torstai 5. helmikuuta 2009

Missä median itsekritiikki?

Surullista, että Nora löytyi kuolleena.

Mutta taas löydän itsestäni pienen mediakriitikon.

Pystyn hämärästi kuvittelemaan, miten paljon äiti voi hätääntyä lapsensa katoamisesta. Medialle puhuessaan äiti on todennäköisesti ollut jonkinasteisessa shokkitilassa.

Viikon aikana julkaistiin lausuntoja, joissa äiti kertoi, kuinka kiltti tyttö Nora on. Äiti tuntui varmalta siitä, että joku on tehnyt hänen lapselleen pahaa. Tämä on luonnollinen ja ymmärrettävä reaktio äidiltä.

Samaan aikaan, Noran ollessa edelleen kateissa, poliisi oli vahvasti sulkemassa rikoksen mahdollisuutta pois. Koulusta oli käynyt ilmi, että tyttö oli saanut jälki-istuntoa lintsaamisesta ja tupakanpoltosta. Epäilemättä poliisilla oli muutakin aineistoa, joka antoi aiheen päätellä, ettei kyse ollut rikoksesta.

Ruumiin löydyttyä kerrottiin, että tytöllä oli vieressään vodkapullo, joka hänellä oli ollut mukana koulussa katoamispäivänä.

Miksi medialle ei riitä viranomaistiedottaminen? Noran äiti kertoi todennäköisesti poliiseille samat asiat kuin medialle. Miksei media olisi voinut luottaa siihen, että poliisi punnitsee Noran äidin lausunnot muiden tietojen ohella ja tiedottaa asiasta oman harkintansa mukaan?

Nuori tyttö on kuollut. Se on inhimillinen tragedia. Tuntuu pahalta kun huomaa ajattelevansa, että eipä se sitten niin kiltti tyttö ollutkaan. Kun media ei kuitenkaan koskaan pysty osoittamaan meille, kuka tämä tyttö todellisuudessa oli.

Ja mitä ihmeen tarkoitusta palvelee Aamulehden video Noran löytöpaikalta? Mässäilynhimoa? Uteliaisuutta? On vaikea kuvitella minkäänlaista hyödyllistä funktiota moiselle videolle.

Keskustelupalstatkin kuvottavat. Ainahan ihmiset ovat puhuneet ja tulevat aina puhumaan, mutta oli aika, jolloin suurin osa puheista jäi kotien seinien sisään. Nyt netissä vaaditaan pölkylle vuoroin vanhempien, vuoroin kansanedustaijen ja vuoroin pullon toimittajan päätä. Ja siinä lomassa toivotetaan Noran vanhemmille siunausta, jos sattuvat uskomaan Jumalaan.

Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ysiluokan oppilaat ovat ainakin sopivan mediakriittisiä, kommentoivat hyvinkin osuvasti äidin "kiltti tyttö"-puheita. Itsehän hyvin tietävät miten "kiltin tytön" imago pidetään kotona yllä, vaikka välillä villiinnyttäisiinkin. Tosiasia on että vanhempien kuva lapsistaan on aina ruusuisempi kuin todellisuus - tai jostain syystä: päinvastainen! Todellisuus tuntuu olevan vaikea hahmottaa, mutta niinhän Kauhajoen ampujan äiti totesi: "ei toisen pään sisälle pääse".

karhurannanesa kirjoitti...

Iltapäivävetoinen journalismi alkaa lähestyä alibilinjaa, mutta lehdet muovautuvat kysynnän mukaan, jos ihmiset lakkaisivat ostamasta tietyntyyppisiä lehtiä niiden olisi muutettava linjaa.

Ajan henki on tonkimiseen ja märräilyyn kallellaan. Ennen salattiin ja asiat jäivät seinien sisälle. Nyt paljastetaan ja nostetaan rumimmatkin kissat esiin ja siihen keskelle pöytää. Joskus uutisita näkee miten toimittaja oikein herkutelee kauheuksilla.

"Tiedän", että kyllästymispiste negatiiviselle tiedotukselle tulee. Ihmiset kyllästyvät täyttämään päänsä traagisuuksilla, mutta tämä tapahtuu vasta kun saadaan tarpeeksi verisistä yksityiskohdista.

Maria kirjoitti...

aripk:
Kyllä jokainen joka on joskus ollut jonkun lapsi (!) tietää, että vanhempien olettamus lapsistaan on aina enemmän tai vähemmän vääristynyt, juuri kuten sanoit, joko parempaan tai huonompaan. Juuri siinä valossa Noran äidin estoton pääsy mediaan omine puheineen tuntuu niin surulliselta. Ne puheet antavat yleisön edustajille tilaisuuden olla besserwissereitä.

olematon:
Voidapa itsekin olla yhtä optimistinen ja uskoa (tietää), että suunta muuttuu jossakin vaiheessa. Tai no, onhan sen tavallaan pakko muuttua. Tavalla tai toisella.