Musaa joka tuutista

Television sunnuntai-iltoihin on iskeytynyt musiikin tehotarjonta, kun Maikkari, Nelonen ja Sub tarjoavat kukin oman viihdepanoksensa.

Kuorosota ei sytyttänyt minua viime kaudella. Se oli liian feikkiä. Solisteja lukuun ottamatta kuorolaulut on nauhoitettu etukäteen. Sen näki heti, eihän missään ollut edes mikkejä. Sittemmin joku tuottaja taisi myöntää sen jopa julkisesti, kun kysyttiin. Tällä kaudella yritin katsoa, kun Hämeenlinna oli mukana. Hämeenlinnan pudottua oli helppo jättää sarja unholaan.

X-Factor on todettu enemmän ja vähemmän flopiksi. Katsoin pari ekaa jaksoa, sitten en vain kestänyt enää. Edes Heikki Paasonen ei pystynyt pelastamaan sitä vaivaannuttavaa tunnetta, joka ohjelmasta muuten tuli: kilpailijoista, tuomareista, leikkauksesta. En tiedä, mihin suuntaan ohjelma on sittemmin mennyt, enkä välitä.

Sen sijaan olen jälleen kerran jumahtanut seuraamaan American Idolia. Paula Abdul ei enää aiheuta tuomarina hämmennyksen ja epäuskon hetkiä, mutta viihdettä riittää monella tasolla. Mittakaava on vain niin käsittämättömän suuri verrattuna suomalaisiin produktioihin. Pyrkijöiden määrää ei pysty ymmärtämään. Lahjakkaat ihmiset ovat niin lahjakkaita, että häijyä tekee. Lahjattomien itseluottamus lyö vasten kasvoja. Tuotanto on varmaa ja laadukasta. Sohvalla löhötessä saa keskittyä olennaiseen asiaan, eli laulajiin ja heidän suorituksiinsa. Ei tarvitse nolostella tuotannon takia.

Mutta tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten kannata kotimaista.