Syvällisiä ajatuksia aamutuimaan

Ajelimme aamusella kohti päiväkoteja, minä ja tytöt. Kertoilin tytöille huomisen ohjelmasta; minä lähden Helsinkiin, mikä aiheuttaa kaikenlaisia pikku järjestelyjä. Pyysin tyttöjä olemaan oma-aloitteisia, kun pappa hakee heidät päiväkodeista, koska pappa ei tunne rutiineja: tossut jätetään lokeroon, likaantuneet vaatteet otetaan mukaan jne.

Kuopus (3v.) kuunteli hiljaa koko puheeni. Kun olin lopettanut, hän kysyi:
- Äiti, onko tänään huominen?
- Ei, tänään on tänään. Huomenna on huominen.
- No miksi sä puhuit tänään niin paljon huomisesta sitten? Puhu vasta huomenna.

Heti perään esikoinen (kohta 6 v.) kysyi:
- Äiti, koska ei ole enää huomista? Koska tää kaikki loppuu?
Tässä kohtaa äiti sai nielaista pari kertaa.
- Höm, me ei tiedetä koska tää kaikki loppuu. Me synnytään ja kuollaan, ja me saadaan lapsia, jotka saa lapsia, ja niin elämä aina jatkaa kulkuaan. Me ihmiset tullaan ja mennään, mutta maailma pysyy.
- Ahaa.

Huh huh. Koville joutui äiti heti aamusta!