torstai 13. elokuuta 2009

Hulabaloobalai

Vasta nyt, kun meidän perhe on alkanut elää ns. normaalia (ikään kuin moinen määre olisi olemassa) perhe-elämää, huomaan kuinka arvokasta tähänastinen kotikeskeinen elämämme oli.

Kiireettömät aamut. Voi miten kaipaankaan niitä. Ja nyt saa sentään herätä valoisaan aamuun. En ymmärrä, miten me saadaan neljä ihmistä kukin omaan määränpäähänsä kello kahdeksaksi aamulla sitten, kun ulkona on marraskuinen hyhmä ja pimeys.

Aikaa perheelle. Voi miten kaipaankaan sitä. Perheelle jäävä aika on oikeasti ihan järkyttävän pieni, kun lapset ovat kokopäivähoidossa ja vanhemmat kokopäivätöissä. Niin tiukalla kuin mentiinkin rahan kanssa, en vaihtaisi päivääkään pois muksujen kotihoitovuosista. Työpäivän jälkeinen ilta kun on kovin lyhyt, kun pitäisi käydä kaupassa, laittaa ruokaa, hoitaa kotia jne. - kaikki ihan tavallisia asioita, mutta minulle nyt kokonaan uudessa, ahdistavassa asetelmassa.

Onnelliset ihmiset. Voi miten kaipaankaan niitä. Kuopus on itkenyt ikäväänsä tähän mennessä liki joka aamu päiväkotiin mentyään. Isiltä tyttö jäisi helpommin, mutta jos äiti vie, päivä saadaan pidettyä vähän lyhyempänä. Eskarin eilen aloittanut esikoinen tuntuu ihan tyytyväiseltä, mutta pyytää hänkin, että hakisin yhä aiemmin ja aiemmin kotiin. Isi suree vähiin jäävää aikaa. Äiti suree, no, tällä hetkellä vähän kaikkea.

Kai tässä nyt vain kipuillaan elämänvaiheesta toiseen siirtymistä. Helpottaahan tämä, helpottaahan?

6 kommenttia:

jl kirjoitti...

Helpottaa se. Helpottaa. Kai. Muistan huonosti sitä aikaa, kun oli hoitorumba, mutta olemme kaikki vielä hengissä eli selvittiinhän siitä.

Tosin tunnustan, etten juuri ollut kokopäivätyössä. Opiskelemassa (päivät vähän alle 8 t) ja illat koulutehtäviä lasten nukkumaanmenon jälkeen, tai osa-aikatyössä.

Mutta luota siihen, että ikävä helpottuu, oma kriisisi helpottuu, ja joskus nämä ratkaisut vain on tehtävä. Ei aikaakaan, kun pienempi lapsesi ei meinaa suostua iltapäivällä lähtemään hoidosta kotiin, jos haet häntä ennen muiden lapsien hakijoita ja leikit ovat vielä kesken...

Maria kirjoitti...

Kiitos jl.

karhurannanesa kirjoitti...

Aika sama tilanne tääl siis siinä mieles et Puoliso ollu huomen ekan viikon töissä. Uskon et rutiinin löydyttyä alkaa uuden systeemin käsittely helpottua ja löytyy ne toimivat taktiikat.

Maria kirjoitti...

Niin olematon, rutiineistahan se arjen pyörittäminen on pitkälti kiinni. Jotenkin vain ahdistaa ajatus siitä, että on pakotettu löytämään ne rutiinit selvitäkseen; ne eivät ole vapaudesta syntyneitä rutiineja vaan välttämättömyydestä. Ja siinä on jotakin kovin surullista.

Kuopus luuli tänä aamuna, että on jo lauantai. Jouduin kertomaan, että vielä pitäisi mennä yhdeksi päiväksi päiväkotiin. Alkoi lohduton itku, tyttö takertui kaulaani ja roikkuisi siinä varmaan vieläkin, ellen olisi pakottanut irrottamaan.

Itse istun nyt junassa matkalla työpalaveriin Tampereelle ja nieleskelen koko ajan, etten alkaisi itkeä tässä ihmisten keskellä.

karhurannanesa kirjoitti...

Voimia sulle.

En voi varsinaisesti sanoa, että puolison työhön meneminen olisi helpottanut arkea. Perheen yhteinen aika vähenee entisestään. Vuorotyöstä johtuen Puolison ja minun yhteinen aika vielä enemmän.

Totta tuo välttämättömyydestä ei vapaudesta.

Marguetta kirjoitti...

Minä muistan itkeneeni ensin kuukauden ennen lapsen hoitoon laittamista ja sen jälkeen toisen hänen aloitettuaan päiväkodin. Tytär oli silloin tosi pieni ja kesti toista kuukautta hällä sopeutua hoitoon. Se on ollut elämäni raastavinta aikaa. Ja tuntui kyllä aika oudolle olla silloin töissä.

Nyt me olemme molemmat tottuneet arkeen. Lapsen mielestä on ilmeisen normaalia, että kaikki menevät päivällä päiväkotiin, kun itsekin suunnistan toiseen päiväkotiin töihin. Tänä kesänä olimme kuukauden samassa päiväkodissa, hän hoidossa ja minä töissä. Hienosti meni sekin aika. Ehkä jopa kasvatti lapseni ymmärrystä siitä mitä äiti tekee silloin kun emme ole yhdessä.

Ja minä näen että päiväkoti on tuonut myös lapselleni paljon hyvää mukanaan. Sellaista mitä en kotona olisi voinut tarjota. Sosiaalisuutta, neuvottelutaitoja, toisten huomioonottamista, ystäviä, omia salaisia kiherrysjuttuja... Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän osaa hakea päivähoidosta niitä asioita mistä saa nautintoa. Ainakin jos päivähoitopaikka on hyvä ja lapsi siellä viihtyy.

Tosin hyvä se on nyt puhua, kun vasta maanantaina alkaa arki meilläkin loman jälkeen. Huh, jo nyt haaveilen uudesta lomasta. Olen nauttinut kokoaikaisesta olemisesta tyttären kanssa niin paljon, että ihan harmittaa taas joutua olemaan erossa suurin osa valoisasta päivästä. Puhumattakaan tuosta ajan vapaudesta, mistä itsekin mainitsit.

No jouluna sitten lomaillaan taas pidemmästi. Helpottiko yhtään? Minua ei ainakaan. ;-)