Oih... kiintiö on taas hetkeksi täytetty. Aina ajoittain on pakko lukea joku niistä kirjoista - tai nykyelämän aikataululla useammin nähdä joku niistä elokuvista, jotka ovat merkinneet minulle paljon enemmän kuin osiensa summa.
Yli kaikkien nousee minulla kaksi elokuvaa: Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995) ja Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004). Katsoin äsken jälkimmäisen.
Rakastuessa menettää helposti arvostelukykynsä. Minä en pysty arvioimaan näitä elokuvia kriittisesti, koska saan niistä yksinkertaisesti niin suuren täyttymyksen. Ethan Hawke, Julie Delpy, Wien ja Pariisi, älyllinen dialogi, kahden ihmisen välinen yhteys... loistavaa.
Emotionaalisessa ja tiiviissä taide-elämyksessä on ristiriitaa. Toisaalta olen pakahtua siitä onnesta, että joku kykenee luomaan moista, ja toisaalta tunnen syvää kateutta ja ahdistusta. Tämä pätee etenkin musiikissa, koska koen sen hyvin vahvasti, mutten pysty itse tuottamaan sitä korvaani tyydyttävällä tavalla. Miksi minä en pysty siihen, kun haluaisin niin kovin pystyä? Monia asioita pystyy opettelemaan ja harjoittelemaan, mutta joskus lahjakkuuden rajat vain tulevat vastaan. Onneksi sentään lahjat riittävät vastaanottopuolella siihen, että voi eläytyä syvästi, irrota itsestään ja kokea ikään kuin rinnakkaisia todellisuuksia - vaikka vain yhden musiikkikappaleen aikana.
Taiteen ja kulttuurin merkitystä on helppo aliarvioida, kun laitetaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja kuitenkin se on niin tärkeää ihmisen hyvinvoinnille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti