Vedin tänään aika epäonnistuneen tanssitunnin pikkumuksuille. On ristiriitaista, kun ryhmässä on lapsia, jotka lämpenevät hitaasti ja kaipaavat istumista, oleilua ja tunnustelua tunnin alussa. Ja sitten on niitä, joiden pitäisi päästä välittömästi juoksemaan ja purkamaan päällimmäiset energiat, tai muuten ne kiipeilevät seinillä koko lopputunnin. Mutta jos aloittaa tunnin juoksuttamalla niitä energisimpiä, ne hitaammin lämpiävät jähmettyvät ja sulkeutuvat. Niinpä sähläsin tänään molempien tyyppien kanssa. En saanut jähmeitä sulamaan enkä häröilijöitä aloilleen. Tunnin jälkeen oli tyhmä olo.
Mutta kun esikoinen meni omalle tanssitunnilleen, kuljin kuopuksen kanssa vanhan ala-asteeni maisemissa. Syysaurinko hohti matalalta, kaste hiipi nurmelle. Omenat tuoksuivat ilmassa. Kävelimme käsi kädessä rinnettä ylös ja kävimme katsomassa paikalla, joka oli sorakuoppa kun minä olin koulussa, ja joka nyt oli kasvanut pitkää puuta. Kuuntelimme ääniä omakotialueen pihoilta - alueen, joka oli silloin aikanaan pelkkää peltoa. Katselimme puissa kiipeileviä poikia, ja heistä yksi näytti ihan siltä, miltä kuvittelen mieheni siinä iässä näyttäneen, vaaleatukkainen, pitkä poika joka leikki koiransa kanssa. Ilma tuoksui kirpeältä ja kauniilta, tyttöni oli punaposkinen ja suloinen. Hetkessä oli hyvä olla.
torstai 10. syyskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Oi ihana syksyinen kuvaus! Tuli rauhallinen mieli.
Hattua nostan, että jaksat vetää tanssia noin pikkuisille. Liikunnanohjaus on hirmu vaativaa pienten kanssa ja tuntien onnistuminen riippuu tosi paljon juuri ryhmän rakenteesta. Opiskelin itse alaa vain tajutakseni, että en omista riittävästi pinnaa ja innotusta tehdäkseni tuota. Takana on montakin erittäin epäonnistunutta liikkaria. Tsemppiä silti!
Kiitos. On se aikamoista tasapainottelua lasten erilaisten tarpeiden välillä. Mutta jotenkin niin hirmuisen antoisaa, kun tulee onnistumisen hetkiä - toivottavasti niitäkin taas tulee!
Lähetä kommentti