Erään prosessin kuvaus

Huoh. Istun junassa matkalla Jyväskylästä kotiin. Kävin kertomassa journalistiikan jatko-opiskelijoille omasta tutkimusprosessistani. En tiedä oliko löpinöistäni mitään hyötyä. En tiedä, sainko sanottua montakaan kokonaista lausetta. Jotenkin tuntuu, että aikaerorasitus iski toden teolla vasta tänään. Tähän asti kitkuttelin epämääräisen vatsapöpön kanssa, joka tuntuu nyt helpottaneen. Ainakin ruokahalu on palannut. Pöpö siirtyi mieheen. Kunpa lapset säästyisivät.

Tai no, ehkä puheistani oli jotakin iloa. Ainakaan en kaunistellut mitään. Ehkä olisi ollut kiva, jos joku olisi kertonut vastaavia asioita silloin, kun itse kiemurtelin prosessin alku- tai keskivaiheilla. Että epävarmuus on normaalia. Että artikkelien referee-lausunnot voivat olla niin kamalia, että professori tarjoaa nenäliinaa, kun itkeä tillität hänen huoneessaan. Että kansainvälinen artikkeli voi tulla takaisin, ei kerran, ei kahta, eikä kolmeakaan, vaan vielä useamman kerran. Että työ ei tunnu valmiilta, kun lähetät käsikirjoituksen painoon.

En uskalla katsoa kalenterista, koska pitäisi seuraavan kerran matkustaa johonkin. Tai ei tarvitsekaan, tiedän sen jo. Ensi viikon torstaina menen Helsinkiin opettamaan. Ja kuun lopulla laivaseminaariin kouluttamaan. Kiinaankin piti poiketa muuan matkalle, mutta onneksi päädyin jättämään sen väliin. Edessä on sen verran tiukkaa työrupeamaa, että tätä äitiä kaivataan kotona jo muutenkin ihan liian usein.