sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Lectio praecursoria

Väitös 10.1.2009 Jyväskylän yliopiston Juomatehdas JT120 klo 12:
Faktan ja fiktion rajamailla. Kaunokirjallisen journalismin poetiikka suomalaisissa aikakauslehdissä.

Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulijat.

Koska tutkimuskohteeni kaunokirjallinen journalismi on melko heikosti tunnettu ilmiö, aloitan lektioni lukemalla otteen Simopekka Nortamon reportaasista vuodelta 1957.

Nimi, ikä ja sekatyömiehen ammatti ovat jo siirtyneet Lappeenrannan työnvälitystoimiston johtajan ja työllisyyslautakunnan sihteerin paperille.

Vastapäinen mies ei oikein tiedä istuako vai seistä, kun häneltä kysytään – hän valitsee siltä väliltä olevan asennon aivan tuolin reunalta. Ei hän herroja kumarra eikä viraston virkasävyä säiky. Hermostuminen kumpuaa syvemmältä ja isommista asioista; nyt on kysymys jokapäiväisestä leivästä.

– Mikä on sen osoite?

Sihteeri Räty on kahdenkymmenen viiden vuoden aikana luonut oman puhuttelutapansa tämän pöydän seutuville; kolmas persoona sekä pitää sopivan etäisyyden että samalla vivahtaa kohteliaalle, sana ”se” taas tulee luonnostaan suomalaiseen puhekieleen.

– En minä osoitetta muista, tuollahan minä matkustajakodissa.

– Miten se siellä, eikö se asukaan täällä seuduin?

– En asu. Minä olen Tampereen kulmilta.

– Kuinka se nyt tänne on työnhakuun lähtenyt? Eikö se tiennyt, ettei täällä ole

työtä edes kaikille omille? Tämähän on niitä tiukimpia seutuja.

– Enpä arvannut. Piti jostakin päin yrittää.

– Osaako se paistaa pullaa?

– Enpä taida osata. Mitenkä niin?

– Meillä on vain yksi vapaa paikka ja se on leipuri-kondiittorille. Muuta ei ole.

Ja kortistoon se ei voi täällä päästä, kun ei ole täällä asuva. Sen pitäisi anoa kortistoon omassa kunnassa.

Esimerkiksi tällaista on kaunokirjallinen journalismi. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee faktapohjaisen aineiston esittämistä fiktiolle tyypillisten kerrontakeinojen avulla. Tämä ei tarkoita sitä, että olisi olemassa vakallinen kerrontakeinoja, joita käytetään fiktiossa ja vastaavasti samanlainen faktan keinoja varten. Käytännössä mitään kerronnallisia keinoja, sanoja, ei tietenkään voida omia vain yhden esittämisen lajin käyttöön. Kyse onkin enemmän tyylistä. On helppo todeta, että edellä lukemani ote ei edustanut perinteistä asiatyyliä eikä esimerkiksi uutisen tyyliä. Perusteluja tähän voi löytää muun muassa tekstin kronologisesta kertomusmuodosta, dialogin käytöstä ja informaation väljyydestä. Näinkin lyhyen otteen perusteella on helppo päätellä, että kyseisen tekstin ensisijaisena tehtävänä ei ole välittää yksiselitteistä informaatiota.

Kaunokirjallinen journalismi on ollut siitä hankala tutkimuskohde, että sen olemusta on varsin vaikea vangita. Saman toimituksen sisälläkin voidaan käyttää samoista jutuista monta eri nimitystä: feature, nonfiction, narratiivinen juttu, pitkä juttu, kirjoitus. Nämä kaikki termit kuulin neljältä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittajalta, joita haastattelin osana tutkimustani. Termien kirjo kuvaa hyvin kaunokirjallisen journalismin asemaa: sitä on kyllä tehty Suomessa, mutta ei aina kovin tietoisesti, saati sitten organisoidusti tai ohjelmallisesti. Kaunokirjallisia juttuja ei ole koottu yhteen, lajin historiavaiheita ei ole jäljitetty – tutkimuksen teko on ollut paikoin aikamoista salapoliisityötä.

On mahdotonta laatia pitäviä kriteereitä, joiden avulla nippu lehtijuttuja voitaisiin jaotella kahteen pinoon: juttuihin, jotka ovat kaunokirjallista journalismia ja juttuihin, jotka eivät ole. Nähdäkseni sellaisen kriteeristön etsiminen ei edes ole tarpeen. Ehkä olemassaolon rajojen todistelu on kuitenkin välttämätöntä niin kauan, kun ilmiön status on yhtä häilyvä kuin nykyisin.

Miksi kaunokirjallinen journalismi sitten on jäänyt niin vähälle huomiolle maassamme? Syitä on monia, ja ne kytkeytyvät pitkälti aikakauslehtijournalismin asemaan. 1960-luvulle asti journalismin opetus oli jaettu kahteen linjaan. Toinen keskittyi sähköiseen mediaan eli radioon ja televisioon, toinen painettuun eli sanoma- ja aikakauslehteen. Vuosikymmenen loppupuolella kiihkeiden oppialakiistojen myötä aikakauslehden asema kuitenkin hiipui, ja aina vuoteen 2007 aikakauslehtijournalismi on merkinnyt käytännössä yksittäisiä kursseja siellä täällä. Vuoden 2007 alussa maahamme perustettiin aikakauslehtijournalismin professuuri, joskin sekin Taideteolliseen korkeakouluun eli tulevaan Aalto-yliopistoon, joka on henkisesti melko etäällä perinteisestä toimittajakoulutuksesta.

Kaunokirjallinen journalismi myös sijoittuu perinteisten oppialojen, kirjallisuuden ja journalismin tutkimuksen, laajemmalla perspektiivillä humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimusperinteen väliin. Esimerkiksi Tampereella tiedotusoppi kuuluu yhteiskuntatieteelliseen ja Helsingissä viestintä valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Täällä Jyväskylässä viestintätieteiden laitos kuitenkin kuuluu humanistiseen tiedekuntaan, ja nojaankin hyvällä omallatunnolla humanistiseen tutkimusperinteeseen. Ehkä tutkimukseni voi osaltaan hiukan tasapainottaa tamperelaista tunnetusti hyvin yhteiskuntatieteellistä tutkimusorientaatiota. On kuitenkin selvää, ettei epämääräinen asema kahden tieteenlajin välissä ole aina kiitollinen. Olen matkan varrella osallistunut akateemiseen toimintaan sekä journalismin että kirjallisuuden tutkimuksen puolella, ja useampaan otteeseen minun on annettu ymmärtää, että touhuan ihan väärällä tontilla.

Oli miten oli, olen tutkimusta tehdessäni saanut selville, että kaunokirjallista journalismia on tehty Suomessa jotakuinkin yhtä pitkään kuin ammattimaista journalismia ylipäätään, yli sadan vuoden ajan. 1900‑luvulle tultaessa toimittajat alkoivat höystää raporteissa esittämiään faktoja omilla havainnoillaan ja tuntemuksillaan. Raporteista alkoi kehittyä reportaaseja. Reportaasi on edelleen juttutyypeistä se, josta on helpoin löytää kaunokirjallisia elementtejä.

Kaunokirjallinen journalismi yhdistetään helposti viihteeseen. Kun tämän päivän journalismia syytetään kovasti viihteellistymisestä, olisi houkuttelevaa päätellä, että kaunokirjallinen journalismi olisi nykyään erityisen suosittua. Katson kuitenkin, että kaunokirjallisen journalismin kulta-aikaa elettiin maassamme 1900-luvun puolivälin jälkeen. Silloin Matti Jämsä pukeutui naiseksi ja osallistui Rovaniemen Naisvoimistelijoiden juhannustyttökilpailuun. Tämä oli epäilemättä viihdettä. Veikko Ennala seurasi olympiakesänä morfiinidiileriä nuhjuisen kahvilan vessaan ja paljasti käsivartensa piikkiä varten. Motiivina kuitenkin oli, toisin kuin amerikkalaisilla gonzojournalisteilla toista vuosikymmentä myöhemmin, huumeiden vastainen valistus. Simopekka Nortamo kirjoitti työttömistä useampiakin juttuja, ja Juha Tantun ja Sakari Räsäsen jutut suorastaan uhkuivat humaaneja elämänarvoja. Viihdettä? Asia ja viihde erotetaan mielellään kolikon kääntöpuoliksi, vaikka usein informaatio menee parhaiten perille, jos kohde viihtyy siihen tutustuessaan – tämä on ollut monen kaunokirjallisen journalistin johtoajatus. Kuten Simopekka Nortamo kirjoitti Juha Tantun muistokirjoituksessa: Päinvastoin kuin moni kollegansa Juha Tanttu muisti aina, ettei lehtijutussa ole tärkeää vain sen sisältö, vaan myös sen muoto – lukunautinnon tarjoaminen lukijalle.

