"Mä en rakasta sua"

Nyt se on sitten alkamassa. Huomenna menen esikoisen (5,5 v) kanssa tutustumaan päiväkotiin. Tyttö ei tunnu jännittävän mitenkään älyttömästi. Ei minuakaan ahdista niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Saa nähdä miltä huomisiltana tuntuu.

Kuopus on ihan kriisissä. Muutamana viime päivänä neiti on saanut karmeita kohtauksia ja huutanut isoja sanoja, joiden merkitys ei taida pienessä päässä olla vielä aivan selvillä. "Mä en rakasta sua" on ollut yleisimmin sanottu vihanilmaus. "Perutaan juhlat" oli myös aika raflaava heitto eilen pari tuntia ennen neidin kolmevuotissynttäreiden alkua. Itse synttärit sujuivat mallikkaasti, ja tänään on ollut hyvä päivä. Olin kyllä koko päivän varuillani, tuntosarvet pystyssä.

Isoja muutoksia meneillään, en ihmettele että tyttö reagoi. Jotenkin sitä silti yllättyi. On ollut pitkään niin seesteistä, mitä nyt tytöt ovat tapelleet keskenään ikävän paljon. Vanhempiin kohdistuneet hyökkäykset ovat olleet vähissä. Toivoa sopii, ettei tämä vaihe kestä kauan. Kummasti se oma kypsyys ja aikuisuus valuu sormien välistä, kun tyttö iskee sanoilla arkaan paikkaan. Esikoisen uhma (tai tahto, if you will) oli jotenkin helpompaa handlata, kun tyttö ei vielä kolmen vuoden iässäkään puhunut monta sanaa. Turhautuminen oli niin silminnähtävissä, kun pieni ei saanut ilmaistua itseään ja räjähteli sen takia. Kuopuksella taas on ollut sanallinen itseilmaisu hallussa jo pitkään, ja täytyy sanoa, että äidin on vaikeaa pysytellä järkevänä, kun kesken mahdottomalta tuntuvan tilanteen lapsi katsoo äitiä silmiin ja sanoo hiljaa ja aivan hallitusti: "Mä haluan että sä menet pois. Mä en rakasta sua."

Pahempaakin on varmasti edessä. Se ei silti helpota, kun tilanne on päällä. Kuten aiemminkin olen todennut, elämässä on nyt kovin monta liikkuvaa osaa, ja tulevaisuudessa monta tuntematonta asiaa. Kun omakin mielenrauha on horjuva, lapsen mielenilmaukset on vaikeampi ottaa kylmäpäisesti vastaan.