Tehokasta

Manhattanilla on viihtyisä sporttipubi nimeltä Bourbon Street. Siellä kuuli amerikkalaista perushyvää musaa Lynyrd Skynyrdistä Tom Pettyyn ja olisi nähnyt jenkkifutista ainakin viidestä ruudusta yhtäaikaa, jos olisi halunnut. Ruoka oli maittavaa. Mutta jestas. Sen tehokkaampaa käsienkuivaajaa en ole ikinä kohdannut. Näettekö kuinka liha liikkuu?

En voi yleensä sietää moisia puhaltimia, koska niiden alla saa leyhytellä tassuja tuskastuttavan kauan, ja silti nahka jää ihan nihkeäksi. Tällä puhaltimella siitä ei tarvinnut huolehtia. Pikemminkin sai tarkistaa, jäikö kämmenselkään mustelmia!

Zombien päivä

Hups vain, vaihdoin maailmaa. Mieli on vielä jossakin puolivälillä. Jet lag saa tavarat putoilemaan käsistä. Uni tulisi minuutissa, jos sallisin. Yritän sinnitellä.

Työhuoneen ikkunasta avautuva maisema näyttää nyt niin synkältä ja harmaalta, ettei tosikaan.

Kuopus juhlii tänään halloweenia päiväkodissa - kuuluu siihen kulttuuriin. Kävin kuvaamassa, kun karmean näköinen porukka kiersi laulamassa Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenosastolla ja ruokalassa. Omat silmäpussit taitavat olla sitä luokkaa, että sulauduin joukkoon ihan hyvin.

Meidän neiti oli toivomassaan kurpitsapuvussa, jonka toin New Yorkista. Esikoinen oli kade, kun heillä ei eskarissa juhlita halloweenia. Onneksi huomenna on halloween-synttärit, joille pääsee pukeutumaan tuliaisnoitapukuun.

I want to be a part of it

Täällä on aika helppo liikkua. Katuja ei voisi juuri loogisemmin nimetä. Metrokaan ei ole niin sekava kuin haukutaan, tosin epävarmin metro jota olen käyttänyt. Junat myöhästelevät jatkuvasti, skippaavat asemia rakennustöiden takia tai jostakin tuntemattomasta syystä (joo, tiedän kyllä että osan junista kuuluukin skipata). Asemien nimet on kirjoitettu ihanalla pienellä mosaiikkilaatalla.

Kaduilla kävellessä on hyvä tietää mihin on menossa, sillä maamerkkien avulla suunnistaminen ei oikein onnistu. Käsittämättömän korkeat pilvenpiirtäjät peittävät näkymät tehokkaasti.

Mutta miten kaunis onkaan pilvenpiirtäjien välistä siilautuva auringonvalo. Tai tänään, BusinessWeekin toimituksen ikkunasta avautunut sateinen maisema Manhattanin kattojen ylle.

Aamiaiselta pölähdin suoraan keskelle Kovan lain kuvaussettiä. Ja Hulk Hogan oli juuri tulossa Barnes & Noblelle, kun lähdin sieltä. Hassua. Katselimme ala-asteiässä parhaan ystäväni kanssa Sky Channelilta (jota ei meillä näkynyt) vapaapainia joskus tuntikaupalla. Hulk oli kovin jätkä.

Niin ei-suomalaista

New York Timesin mustaihoinen vastaanottomies sanoi mulle tänään: "I love your hair, it looks great!" (Siis minulle!)

Ja ikääntyvä bisnesmies 75 Varick Streetin kahdeksannessa kerroksessa huusi perääni "Love the accent!" kun olin kysynyt häneltä suuntaa.

Harvoinpa Suomessa kukaan moista sanoo toiselle ihmiselle, hullunahan tuota pian pidettäisiin.

Vastasin kerran puhelimeen. Siellä oli lehtimyyjä, ja vaikka mulla ei ollut pienintäkään aikomusta tilata tyrkyllä olevaa lehteä, kuuntelin silkasta ilosta myyntipuheen loppuun, koska naisen puheenparsi oli niin rehevän murteellinen ja soinnikas. Kerroin tämän rouvalle, joka hihkaisi ja kiitti monisanaisesti päivänsä pelastamisesta. Ei tainnut edes harmittaa, että kaupat jäi syntymättä.

Keskuspuistoretkellä

Harmittaa, kun otin vain pokkarin mukaan. Toisaalta valittaisin nyt kipeiden jalkojen lisäksi hartioita, jos olisin roudannut järkkäriä mukana tämänkin päivän.

Näinä kahtena vapaapäivänä olisi ollut kiva saada seuraa. Toisaalta yksin liikkumisessa on hyvät puolensa.

Mielipide? Rakastuin Central Parkiin. Utterly, totally, enormously.

