Kuolema tuntuu olevan toisella tavalla läsnä kuin ennen. Olen kai tullut siihen ikään. Yhä useampana sunnuntaina lehdessä on jonkun vanhan koulukaverin vanhemman kuolinilmoitus. Tai oman opettajan. Tai entisen työkaverin, joskus koulukaverinkin.
Omat lapset kasvavat. Jossakin vaiheessa sitä tajuaa vanhenevansa samaa tahtia. Entä omat vanhemmat sitten? Lehdessä kerrottiin ikääntyneen miesautoilijan suistuneen moottoritieltä. Mies oli isäni ikäinen, 64-vuotias. Ärsyynnyin; mikä ihmeen ikääntynyt? Vai onko 64-vuotias ikääntynyt?
Jokainen tuntee jonkun, joka on sairastanut syövän, ja jonkun, joka on kuollut siihen. Seulontoja järjestetään ja onneksi järjestetäänkin, mutta samalla lisääntyy tutkimuksiin liittyvä epätietoisuus. Lisääkö tieto tuskaa jo liikaakin? Toisaalta esimerkiksi toissapäivänä kuollut Jyrki Kovaleff kehotti jo kaksi vuotta sitten ihmisiä tutkimuksiin, jotta kasvaimet löytyisivät niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista.
Sikainfluenssakin lisää kuolemanpelkoa. Se tuntuu nyt lähinnä hyökyaallolta, joka on tulossa päälle joka tapauksessa. Odotamme pelastusliivit päällä ja turvaohjeet mielessä, mutta koskaan ei voi tietää: mitä jos aalto vie, enkä jaksakaan? Kahdeksanvuotiaan perusterveen tytön kuolema kieltämättä kosketti uudella tavalla: nyt ei kukaan ole turvassa. Ei voi edes tuudittautua siihen, että kaikilla kuolleilla on ollut jokin krooninen sairaus. Nyt vain odotetaan.
Mutta olenko yksin ajatellessani, että kuoleman asema kulttuurissamme olisi jotenkin muuttumassa? Että siitä, mistä vielä kymmenen tai viisi vuotta sitten vaiettiin, on nyt jotenkin sallitumpaa puhua - ja sitä on sallitumpaa surra. Sosiaalinen media voi olla tässä yksi tekijä; monen mielestä esimerkiksi oman vanhemman kuoleman pohtiminen Facebook-statuksessa voi olla elämän, tai kuoleman, banalisoimista, mutta toisaalta se voi myös olla keino tuoda kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita arkipäiväiseen keskusteluun. Kyllä 50-vuotiaskin saa itkeä isänsä kuoleman äärellä, tai ikävöidä äitiään vielä kolme vuotta tämän kuoleman jälkeen niin, että sydäntä viiltää. Aiemmin on ehkä ajateltu, ettei aikuisen ihmisen sovi näyttää surua vanhempiensa kuolemasta, sehän on niin luonnollista.
Ja vähitellen kuolema tekee ehkä tietään journalismiinkin, uudella tavalla, ei vain tuoreimpiin uutistapahtumiin keskittyen. Olen aiemminkin kertonut täällä jutusta Viimeinen suukko, joka palkittiin Sanomalehtien liiton kilpailussa parhaana lehtijuttuna 2008. Kaiva nenäliina esiin ennen kuin alat lukea.
torstai 5. marraskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kyllä. Minäkin pohdin kuolemaa viime yönä. Tuo 8-vuotiaan lapsen kuolema tosiaan taisi koskettaa jollain syvemmällä tasolla huolenkantajan rooliani. Oman lapseni päiväkodissa on jo tavattu yksi sikainfluenssaepäily ja rokotteita saa vasta kolmen viikon päästä. Vähän on sellainen olo, kuin oltaisiin liipasimen edessä.
Ajattelen, että kun joku asia saa sanoja, se saa myös keinoja.
Monet sanoo lapsensa menettäneille, että eivät voi kuvitella, miten siitä voi selvitä. Lastaan surevan, täytyy kuitenkin elää eikä vain kuvitella selviytymistä - muita vaihtoehtoja ei oikein ole.
Kyllä isostakin surusta selviää. Ei hautajaisiin mennessä eikä muutenkaan kalenterin mukaan, mutta selviää kuitenkin. Sanojen avulla surun voima vähenee edes hiukan.
Kiitos tuosta linkistä.
Kiitos anonyymi viisaista sanoista.
Tuosta tulee myös mieleen kysymys surun oikeutuksesta, niin kiero asetelma kuin se onkin. Varhaisen keskenmenon koettuani ajattelin ensin, ettei mulla ole oikeutta surra; olisinhan voinut menettää lapsen keskiraskaudessa tai synnytyksessä, tai vaikka viisivuotiaana. Mutta sitten tajusin antaa surun tulla, vertaamatta sitä muihin suruihin tai kyseenalaistamatta sen oikeutusta.
Lähetä kommentti