Kaunokirjallisessa journalismissa on toki omat kompastuskivensä. Kun todellisuudesta muokataan tarinoita, kirjoittajalle saattaa tulla houkutus viilata tosielämän tapahtumia hiukan dramaattisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivatkaan. Harva toimittaja myöntäisi tällaista tekevänsä, mutta on hyvä muistaa, että jokainen uutinenkin on valittu palanen todellisuudesta – ja uutinen jos mikä kärjistää, asettelee vastakkain ja luo monesti draamaa sinnekin, missä sitä ei ole. En kuitenkaan halua tässä sanoa, että koska totuus on suhteellinen asia, sitä on turha edes tavoitella. Päinvastoin.

Katson kaunokirjallisen journalismin kuuluvan ei-fiktion lajityyppiin, joka on kolmas laji faktan ja fiktion välillä. Siinä yhdistyy yhtäältä fiktion estetiikka ja toisaalta faktan etiikka ja epistemologia eli tieto-oppi: mitä voimme tietää ja miten? Mitä rohkeammin kirjoittaja käyttää fiktion muotoja, sitä todennäköisemmin aletaan lähestyä fiktion rajaa myös sisällöllisesti. Onko eettisesti oikein esittää tapahtumat jutussa hiukan eri järjestyksessä kuin ne todellisuudessa tapahtuivat, vaikka tämä järjestyksen muuttaminen ei vaikuttaisi lukijan ymmärrykseen asiasta? Entä onko hyväksyttävää esittää haastateltavan kertomia asioita ikään kuin haastateltava ajattelisi itsekseen, jolloin lukija ei pysty tekstin perusteella päättelemään, mihin kerrottu informaatio perustuu? Entäpä jos toimittaja kerää vaikkapa kymmenen ihmisen kokemuksia unettomuudesta ja luo kokemusten pohjalta juttuunsa kuvitteellisen haastateltavan, kertomatta tätä lukijoille?

Se, missä ei-fiktion ja fiktion raja ylittyy, on kontekstisidonnaista, eli se riippuu siitä, missä yhteydessä juttu on julkaistu. Image-lehdessä voi kirjoittaa eriytyneemmälle lukijakunnalle kuin puolentoista miljoonan lukijan Kuukausiliitteessä. City-lehden lukijalta voi odottaa erilaista medialukutaitoa kuin Maaseudun tulevaisuuden tilaajalta. Lehden konsepti sanelee paljolti sitä, millä tyylillä mihinkin lehteen voi kirjoittaa – free lancer -toimittaja jos kuka tietää tämän.

Kaunokirjallisen journalismin kannalta aikakauslehtien entistä laskelmoidumpi konseptiajattelu on melko huolestuttavaa. Jos lehden konsepti määrää, mistä ja miten voidaan kirjoittaa, toimittajan oma luomisen tila uhkaa jäädä kovin pieneksi. Toisaalta huomasin Kuukausiliitteen toimittajia haastatellessani, että heidän työprosesseissaan on yllättävänkin paljon samankaltaisuutta kuin romaanikirjailijoiden prosesseissa – luovasta työstä on siis kyse. Ja kuitenkin sielläkin jutut ideoidaan niin pitkälle etukäteen, että sattuman mahdollisuus vaikuttaa juttuun voi jäädä melko pieneksi, puhumattakaan siitä, että lähdettäisiin vain johonkin ja katsottaisiin mitä syntyy, mitä eräs toimittaja kertoi 80-luvun ilmapiiristä kaipaavansa.

