Innostuin tänä aamuna paasaamaan allaolevan kommentin olemattoman postaukseen. Kyse oli siitä, miten lapsia tulisi ohjata harrastuksiin. Miten kuunnella herkällä korvalla lapsen kiinnostusta ja ohjata häntä johonkin suuntaan, kuitenkin pakottamatta. Olen nyt laiska ja laitan kommentin tähän sellaisenaan. Ei ole aikaa tekstin viimeistelyyn, kun leipätyön päällä vielä kaksi isoa lehtijuttua odottaa kirjoittamistaan...
---
Lyhytjännitteisyys leimaa nyky-yhteiskuntaa myös lasten harrastuksissa. Omana aikanani harrastusta kokeiltiin yksi lukukausi, ellei se ollut kerta kaikkiaan fataalinen kauhukokemus. Siinä ajassa ehti nähdä, haluaako jatkaa vai ei.
Nykyisin kokeillaan yhtä ja toista, muttei sitouduta mihinkään. Esim. liikuntaseuran näkökulmasta tämä tarkoittaa helposti sitä, että syksyn tullen ryhmä täyttyy nopeasti, mutta kolmen kerran jälkeen jäljellä on enää muutama lapsi. Pahimmillaan ei edes ilmoiteta mitään lopettamisesta, kadotaan vain.
Olen ollut todistamassa jokusen kerran, kun lapsen pikkiriikkinen marina on saanut vanhemman lähtemään lapsen kanssa pukuhuoneesta kotiin. Ja saanut itse puukkoja niskaan, kun olen tsempannut itkevää nelivuotiasta menemään uimakouluun...
Kyllähän sitä itsekin jännittää kaikenlaista mitä pitäisi tehdä, mutta ei niitä asioita silti jätä tekemättä! On väärin antaa lapselle liikaa valtaa tilanteessa, jota hänen ei vielä tarvitse hallita.
Lapsen jokaisen marinan mukaan kulkeminen on nykyajan curling-vanhemmuutta pahimmillaan...
T: maanantaiaamun paasaaja :)
maanantai 2. helmikuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti