jyväskylässä esseetä, kun tuore aviomieheni huusi olohuoneesta television äärestä jotakin epämääräistä. Säikähdin äänensävyä ja menin olohuoneeseen. Näin lentokoneen törmäävän World Trade Centeriin. Istuimme sohvalla kuin naulittuina useamman tunnin ajan. Essee meni yötöiksi. Olimme 23-vuotiaita.

Siitä on niin kauan. Ja niin vähän. Aikaa.

Sikakipee

2009-11-07T20:36:00.002+02:00

Yskä, kurkkukipu, lihaskipu, päänsärky, hengenahdistus, huimaus... rasteja tulee ruutuun yksi toisensa jälkeen. Vain kuume puuttuu.

Pari ajatusta kuolemasta

2009-11-05T08:51:00.003+02:00

Kuolema tuntuu olevan toisella tavalla läsnä kuin ennen. Olen kai tullut siihen ikään. Yhä useampana sunnuntaina lehdessä on jonkun vanhan koulukaverin vanhemman kuolinilmoitus. Tai oman opettajan. Tai entisen työkaverin, joskus koulukaverinkin.

Omat lapset kasvavat. Jossakin vaiheessa sitä tajuaa vanhenevansa samaa tahtia. Entä omat vanhemmat sitten? Lehdessä kerrottiin ikääntyneen miesautoilijan suistuneen moottoritieltä. Mies oli isäni ikäinen, 64-vuotias. Ärsyynnyin; mikä ihmeen ikääntynyt? Vai onko 64-vuotias ikääntynyt?

Jokainen tuntee jonkun, joka on sairastanut syövän, ja jonkun, joka on kuollut siihen. Seulontoja järjestetään ja onneksi järjestetäänkin, mutta samalla lisääntyy tutkimuksiin liittyvä epätietoisuus. Lisääkö tieto tuskaa jo liikaakin? Toisaalta esimerkiksi toissapäivänä kuollut Jyrki Kovaleff kehotti jo kaksi vuotta sitten ihmisiä tutkimuksiin, jotta kasvaimet löytyisivät niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista.

Sikainfluenssakin lisää kuolemanpelkoa. Se tuntuu nyt lähinnä hyökyaallolta, joka on tulossa päälle joka tapauksessa. Odotamme pelastusliivit päällä ja turvaohjeet mielessä, mutta koskaan ei voi tietää: mitä jos aalto vie, enkä jaksakaan? Kahdeksanvuotiaan perusterveen tytön kuolema kieltämättä kosketti uudella tavalla: nyt ei kukaan ole turvassa. Ei voi edes tuudittautua siihen, että kaikilla kuolleilla on ollut jokin krooninen sairaus. Nyt vain odotetaan.

Mutta olenko yksin ajatellessani, että kuoleman asema kulttuurissamme olisi jotenkin muuttumassa? Että siitä, mistä vielä kymmenen tai viisi vuotta sitten vaiettiin, on nyt jotenkin sallitumpaa puhua - ja sitä on sallitumpaa surra. Sosiaalinen media voi olla tässä yksi tekijä; monen mielestä esimerkiksi oman vanhemman kuoleman pohtiminen Facebook-statuksessa voi olla elämän, tai kuoleman, banalisoimista, mutta toisaalta se voi myös olla keino tuoda kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita arkipäiväiseen keskusteluun. Kyllä 50-vuotiaskin saa itkeä isänsä kuoleman äärellä, tai ikävöidä äitiään vielä kolme vuotta tämän kuoleman jälkeen niin, että sydäntä viiltää. Aiemmin on ehkä ajateltu, ettei aikuisen ihmisen sovi näyttää surua vanhempiensa kuolemasta, sehän on niin luonnollista.

