torstai 12. kesäkuuta 2008

Epäolennaisuuden media

Kun katsoo esimerkiksi Helsingin Sanomien eduskuntauutisointia viime vuoden ajalla, huomaa, miten vinoutuneesti palstamillimetrejä on täytetty. Näyttävimmät otsikot ovat olleet pseudouutisointia: ahdistelua, tekstiviestejä ja vaalirahoitusta. Kun eduskunnan asioita ei tietenkään uutisoida määräänsä enempää, jää vastaavasti metritolkulla tekstiä uupumaan niistä aiheista, jotka kertoisivat siitä oikeasta työstä, jota eduskunnassa tekstailun ja monentasoisen kähminnän ohellakin kaikesta huolimatta yhä tehdään!

Joka päivä uudestaan ja uudestaan vatvottava vaalirahakohu tuntuu käsittämättömältä. Mittasuhteet ovat karanneet käsistä. On selvää, että aihe tuli ja tulee käsitellä, mutta miksi median täytyy tehdä itsestään runsaudensarvi, joka sylkee suustaan uutisen ja taustan toisensa perään, putkinäöllä vain yhteen suuntaan tuijottaen?

Puhutaan, että ihmisten mediatodellisuus on pirstaloitunut, eikä suuria yleisöjä enää tavoiteta. Toisaalta yksittäinen aihe voi tänäkin päivänä paisua niin suureksi, että se ylittää tiedotusvälineiden ja sukupolvien rajat. Nuorisokin osaa katugallupissa kertoa, että poliitikot ovat roistoja, vaikkei sen enempää tietäisikään. Jokelan koulun tragedia oli omaa luokkaansa uutiskynnyksen ylityksessä: sen kohtasivat kaikki, paitsi ainakin meillä lapset (4 ja 2 v.) pidettiin visusti poissa television ja radion äärestä niinä päivinä.

Entä millaista olisi olla ilman mediaa? Olen viime aikoina kuullut monesta televisiottomasta ihmisestä, joita en olisi sellaisiksi arvannut. Itse en ihan helpolla pystyisi televisiosta luopumaan. Vaikeuksia ei tuottaisi uutisten tai ajankohtaisohjelmien menettäminen, vaan fiktion. Laadukas televisiosarja tarjoaa vertaansa vailla olevan pakopaikan todellisuudesta.

Ei kommentteja: