Tottumisen tuskaa

Elämme nykyisin ekaa kertaa perheenä elämää, jossa viikonloput merkitsevät sitä, mitä viikonloput yhteiskunnassa ovat viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisen jälkeen merkinneet: kahta vapaata päivää. Ennen koti-isyyttä mies teki töitä varmimmin perjantai- ja lauantai-illat. Koti-isyydenkin aikaan meidän viikonloput vietettiin usein tiistaisin tai keskiviikkoisin; kävimme kylpylöissä ja Ikeoissa mieluusti keskellä viikkoa ja minä tein vastaavasti töitä viikonloppuna, työni kun ei ole ollut ajasta kiinni moniin vuosiin.

Nyt sitä huomaa lataavansa kohtuuttomia odotuksia viikonloppuihin siksi, että ne ovat ne viikon kaksi päivää, kun koko perhe on vapaalla. Sitten kun muu perhe ei vastaakaan ehdotuksiini innosta kiljuen, otan nokkiini. Ja ahdistun, kun joudun lauantaina Prismaan yhdessä puolen Hämeenlinnan kanssa. Enkä edes halua mennä kylpylään, kun en voi sietää ajatusta siitä, että altaassa raajat kolahtelevat yhteen, kontrolloimattomia vesipärskeitä tulee mistä sattuu, syntyy tahattomia ihokosketuksia vieraiden ihmisten kanssa. (En ole mitenkään neuroottinen, en vain pidä siitä.)

Olen tottunut elämään väljästi, jonottamatta. Jos joudun Mannerheimintielle ruuhka-aikaan, elinikäni lyhenee vastaavan ajan, jonka joudun odottamaan paikallani.

Saavutetuista eduista luopuminen on aina vaikeampaa kuin alun perinkin ilman oleminen. Vauva-arjessa sen huomaa hyvin; yöheräily ei ole juttu eikä mikään, jos sitä on kestänyt jo puoli vuotta. Vaan entäs kun kahdeksan tunnin siivuja vetänyt vauva päättää alkaa heräillä parin tunnin välein - siinä vasta ihmistä koetellaan!