Mikä saa ammattikoulupojat astumaan vilkkaalle kadulle sivuilleen katsomatta, suoraan autojen eteen?
Ei niillä yksin ole tapana astua. Mutta kun niitä on kaksi, kolme tai useampia, ne ilmeisesti haluaa osoittaa toisilleen, kuinka cooleja ne on.
Enemmän minä itseni ja takapenkillä istuvan tyttöni puolesta pelkäsin. Onneksi jarrut piti. Ja onneksi poikien päässä liikahti viime hetkellä joku älyn tapainen. Tai ehkä se oli vain refleksi.
perjantai 16. tammikuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Koulunpihalla kun seuraa mopoilijoiden touhua, niin vain yksi johtopäätös on mahdollinen: nuoret luulevat olevansa kuolemattomia. Siksi seurauksia ei tule ajatelleeksi kun he ovat liikkenteessä. Suoranainen ihme on ettei pihassamme (lähes 600 oppilasta) ole tapahtunut vakavia onnettomuuksia (me aikuisethan aina varomme ja väistämme, eivätkä nuoret edes tajua kuinka vähällä henkikulta on ollut) ja kolareitakin vain harvoin.
Mutta koska herää aavistus omasta kuolevaisuudesta? Osalla meistä se on aina, toisille sitä ei tunnu tulevan koskaan. Tai panokset vaan ovat eri luokkaa.
Muistan hetken, kun oma kuolevaisuuden tunne humahti kerralla x:nteen potenssiin. Esikoinen oli syntynyt, olimme sinä päivänä kotiutuneet kerrostaloasuntoomme Arvi Kariston kadulle. Lähdin illansuussa kipaisemaan lähikaupassa, oli lokakuu ja jo pimeää. Autot tuntuivat liikkuvan kovempaa kuin koskaan, tulevan päälle, ja niiden ääni kaikui korvissani niin, että oli pakko laittaa kädet peitoksi. Vaikka kävelin visusti jalkakäytävillä, luulin että hetkenä minä hyvänsä jään auton alle. Tajusin silloin, että olen arvokkaampi kuin koskaan aiemmin. Nyt en voi kuolla, kun olen äiti, ja kotona on pieni ihminen joka tarvitsee minua enemmän kuin kukaan koskaan. Se oli huikean voimakas kokemus - yhtä aikaa kaunis ja raadollinen.
Lähetä kommentti