Häpeälliset tunnustukset

Meillä ihmisillähän on tapana esittää usein hiukan parempia kuin oikeasti olemme. Jos vaikka mediankäyttötutkimuksessa meiltä kysytään, mitä lehtiä luemme, emme yleensä vahingossakaan mainitse esimerkiksi Seiskaa, vaikka lukisimme sitä työpaikalla tai kampaajalla - tai olisimme lehden uskollisia kestotilaajia. Sama koskee tv:n katsomista; toistakymmentä vuotta sitten oli esimerkiksi häpeä tunnustaa seuraavansa Kauniita ja rohkeita.

Minä en katso Kauniita ja rohkeita, enää. Katsoin joskus 1990-luvun alkupuolella. En ole koskaan katsonut Salattuja elämiä, mutta en tiedä onko niiden seuraaminen edes häpeän aihe. Sen sijaan katson Big Brotheria. Jos missaan jakson, tallennan sen dvd:lle. Kaikista Suomen BB-päälähetyksistä olen missannut yhteensä ehkä kolme (mikä taitaa olla aika säälittävää). BB on parasta todellisuuspakoa, aivojen nollaamista ennen nukkumaanmenoa ja omanarvontunnon kohotusta. Katson myös Huippumalli haussa -sarjaa. Intohimoisesti.

Voin ihan vilpittömästi, käsi sydämellä ilmoittaa että en lue Seitsemän päivää -lehteä. Jos yllätät minut joskus jostakin Seiska kädessä, voin vakuuttaa että kyseessä on jokin hirveä erehdys. Olen todennäköisesti juuri kuljettamassa sitä keräyslaatikkoon. Sama koskee Alibin tapaisia lehtiä.

Hämeen Sanomien keskustelupalstalla käytiin vaalien alla muuten vaiherikasta keskustelua siitä, voiko vakavasti otettava ehdokas ostaa kaupasta edellämainittuja lehtiä ja mitä niiden ostaminen kertoo ko. ehdokkaan sivistystasosta... isoveli tai -sisko tosiaan valvoo ulkomaailmassakin - paitsi julkkiksia, myös kunnallisvaaliehdokkaita...