1980-luku olikin kaunokirjallisen journalismin kannalta toinen tärkeä ajanjakso. Uuden tietotekniikan avulla luotiin kymmeniä pienjulkaisuja. Alakulttuurit kukoistivat ahdistuneen 1970-lukulaisen ilmapiirin jälkeen, ja kaupunkikulttuuri saapui Suomeen länsimaisittain hyvin myöhään ja nopeasti. Syntyi sellaisia lehtiä kuin Scandal ja 1999 Citylehti, jotka pian yhdistyivät City-lehdeksi. Syntyi vihreään liikkeeseen kytköksissä ollut Suomi-lehti. Syntyi kulttuurialbumina aloittanut Image, ja Helsingin Sanomien Kuukausiliite. Kaikille näille oli yhteistä voimakas subjektiivinen näkemys. Gonzo-journalismi oli saapunut Suomeen paljolti filosofi Esa Saarisen suosiollisella avustuksella, ja Tom Wolfen uuden journalismin teesejä luennoitiin innolla toimituksissa. Korkealentoiset ideaalit rapistuivat sitten 90-luvun laman mukana, vaikka lehdet elossa selvisivätkin.

Siinä missä tämän päivän uutisten sanotaan olevan yhä elämyksellisempiä ja viihteellisempiä, näyttää siltä, että vastaavasti kaunokirjallinen journalismi on ottanut askeleen toiseen suuntaan: se on tullut faktuaalisemmaksi ja informatiivisemmaksi. Juttu ei synny enää niin, että lähdetään kylille ja katsotaan mitä tulee vastaan. Tekstit ovat täynnä taustatietoa ja viittauksia muihin teksteihin ja tilastoihin. Kerronnan virta katkeaa äkkiä asialliseen taustaääneen. Jutut antavat epäilemättä enemmän informaatiosisältöä lukijoille, mutta tarinoina ne eivät ole niin vahvoja kuin menneinä vuosikymmeninä.

---

Kerron tutkimukseni esipuheessa, että työ on luonteeltaan eksploratiivinen ja orientoiva. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksessani ei ole säntillisen selkeää kysymystä ja vastaavasti ryhdikästä vastausta. Sen sijaan tutkimukseni sisältää kolme aiemmin julkaistua artikkelia eli ikään kuin pienempiä tutkimuksia tutkimuksen sisällä, ja siinä on kaksi väljästi määriteltyä tutkimusongelmaa. Ensinnäkin pyrin hahmottelemaan faktan ja fiktion rajaa journalismin kentällä. Teen tätä muun muassa tutkimalla faktan ja fiktion käsitteitä, vilkaisemalla, millaista keskustelua faktan ja fiktion rajasta esimerkiksi Yleisradiossa on käyty, ja miten faktan ja fiktion rajaa on lähestytty toimittajien ammatillisessa itsesääntelykoodistossa Journalistin ohjeissa. Toisekseen pyrin hahmottelemaan suomalaisen kaunokirjallisen aikakauslehtijournalismin olemusta. Tätä tavoittelen narratologisilla eli kertomuksen teoriaan perustuvilla tekstianalyysitapauksilla, lajin historiakatsauksella ja aiemminkin mainituilla tekijöiden haastatteluilla.

Lopputuloksen voi perustellusti nähdä sillisalaattina, joka aukoo ovia moneen suuntaan. Katson kuitenkin, että kun seisoo rajamailla faktan ja fiktion, journalismin ja kirjallisuustieteen, humanistisen ja yhteiskunnallisen perinteen välissä, on hedelmällisempi vaihtoehto avata useita ovia edessään kuin sulkea monia takanaan.

Kaunokirjallinen journalismi on laaja ja tutkimuksen myötä yhä kiehtovammaksi muuttunut kenttä, jonka selvittäminen on vasta alkanut.

2 kommenttia:

olematon kirjoitti...

Elossa näyttäisit olevan. Blogissani on haaste sinulle :)

Maria Lassila-Merisalo kirjoitti...

Kyllä, hengissä olen! Yritin eilen lektion lisäämisen jälkeen kirjoittaa jotain väitöspäivästä, mutta se tuntui mahdottomalta tehtävältä. Tuloksena olisi ollut tosi kornia lätinää. Siispä päätin palata asiaan, kunhan olen saanut himpun verran etäisyyttä.

Kiitos haasteesta! Tartun siihen kun ehdin - nyt pakkaan taas kauhealla tohinalla, tällä kertaa iltapukujen sijaan uimapukuja ja kellukkeita. :)