maanantai 3. elokuuta 2009

Uutta voimaa etsimässä

Äsken pääsi itku. Mies lähti 2,5 vuoden koti-isyyden jälkeen töihin. Minä vein tytöt kesäloman jälkeen päiväkoteihin ja palasin tyhjään kotiin.

Niin monet kerrat olen puhissut työhuoneessani, että miten täällä kukaan voi keskittyä tutkimuksen tekoon, kun oven takaa kuuluu jos jonkinmoista mekkalaa. Nyt oven takaa ei kuulu hisahdustakaan. Se tarkoittaa minulle absoluuttista työrauhaa, mutta myös absoluuttista yksinäisyyttä. Perhe oli pitkään mulle työyhteisön korvike. Kollegiaalista tukea oli ehkä turha odottaa, mutta usein tärkeämpää olikin se, että sai purkaa angstinsa ulos. Ja sai suukkoja ja haleja aina jos tarvitsi. Aika hyvä työyhteisö!

Nyt. Yksin.

Pitäisiköhän mun vuokrata työhuone jostakin? Kotona työskentely ei tunnu enää yhtään niin hohdokkaalta. Työmotivaatio on nollassa. Kaipaan ihmisiä. Lounasseuraa. Kahvikaveria. Argh, pää hajoaa!

5 kommenttia:

karhurannanesa kirjoitti...

No jos ny puoleen päivään edes odottelet ettei tule hätiköityjä päätöksiä tehtyä :) Voi sitä hiljaisuudessa/yksinäisyydessä olla omat hyvätkin puolensa...

Isohko muutos tuo kuitenkin. Oma puoliso siirtyy vakihommiin ens viikon alussa ja molemmat lapset menevät päiväkotiin.

Zenppiä sinulle.

Maria kirjoitti...

Ihan hyvä neuvo tuo, odottaa puoleenpäivään... Näyttääkin jo kieltämättä paremmalta, tosin täytyy myöntää että kipaisin 50 metrin päähän vanhempieni kahvipöytään hakemaan juttuseuraa. :)

Tsemppiä teillekin muutosten myllerryksiin!

karhurannanesa kirjoitti...

Mitä! Lipesit heti yksinäisyyden polulta sosiaalisen seuran pariin :D

Maria kirjoitti...

Kyllä! Heikko, niin heikko... ;)

jl kirjoitti...

Sama neuvo olisi ollut minullakin, odottele hetki... Voin vain kuvitella, itsellä on vähiä opiskelu- ja työtöitä tehdessä sama taustahäly ja oma puhina ja sitten, kun olen käynyt vanhempieni hiljaisessa työhuoneessa tekemässä verkkotenttiä, onkin ollut tosi orpo olo. Ehkä alat nauttia hiljaisesta kodista? Tai vuokraat huoneen toimistohotellista ;)