Ja vähitellen kuolema tekee ehkä tietään journalismiinkin, uudella tavalla, ei vain tuoreimpiin uutistapahtumiin keskittyen. Olen aiemminkin kertonut täällä jutusta Viimeinen suukko, joka palkittiin Sanomalehtien liiton kilpailussa parhaana lehtijuttuna 2008. Kaiva nenäliina esiin ennen kuin alat lukea.

Shoppaajaprofiili: sucker for stationery

2009-11-04T12:54:00.006+02:00

Tykkään vaatteista ja kengistä. Suorastaan rakastan laukkuja. Mutta kaikista persoin olen tuoteryhmälle, jonka suomenkielinen sana on ihan mahdottoman ankea: konttoritarvikkeet. Kuka työskentelee tähän maailmanaikaan konttorissa?

Rakastan, rakastan, rakastan erilaisia lomakelaatikoita ja lehtikoteloita. Kyniä, kynätelineitä, paperipainoja, nipsuttimia ja klipsuttimia. Käyntikorttitelineitä. Papereita. Kirjanmerkkejä. Magneetteja (joko tunnette ihanista ihanimmat - ja vahvimmat! - Mighties-magneetit?). Johdonkerääjiä. Paperileikkureita. Dymo-tarratulostimia. Filofax-tuotteita.

Löysin New Yorkista riittävän ison lehtikotelon, johon mahtuisi Hesarin Kuukausiliite, lehti, jota paitsi luen, myös tutkin ja säilytän. Se on ikävän kokoinen lehti. Se ei mahdu kirjekuoreen eikä niihin vietävän lehtikoteloihin, paitsi isoon Palaset-koteloon, joka on kallis eikä miellytä ulkonäkövaatimuksiani. Nykissä olisi ollut edullisia, isoja lehtikoteloita, mutta minä olisin tarvinnut niitä noin viisitoista kappaletta. Eivätkä ne olleet mitään kokoontaitettavaa mallia. En lähtenyt edes miettimään, miten saisin ne roudattua kotiin.

Suomessa ei ole stationery-suckerille kunnon kauppoja. Akateemisen kirjakaupan paperiosastot ovat ehkä lähinnä. Muita vinkkejä vastaanotetaan.

Erään prosessin kuvaus

2009-11-02T17:10:00.006+02:00

Huoh. Istun junassa matkalla Jyväskylästä kotiin. Kävin kertomassa journalistiikan jatko-opiskelijoille omasta tutkimusprosessistani. En tiedä oliko löpinöistäni mitään hyötyä. En tiedä, sainko sanottua montakaan kokonaista lausetta. Jotenkin tuntuu, että aikaerorasitus iski toden teolla vasta tänään. Tähän asti kitkuttelin epämääräisen vatsapöpön kanssa, joka tuntuu nyt helpottaneen. Ainakin ruokahalu on palannut. Pöpö siirtyi mieheen. Kunpa lapset säästyisivät.

Tai no, ehkä puheistani oli jotakin iloa. Ainakaan en kaunistellut mitään. Ehkä olisi ollut kiva, jos joku olisi kertonut vastaavia asioita silloin, kun itse kiemurtelin prosessin alku- tai keskivaiheilla. Että epävarmuus on normaalia. Että artikkelien referee-lausunnot voivat olla niin kamalia, että professori tarjoaa nenäliinaa, kun itkeä tillität hänen huoneessaan. Että kansainvälinen artikkeli voi tulla takaisin, ei kerran, ei kahta, eikä kolmeakaan, vaan vielä useamman kerran. Että työ ei tunnu valmiilta, kun lähetät käsikirjoituksen painoon.

En uskalla katsoa kalenterista, koska pitäisi seuraavan kerran matkustaa johonkin. Tai ei tarvitsekaan, tiedän sen jo. Ensi viikon torstaina menen Helsinkiin opettamaan. Ja kuun lopulla laivaseminaariin kouluttamaan. Kiinaankin piti poiketa muuan matkalle, mutta onneksi päädyin jättämään sen väliin. Edessä on sen verran tiukkaa työrupeamaa, että tätä äitiä kaivataan kotona jo muutenkin ihan liian usein.

