Esikoista odottaessani lupailin, että osaisin puhua vauvan synnyttyä muistakin asioista kuin omasta vauvastani, ja että emme antaisi vauvan muuttaa koko elämäämme ja parisuhdettamme.
Hehe. Vähänpä tiesin silloin hormoneista, jotka sekoittavat äidin pään, tai koliikista joka huudattaa vauvaa niin, että oikeastaan mikään elämässä ja parisuhteessa ei ole enää entisellään.
Ja vähitellen tajusin koko ajan enemmän ja enemmän, että tämä on nyt meidän elämää ja tätä sen kuuluukin olla. Kesti kolmisen vuotta äitiyttä ymmärtää ja sisäistää se kunnolla. Sinä aikana selitin, perustelin ja väittelin siitä, miksi meidän vauva ei käytä tuttia. Itketin kahdeksankuista illat läpeensä samalla itse itkien, kunnes tajusin, ettei neuvolatädin "määräämä" unikoulu ole kuninkaallinen käsky. Aika parkkiintunut aloin olla jo siinä kohtaa, kun lääkäri sanoi, että tapan syntymättömän lapseni jos vielä jatkan imetystä. Minähän imetin, läpi raskauden ja vielä puoli vuotta tandemina.
Ja kun vihdoin vapauduin ajattelemasta sitä, mitä tämän tai tuon lähteen mukaan pitäisi tehdä, kaikki alkoi olla paljon helpompaa. Samalla pystyin hellittämään siitä yhden naisen sodasta, jota olin käynyt. En kokenut enää niin suurta tarvetta puolustella valintojani.
Lasten kasvaessa mielessäni on pikku hiljaa voimistunut tunne siitä, että jossakin vaiheessa voisi taas olla aika saada jotakin ihan omaa. Se jokin vaihe tuli melkein varkain, huomaamatta. Aikuisten uintitekniikkakurssi. Tunnin verran keskittymistä, rasitusta, haastetta, nautintoa, joka tiistai-ilta. Kurssi on kasvanut merkitsemään paljon enemmän kuin mitä se on paperilla. Ja juuri nyt - vasta nyt - aika oli siihen myös kypsä. Nyt voin nauttia siitä kuuluisasta omasta ajasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti