Itserefleksiivistä blogipohdintaa

Tulinpa miettineeksi blogien päivitysfrekvenssiä. Mulla on Blogilistalla tilauksessa tällä hetkellä 18 blogia (onko se paljon? vähän? keskiverto?). On päiviä jolloin päivittyy kaksitoista. Ja päiviä, jolloin ehkä yksi, ja sekin juuri ennen puoltayötä.

Tilaamani blogit ovat hyvin eriluonteisia, eikä niiden väliltä löydy kovin suuria yhteisiä nimittäjiä. Ehkä äitiys yhdistää aika monia. Ja sen myötä esim. Sari Sarkomaan eron tai Nina Mikkosen edesottamusten jälkeen moni otti osaa keskusteluun. Tällöin siis ärsyke blogin päivittämiseen tulee median välityksellä (ja kuten juurikin Mediatutkimuksen päivillä eilen ja tänään keskusteltiin, yhä suurempi osa elämänpiiriämme ja maailmaa koskevaa tietoamme on mediavälitteistä).

Sitten on blogeja, joissa otetaan vähän jos lainkaan kantaa yhteiskunnallisiin / yleismaailmallisiin / oman elämänpiirin ulkopuolisiin asioihin. Niitä päivitetään eri tiheydellä; joku tapaa kirjoittaa kuulumisiaan kerran viikossa, toinen liki päivittäin. Ärsykkeet näyttävät luonnollisesti kumpuavan oman elämän tapahtumista: kirjoitetaan, kun tapahtuu jotakin kertomisen arvoista.

Ja sitten on blogeja, joiden kirjoittajat eivät osaa päättää mistä ne kertovat, ja niinpä niissä reagoidaan niin yhteiskuntaan kuin omaan napaan. Niin kuin minä ja blogini. Ajoittain olen jo klikkaamassa hiirellä painiketta, joka poistaa blogin. En ole ihan varma, mitä tarkoitusta koko blogi ajaa, ja suhtaudun itseeni blogin kirjoittajana melko kriittisesti.

Esimerkiksi kolumnin kirjoittaminen on eri asia. Siitä maksetaan palkkaa, ja kolumnistiksi pääseminen edellyttää tietynlaista jollakin mittarilla (mikä se kulloinkin onkin) mitattua ansioitumista. Kirjoitan työkseni paljon, ja katson olevani ammattitaitoinen toimittaja yhtä lailla kuin tutkija. Tällainen vapaaehtoinen, vapaamuotoinen kirjoittaminen tuntuu työkirjoittamisen rinnalla yhtäältä kovin vähäpätöiseltä, toisaalta pelottavan paljaalta.

Vierastan (kaiketi toimittajakoulutukseni ja -taustani takia) turhaa itsekorostusta - mikä on kovin paradoksaalista, sillä jokaisessa tekstiensä julkaisijassa asuu pieni tai isompi narsisti - ja olen vältellyt kaikenlaista lukijoiden kosiskelua ja oman hännän nostamista. Jotta nyt kuitenkin saisin syitä jatkaa blogin kirjoittamista silloinkin kun se tuntuu ihan hölmöltä, pyydän että harkitsisit blogini tilaamista Blogilistalta. (Voit tehdä sen painamalla tuossa oikealla kellon alla olevaa napukkaa, jossa lukee Lisää suosikiksi.) Kuten Merete Mazzarella on kirjoittanut norjalaista Wergelandia lainaten: Kunpa kaikille kirjoittaville ihmisille suotaisiin "pieni ystävällinen katras". Olisitko osa katrastani?

Olisiksä mun kaa?