Melusaastetta

Olin tänäänkin koululla. Tällä kertaa tekemässä lehtijuttua eräästä tokaluokkalaisesta pojasta. Hengailin koko päivän (klo 9-14) pojan mukana.

Jestas, kuinka korvissa soi kun pääsin kotiin!

Kyseisessä luokassa on 25 oppilasta, se on koulun suurin luokka. On hämmästyttävää, mikä meteli syntyy kahdestakymmenestäviidestä paikallaan istuvasta lapsesta. Jossakin lyijykynä naputtaa pulpetin reunaan. Joku lauleskelee Tähtien sodan tunnaria. Joku korjaa asentoaan, jolloin tuolin metallijalka kolahtaa pöydän metallijalkaa vasten. Joku kaivaa pulpetista kynän ja paukauttaa pulpetin kannen kiinni. Jotkut juttelevat ja hihittelevät. Yhdessä kaikki nämä suhteellisen pienet äänet tuottavat aikamoisen kakofonian.

Ainakin tällaiselle omituiselle ihmiselle, joka paitsi asuu kotona, myös työskentelee kotona, eikä edes poikkeile päiväkodissa, kun lapsetkin ovat kotona (hyvänen aika ne pari kertaa mitä olen viime aikoina käynyt päiväkodissa, sitä korvia huumaavaa mekkalaa mikä niissä tuntuu olevan vallitseva olotila!). Kaksi lasta voi tuottaa paljon ääntä, mutta erillisten samanaikaisten äänien määrä on kuitenkin melko rajattu.

Esikoinen tosin puhuu kovalla äänellä. Joudun usein huomauttamaan, ettei tarvitse huutaa. Kuopuskin on ottanut mallia. Ehkä isossa talossa joutuu huutamaan, että toisella puolella joku kuulee? Yritän saada hillittyä lasten huutamista, varsinkin taas tämänpäiväisen kokemuksen jälkeen.

Yksi huutaa hiljaisuuden keskellä ja tulee kuulluksi liiankin hyvin. Toinen kuiskaa kakofoniassa ja odottaa turhaan vastausta.