Tänään oli Kokoomuksen viimeiset Toivotalkoot ennen vaaleja. Minä en osallistunut niihin, koska meillä oli kotona omat touhut: esikoistytön 5-vuotissyntymäpäivä.
Siinä ne on todelliset toivotalkoot: kun kaksi ihmistä yhtäkkiä muuttuu äidiksi ja isäksi ja saa syliinsä pienen ihmisenalun. Kaikkensa sitä tekee, yrittää, uskoo, rakastaa, toivoo. Joskus tuntuu, että suurin mitä uskaltaa toivoa on että saisi pitää lapsensa hengissä. Toisinaan taas intoutuu haaveilemaan vaikka mitä lapselleen.
Vaan on se huikeaa, että viisi vuotta sitten kuulaana lokakuisena aamuna kaksi ihmistä painoi kotioven kiinni takanaan eikä palannut enää kahtena, vaan kolmena. Sieltä alkanut matka on muuttanut minua enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.
Onnea rakas lapseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti