Surutyötä

Lapset saivat päiväkotipaikat. Tänään haettiin jo esikoiselle eskaripaikkaakin. Mies etsii töitä. Minulla on töitä; leipätöitä ja surutöitä.

Oma äitini oli kotiäiti. En ole koskaan joutunut lähtemään pimeänä talviaamuna hoitoon. En ole koskaan joutunut palaamaan koulusta tyhjään kotiin. En ole koskaan jäänyt ilman syliä, kun olisin sitä tarvinnut. En myöskään ole päässyt pälkähästä omien tekojeni kanssa vierittämällä niitä jonkun muun niskoille - isosiskolle saatoin joskus yrittää vierittää, mutta tuskinpa onnistui.

Haaveilin samasta mahdollisuudesta meidän perheessä; joko koti-isyydestä tai kotiäitiydestä lasten kouluunmenoon asti. Vaan onhan ne iltapäivät sittenkin järjestettävä. Ja loma-ajat. Miten sitä onkin elänytkin vailla pienintäkään käsitystä siitä pohtimisesta, murheesta, syyllisyydentunnosta ja järjestelystä mitä vanhemmat joutuvat kokemaan saadakseen arkipäiväisen elämän rullaamaan.

Kotihoidon tuella ei ole tähänkään asti juhlittu, mutta nyt kun kuopus täyttää kolme vuotta, ei kotona hoitamisessa vain ole järkeä.

En missään nimessä vastusta päivähoitoa tai päiväkoteja. Vastustan ylisuuria ryhmiä. Alimitoitettuja resursseja. Meteliä, ylikuormittavan työnsä takia uupuneita hoitajia, paperitöihin sidottuja lastentarhanopettajia. Tuntuu, että nykyinen päivähoitotilanne vain ei voi päihittää sitä rauhaa, seesteisyyttä ja turvaa, mikä lapsella voi kotona olla, jos kotona on kaikki hyvin. (Liisa Keltikangas-Järvinen puhui kyllä taas niin asiaa eilisissä Turun Sanomissa.)

Tämä on ihan varmasti kovempi paikka minulle kuin lapsille. Suren paitsi sitä, mitä koen itse joka tapauksessa menettäväni ja mitä pelkään lasteni ehkä mahdollisesti menettävän/kokevan, mutta lisäksi suren omaa menetettyä unelmaa. Kai.

Että osaakin olla kova paikka.