Tehokasta

2009-10-30T21:53:00.003+02:00

Manhattanilla on viihtyisä sporttipubi nimeltä Bourbon Street. Siellä kuuli amerikkalaista perushyvää musaa Lynyrd Skynyrdistä Tom Pettyyn ja olisi nähnyt jenkkifutista ainakin viidestä ruudusta yhtäaikaa, jos olisi halunnut. Ruoka oli maittavaa. Mutta jestas. Sen tehokkaampaa käsienkuivaajaa en ole ikinä kohdannut. Näettekö kuinka liha liikkuu?

En voi yleensä sietää moisia puhaltimia, koska niiden alla saa leyhytellä tassuja tuskastuttavan kauan, ja silti nahka jää ihan nihkeäksi. Tällä puhaltimella siitä ei tarvinnut huolehtia. Pikemminkin sai tarkistaa, jäikö kämmenselkään mustelmia!

Zombien päivä

2009-10-30T13:39:00.004+02:00

Hups vain, vaihdoin maailmaa. Mieli on vielä jossakin puolivälillä. Jet lag saa tavarat putoilemaan käsistä. Uni tulisi minuutissa, jos sallisin. Yritän sinnitellä.

Työhuoneen ikkunasta avautuva maisema näyttää nyt niin synkältä ja harmaalta, ettei tosikaan.

Kuopus juhlii tänään halloweenia päiväkodissa - kuuluu siihen kulttuuriin. Kävin kuvaamassa, kun karmean näköinen porukka kiersi laulamassa Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenosastolla ja ruokalassa. Omat silmäpussit taitavat olla sitä luokkaa, että sulauduin joukkoon ihan hyvin.

Meidän neiti oli toivomassaan kurpitsapuvussa, jonka toin New Yorkista. Esikoinen oli kade, kun heillä ei eskarissa juhlita halloweenia. Onneksi huomenna on halloween-synttärit, joille pääsee pukeutumaan tuliaisnoitapukuun.

I want to be a part of it

2009-10-28T00:20:00.003+02:00

Täällä on aika helppo liikkua. Katuja ei voisi juuri loogisemmin nimetä. Metrokaan ei ole niin sekava kuin haukutaan, tosin epävarmin metro jota olen käyttänyt. Junat myöhästelevät jatkuvasti, skippaavat asemia rakennustöiden takia tai jostakin tuntemattomasta syystä (joo, tiedän kyllä että osan junista kuuluukin skipata). Asemien nimet on kirjoitettu ihanalla pienellä mosaiikkilaatalla.

Kaduilla kävellessä on hyvä tietää mihin on menossa, sillä maamerkkien avulla suunnistaminen ei oikein onnistu. Käsittämättömän korkeat pilvenpiirtäjät peittävät näkymät tehokkaasti.

Mutta miten kaunis onkaan pilvenpiirtäjien välistä siilautuva auringonvalo. Tai tänään, BusinessWeekin toimituksen ikkunasta avautunut sateinen maisema Manhattanin kattojen ylle.

Aamiaiselta pölähdin suoraan keskelle Kovan lain kuvaussettiä. Ja Hulk Hogan oli juuri tulossa Barnes & Noblelle, kun lähdin sieltä. Hassua. Katselimme ala-asteiässä parhaan ystäväni kanssa Sky Channelilta (jota ei meillä näkynyt) vapaapainia joskus tuntikaupalla. Hulk oli kovin jätkä.

Niin ei-suomalaista

2009-10-27T02:39:00.003+02:00

New York Timesin mustaihoinen vastaanottomies sanoi mulle tänään: "I love your hair, it looks great!" (Siis minulle!)

Ja ikääntyvä bisnesmies 75 Varick Streetin kahdeksannessa kerroksessa huusi perääni "Love the accent!" kun olin kysynyt häneltä suuntaa.

Harvoinpa Suomessa kukaan moista sanoo toiselle ihmiselle, hullunahan tuota pian pidettäisiin.

Vastasin kerran puhelimeen. Siellä oli lehtimyyjä, ja vaikka mulla ei ollut pienintäkään aikomusta tilata tyrkyllä olevaa lehteä, kuuntelin silkasta ilosta myyntipuheen loppuun, koska naisen puheenparsi oli niin rehevän murteellinen ja soinnikas. Kerroin tämän rouvalle, joka hihkaisi ja kiitti monisanaisesti päivänsä pelastamisesta. Ei tainnut edes harmittaa, että kaupat jäi syntymättä.

Keskuspuistoretkellä

2009-10-25T20:01:00.003+02:00

Harmittaa, kun otin vain pokkarin mukaan. Toisaalta valittaisin nyt kipeiden jalkojen lisäksi hartioita, jos olisin roudannut järkkäriä mukana tämänkin päivän.

Näinä kahtena vapaapäivänä olisi ollut kiva saada seuraa. Toisaalta yksin liikkumisessa on hyvät puolensa.

Mielipide? Rakastuin Central Parkiin. Utterly, totally, enormously.

Surrealismia

2009-10-25T04:20:00.003+02:00

Ensimmäinen kokonainen päiväni New Yorkissa on lopuillaan. Saldo? Merkittävän isot ja kipeät rakot jaloissa, kaksi läpimärkää vaatekertaa ja iso kassillinen tuliaisia/joululahjoja/synttärilahjoja.

Ja ihana, ihana teatterielämys! Järkyttävä farssi kahdesta pariskunnasta, jotka tapaavat pohtiakseen poikiensa välistä kahinaa. Miettikää tuota näyttelijäkaartia! Erinomaisen osuvasti todettu tuossa New York Timesin arviossa: "Never underestimate the pleasure of watching really good actors behaving terribly".

Tässä hotellissa, jossa asun, kuvataan muuten maanantaina ja tiistaina Kovaa lakia.

Huu, on tämä vaan aikamoisen käsittämätön paikka!

Air Force One

2009-10-24T04:56:00.004+03:00

Terveiset New Yorkista!

Ensimmäinen havaintoni: täällä pitää varata aikaa. Passintarkastusjonossa tuhraantui tunti, taksimatkassa toinen mokoma. En ehtinyt käydä hotellissa ennen illallistapaamista ihanaakin ihanammassa pienessä sisilialaisravintolassa.

Mutta hohdokkain viivästys tapahtui silloin, kun koko JFK:n liikenne pysähtyi odottamaan siksi aikaa, että Air Force One laskeutui. Se tuli viereiselle kiitoradalle, ihan liki. That's probably the closest I'll ever get!

Fluke!

2009-10-20T22:30:00.003+03:00

Tein tänään ihanan löydön. Yksi New Yorkin -haastateltavistani, Evan Ratliff, "katosi" elokuussa ja haastoi Wired-lehden lukijat etsimään itseään. Löytöpalkkiona oli 5000 dollaria. Siinä blogit, Twitter ja Facebook kuhisivat, kun miestä etsittiin eri puolilta Yhdysvaltoja.

Harmittaa ihan hulluna, etten löytänyt tätä silloin, kun etsintä oli vielä käynnissä!

Mutta nyt odotan Evanin joulukuista juttua siitä, miten kaikki tapahtui.

Voisiko muuten jossakin tämän tyyppisessä touhussa olla sanomalehdille yksi keino haalia ja sitouttaa nuoria lukijoita? Aarteenetsintää Hämeen Sanomien levikkialueella?

