Vaarallinen yksisilmäisyys

Yle Teemalta tuli juuri järkyttävä dokkari Westboron baptistikirkosta. Toimittajana oli BBC:n Louis Theroux, jolta muistan nähneeni mielenkiintoisia dokkareita ennenkin.

Kulttikirkon viestinä on, että kaikki maailman ihmiset ovat matkalla helvettiin, lukuun ottamatta heidän n. 70-henkistä seurakuntaansa, joka osaa elää Jumalan edellyttämällä tavalla. Seurakunta järjestää mielenosoituksia, joissa pienimmät lapsetkin laitetaan kantamaan kylttejä, joiden sisältöä he eivät ymmärrä. Mielenosoituksia pidetään mieluiten amerikkalaisten sotilaiden hautajaisissa, koska palvellessaan maataan he ovat tukeneet kadotukseen tuomittua maata. Jokainen kaatunut sotilas, syöpään kuollut tai onnettomuudessa henkensä menettänyt ihminen on heille riemun aihe.

Seurakuntalaisten ajattelutapaa on mahdotonta ymmärtää. Vääristynyt ajattelutapa ruokkii itseään, viha ruokkii vihaa. Jäsenet on aivopesty luulemaan, että huutamalla ihmisille kadotusta he tekevät näille rakkauden palveluksen, ja kun ihmiset vihaavat heitä, heidän vakaumuksensa vahvistuu: niin ilkeiden ihmiset kuuluukin mennä kadotukseen, se on heille ihan oikein.

Entä kun puhutaan pienemmässä mittakaavassa? Kun ihminen tuntee löytäneensä totuuden ja alkaa uskoa yhteen asiaan, hän helposti sulkee pois muiden totuuksien mahdollisuuden, vaikka loppujen lopuksi maailmassa on aika vähän absoluuttisia totuuksia.

Mutta toisaalta, puolueita syytetään kaikkia samanlaisiksi ja median väitetään piehtaroivan epäolennaisuuksissa ja hymistelevän oikeasti tärkeiden asioiden edessä. Moititaan, ettei kukaan rohkene erottua joukosta.

Kumpi parempi? Se että yrittää miellyttää kaikkia vai se, että ajaa rohkeasti omaa linjaansa, vaikka tietää, että sen myötä osa porukasta jää kelkasta? Ja kenen kannalta parempi?