perjantai 4. syyskuuta 2009

I feel like it's raining all over the world

Sataa kuin vedenpaisumuksen edellä. Vein kuopuksen päiväkotiin. Kun autoin häntä autosta Hallituskadun mäessä, Vanajalta päin kävi puuska, joka loi melkein tuulitunnelin kohdallemme. Sadetakkini helmat läpättivät ja tytön sateenvarjon ruodot rutisivat. Meniköhän se rikki, en ehtinyt vielä tutkia.

Ihmisiä on mukava katsella. Niitä, jotka olivat eilenkin pukeutuneet kuin syksyyn koska on syyskuu, vaikka ulkona oli 20 astetta lämmintä. Niitä, jotka kulkivat kesäasuissaan. Niitä, joilla näyttää joka aamu olevan yhtä kova kiire ja paha mieli. Ja niitä, jotka ottavat pitkät askeleensa aina tyynen tyylikkäästi.

Tänä aamuna olin kateellinen kaikille työyhteisöihin menossa oleville ihmisille. Ajelin keskustasta kotiin, radiossa soi "Rainy night in Georgia" ja kuvittelin, kuinka eräskin kadun edestäni ylittänyt kärsivän näköinen nainen pääsisi työpaikalleen, ravistelisi itseään ylähuuli inhosta koholla ja siunailisi työkaverilleen kuinka märkää voi olla, ja hakisi kupin kahvia, lämmittäisi sormiaan lämpimän kupin ympärillä ja alkaisi katsella ympärilleen: jaa, mitäs sitä tänään.

En kaipaisi juuri nyt enempää: vain jonkun, jolle voisi siunailla tätä sadetta ja tätä märkää. Tutkijan työ on muutenkin yksinäistä työtä - mitä hemmetin järkeä on vielä tehdä sitä eristyksissä?

Ei kommentteja: