Tapasin eilen kaksi vauvaa. Toinen oli viikon ikäinen, toinen 12 tuntia. Molempia valokuvasin. Toinen oli sen verran etäisempi, että uskalsin vain vähän hipaista. Toista nuuhkin melkein kuin omaani, painoin nenän poskeen kiinni ja kutittelin reisien pehmeitä sisäpintoja.Voi mikä kaipuu ja halu vyöryi ylitseni. Saadapa vielä oma vauva syliin, rinnalle. Oma itseymmärrys ei ole kasvanut omien lasten mukana; melkein kauhistun kun tajuan, että esikoinen menee syksyllä eskariin ja kuopuksen puolesta pitäisi lähettää kutsut kolmevuotissynttäreille. Isoja tyttöjä. Minä kun kuvittelen olevani vielä pienten lasten äiti.
Kävin muutama päivä sitten lääkärissä. Kun on saanut katsella ultraäänellä kahta kasvavaa ihanaa vauvaa, tyhjän kohdun näkeminen tuntuu aina kovin lohduttomalta.
Muistan lukeneeni joskus jostakin tutkimuksesta, jonka mukaan naisen äitiyden ideaalitäyttymys on keskimäärin neljän lapsen kohdalla. Useimmat yhden, kahden tai kolmenkin lapsen äidit kokivat, että sylissä olisi vielä tilaa, vaikka olisivatkin päättäneet lapsiluvun jäävän siihen. Mistähän tuon selvityksen löytäisi, olisi mielenkiintoista tutkia sitä vähän tarkemmin.
1 kommentti:
Ja entä sitten miehet muuten? Onko miehillä tyhjän sylin syndroomaa? Joskus puhutaan miehen vauvakuumeesta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta miehellä. Lukeeko mun blogia kukaan mies joka uskaltaisi kommentoida?
Lähetä kommentti