Tyhmyydestä rangaistaan

2009-10-19T12:10:00.002+03:00

Mikähän ihme siinä on, että jokaikistä reissua varten joutuu laatimaan uuden muistilistan? Väittäisin itseäni melko järjestelmälliseksi ihmiseksi, mutta tässä en ole onnistunut. Pakattavien tavaroiden listat raapustetaan meillä aina paperille, jota yliviivaillaan pakkaamisen edetessä ja joka sitten reissuun lähtiessä tai viimeistään siltä palattaessa heitetään roskiin.

Kävin Atlantin takana viimeksi toukokuussa, ja nyt joudun miettimään kaiken uudestaan adaptereista lähtien, vaikka listasta tulee todennäköisesti 75-prosenttisesti samansisältöinen. Matkoille tulee sitä paitsi suunniteltua asuyhdistelmiä, joiden muistamisesta voisi olla iloa matkan jälkeenkin.

Sama homma mökkireissulla. Joka kesä reissaamme Kristiinankaupunkiin mökille, ja joka kesä mietimme uudestaan, mitä kaikkea autoon pakataan. Miksi ihmeessä emme osaa hyödyntää edellisillä reissuilla keräämäämme kokemusta?

Jos olisi oikein viisas, voisi vielä kommentoida listaansa jälkikäteen, tyyliin "kosteuspyyhkeet unohtui" tai "sukkahousujen sijaan kannattaisi suosia leggingsejä" tai "paitoja oli 5 liian vähän".

Nyt lupaan, että siirrän perjantaina alkavan New Yorkin -matkani tavaralistan paperilta tietokoneelle ja evaluoin listani onnistumisen matkan jälkeen!

Raksamuistoja

2009-10-15T20:48:00.010+03:00

Meidät on pyydetty lauantaina Kivinavettakinkereille kertomaan kodistamme. Olen kuluttanut pari viime iltaa skannaamalla valokuvia - rakennusaikaiset kuvamme kun otettiin kaikki filmikameralla. Rakennusprojekti pitäisi tiivistää 15 minuutin PowerPoint -esitykseen. Minulle soittanut TKK:n arkkitehti taisi pyytää puhumaan erityisesti rakentamisen pulmakohdista ja epävarmoista vaiheistä - olikohan se niin?

Mistähän sitä aloittaisi? Kertoisiko sen, kun porukka, johon taisi kuulua ainakin yksi arkkitehti, yksi insinööri ja yksi rakennusmestari oman väen lisäksi mietti kuumeisesti, paljonko yksi lehmä tuottaa lämpöä. Satavuotiaiden seinien U-arvon laskeminen ei ollut ihan helppo juttu, ja lopputuloskin taisi olla lähinnä valistunut arvaus.

Tai siitä, kuinka seinien hiekkapuhallus paljasti, että yksi sikalan seinistä oli paitsi kiero, myös ruskeanharmaa - punatiilien sijaan se olikin rakennettu itse tehdyistä savitiilistä. Kieroudenkin syy selvisi, kun löysimme navetan piirustukset; seinää oli siirretty omin päin pari metriä suunnitellusta, ja muurauskin taisi tapahtua aika omatoimisesti; seinän varmaan huomattiin olevan menossa kohti ovea, mikä ratkaistiin, no, tekemällä mutka seinään. Vastaavan mestarin mielestä ruma seinä piti purkaa, mutta meistä mutka oli vain persoonallinen, ja savenharmauden ratkaisin sävyttämällä seinän tiili kerrallaan.

Vai siitä, kuinka vastaava mestari-pääurakoitsija skippasi sovitun tapaamisen toisensa jälkeen, ollen lopulta yhteensä seitsemän viikkoa poissa työmaalta, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää häntä hakemaan tavaransa. Siinä välissä, ennen uuden urakoitsijan saapumista, minä käväisin synnyttämässä esikoisemme. Ja mies teki pitkää iltaa, yötä ja aamuakin Vanajanlinnassa.

Kuvia skannatessani en ole voinut kuin miettiä: miten ihmeessä me jaksettiin?