Ajatuksia nykyvanhemmuudesta

Haastattelin viime kesänä Hämeen Sanomiin Kansanterveyslaitoksen tutkijaa, dosentti Markku T. Hyyppää, joka on tutkinut, miksi länsirannikon ruotsinkieliset elävät selvästi suomenkielisiä pidempään. Syynä ei Hyypän tutkimusten mukaan ole elintaso, ruokavalio tai geeniperimä, vaan sosiaalinen pääoma ja me-henki, joka on suomenruotsalaisilla aivan eri luokkaa kuin suomalaisilla.

Yhtenä esimerkkinä Hyyppä käyttää lapsia. Suomalaisessa kasvatusperinteessä ruumiillinen kuritus istuu tiukassa, kun taas suomenruotsalaiseen kulttuuriin se ei kuulu. Kun on aika juhlia, suomalaiset vanhemmat vievät lapset hoitoon ja lähtevät vetämään pään täyteen. Suomenruotsalaiset ottavat lapset mukaan juhlimaan.

Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa lapsi on suoritus ja vaiva. Järkyttävän usein ihanteena on, että lapsen synnyttyä kaikki palaa mahdollisimman nopeasti ennalleen: vauva sovitetaan aikuisten elämänrytmiin heti alkumetreiltä asti. Täydet yöunet, omaan sänkyyn ja huoneeseen muuttaminen ja yksin kotona pärjääminen ovat lapsen arvon mittareita.

Äitienpäivän Hesarissa Laura Pekonen kirjoitti, kuinka pehmeä kasvatus laittaa äidin koville ja luomufundamentalismista voi tulla samanlainen orjuuttaja nykyäidille kuin kello oli 70-luvun äidille, joka ruokki lapsen tarkasti neljän tunnin välein. Luomuajattelussa Pekonen näkee rahanmenoa ja tasa-arvon takapakkia.

Samaan aikaan yhteiskunta painostaa isiä pitämään vapaita vauvan kanssa ja syyllistää isää, joka ei uskalla tai halua osallistua.

Asetelma johtaa perheisiin, joissa kumpikaan vanhempi ei ota ensisijaista vastuuta lapsista. Molemmat haluavat keskittyä uraansa, harrastamiseen ja itsensä toteuttamiseen, ja lapsi on taakka, joka estää näiden tavoitteiden saavuttamista. Sekä äidillä että isällä on vaikeuksia asettua rooleihinsa, täyttää odotukset joita olettaa muiden asettavan.

Miksi lapsesta on tullut tehtävä ja taakka, joka jonkun on otettava suorittaakseen? Ja vastaavasti vanhemmuus on suoritus, jota vertaillaan ja jossa kilpaillaan. Ei pidä olla ääneen onnellinen omasta pitkästä imetyksestä tai sanoa, että pitää omalla kohdallaan tärkeänä sitä, että lapsi saa olla kolmevuotiaaksi asti kotona, koska silloin syyllistää äitiä, joka syystä tai toisesta toimii toisin.

Susanna Kinnari-Kuparinen kirjoitti juuri tästä eilisissä Hämeen Sanomissa: "Naisen onneksi hänellä on sentään yksi tervejärkinen äiti-ystävä, joka raahaa kaupasta kertakäyttövaippoja, lämmittää lapselleen valmisruokia ja käy itsekseen elokuvissa".

Kestovaippojen käyttäminen ja lapsen ruokien valmistaminen itse eivät siis ole tervejärkisten toimintaa?

Vanhemmuuden ei ihan oikeasti pitäisi olla niin vaikeaa - eikä niin negatiivista! Vertaileminen voi olla rakentavaakin, miksi siitä pitää tehdä niin kuluttavaa? Yritän vilpittömästi ihailla äitituttaviani, jotka tekevät jotakin, mitä minä en ole osannut tai edes halunnut tehdä. Ja vastaavasti voin tuntea ylpeyttä ja mielenrauhaa joistakin asioista, jotka koen itse tehneeni oikein.

Kulissien ylläpitäminen ruokkii ennakkoluuloja ja harhaluuloja. Mistä ihmeestä nykynaiset saavat sen käsityksen, että hyvän äidin ei kuulu olla väsynyt tai kiukkuinen tai huutaa lapsilleen? Tavallisen perheen tavalliseen elämään kuuluu myös harmia ja hermojen menetystä, ja niissä mukana ollessaan lapsi oppii ihmiseksi.

Lapsuus on itseisarvo. Lapset eivät ole pieniä aikuisia, vaan täydellisiä ihmisiä sellaisinaan. Lapsi toimii eri logiikalla kuin aikuinen, ja nykyaikuiselle on usein syystä tai toisesta vaikeaa päästä ajattelussaan lapsen tasolle. Kun aikuinen malttaa oikeasti pysähtyä kuuntelemaan lasta, yhdessäolosta tulee aitoa ja vanhempi voi unohtaa suorittamisen.