Sukupolvien kinkkisessä ketjussa

Luin Illalla pelataan Afrikan tähteä (ihanaa, kun väikkäri on valmis - on viimein aivoissa tai sielussa tai jossakin tilaa ihanille lukemattomille kirjoille!), ja se oli hieno, kuten Mazzarellat aina.

Esseisti Merete Mazzarella on yksityisyyden ja julkisuuden kannalta kovin paradoksaalinen tapaus. Hän kertoo auliisti henkilökohtaisesta elämästään ja tabunkokoisista tunteista, mutta toisaalta heti tällaisia asioita käsiteltyään vetää verhon tiukasti kiinni, ilmaisten, että näitä asioita on lupa käsitellä vain näissä teksteissä. Tekstien ulkopuolella elää suomenruotsalainen ikääntyvä nainen, joka on saanut kulttuuriperimässään ohjeet sovinnaisen ja pidättyväisen elämän kulissien ylläpitoon.

Vaikka kirja kertoo, mitä on olla epäsuosittu anoppi (mitä minä en toivottavasti tule olemaan ainakaan vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, mieluummin tietenkään en ikinä...), löysin siitä monia samastumisen paikkoja. Sukeltelin lukiessani ajasta ja roolista toiseen, pohdin omaa paikkaani tyttärenä, miniänä, äitinä, pojantyttärenä, tyttärentyttärenä, siskontyttönä, veljentyttönä, siskonpojan tyttärenä, siskona, tätinä, tulevana äidinäitinä. Eri paikoista oli kovin erilaiset näköalat, mikä ei ole kovin yllättävää sinänsä. Harvoin sitä vain tulee pohtineeksi asiaa niin monelta kantilta.