Surrealismia

Ensimmäinen kokonainen päiväni New Yorkissa on lopuillaan. Saldo? Merkittävän isot ja kipeät rakot jaloissa, kaksi läpimärkää vaatekertaa ja iso kassillinen tuliaisia/joululahjoja/synttärilahjoja.

Ja ihana, ihana teatterielämys! Järkyttävä farssi kahdesta pariskunnasta, jotka tapaavat pohtiakseen poikiensa välistä kahinaa. Miettikää tuota näyttelijäkaartia! Erinomaisen osuvasti todettu tuossa New York Timesin arviossa: "Never underestimate the pleasure of watching really good actors behaving terribly".

Tässä hotellissa, jossa asun, kuvataan muuten maanantaina ja tiistaina Kovaa lakia.

Huu, on tämä vaan aikamoisen käsittämätön paikka!

Air Force One

Terveiset New Yorkista!

Ensimmäinen havaintoni: täällä pitää varata aikaa. Passintarkastusjonossa tuhraantui tunti, taksimatkassa toinen mokoma. En ehtinyt käydä hotellissa ennen illallistapaamista ihanaakin ihanammassa pienessä sisilialaisravintolassa.

Mutta hohdokkain viivästys tapahtui silloin, kun koko JFK:n liikenne pysähtyi odottamaan siksi aikaa, että Air Force One laskeutui. Se tuli viereiselle kiitoradalle, ihan liki. That's probably the closest I'll ever get!

Fluke!

Tein tänään ihanan löydön. Yksi New Yorkin -haastateltavistani, Evan Ratliff, "katosi" elokuussa ja haastoi Wired-lehden lukijat etsimään itseään. Löytöpalkkiona oli 5000 dollaria. Siinä blogit, Twitter ja Facebook kuhisivat, kun miestä etsittiin eri puolilta Yhdysvaltoja.

Harmittaa ihan hulluna, etten löytänyt tätä silloin, kun etsintä oli vielä käynnissä!

Mutta nyt odotan Evanin joulukuista juttua siitä, miten kaikki tapahtui.

Voisiko muuten jossakin tämän tyyppisessä touhussa olla sanomalehdille yksi keino haalia ja sitouttaa nuoria lukijoita? Aarteenetsintää Hämeen Sanomien levikkialueella?

Tyhmyydestä rangaistaan

Mikähän ihme siinä on, että jokaikistä reissua varten joutuu laatimaan uuden muistilistan? Väittäisin itseäni melko järjestelmälliseksi ihmiseksi, mutta tässä en ole onnistunut. Pakattavien tavaroiden listat raapustetaan meillä aina paperille, jota yliviivaillaan pakkaamisen edetessä ja joka sitten reissuun lähtiessä tai viimeistään siltä palattaessa heitetään roskiin.

Kävin Atlantin takana viimeksi toukokuussa, ja nyt joudun miettimään kaiken uudestaan adaptereista lähtien, vaikka listasta tulee todennäköisesti 75-prosenttisesti samansisältöinen. Matkoille tulee sitä paitsi suunniteltua asuyhdistelmiä, joiden muistamisesta voisi olla iloa matkan jälkeenkin.

Sama homma mökkireissulla. Joka kesä reissaamme Kristiinankaupunkiin mökille, ja joka kesä mietimme uudestaan, mitä kaikkea autoon pakataan. Miksi ihmeessä emme osaa hyödyntää edellisillä reissuilla keräämäämme kokemusta?

Jos olisi oikein viisas, voisi vielä kommentoida listaansa jälkikäteen, tyyliin "kosteuspyyhkeet unohtui" tai "sukkahousujen sijaan kannattaisi suosia leggingsejä" tai "paitoja oli 5 liian vähän".

Nyt lupaan, että siirrän perjantaina alkavan New Yorkin -matkani tavaralistan paperilta tietokoneelle ja evaluoin listani onnistumisen matkan jälkeen!

Raksamuistoja

Meidät on pyydetty lauantaina Kivinavettakinkereille kertomaan kodistamme. Olen kuluttanut pari viime iltaa skannaamalla valokuvia - rakennusaikaiset kuvamme kun otettiin kaikki filmikameralla. Rakennusprojekti pitäisi tiivistää 15 minuutin PowerPoint -esitykseen. Minulle soittanut TKK:n arkkitehti taisi pyytää puhumaan erityisesti rakentamisen pulmakohdista ja epävarmoista vaiheistä - olikohan se niin?

Mistähän sitä aloittaisi? Kertoisiko sen, kun porukka, johon taisi kuulua ainakin yksi arkkitehti, yksi insinööri ja yksi rakennusmestari oman väen lisäksi mietti kuumeisesti, paljonko yksi lehmä tuottaa lämpöä. Satavuotiaiden seinien U-arvon laskeminen ei ollut ihan helppo juttu, ja lopputuloskin taisi olla lähinnä valistunut arvaus.

Tai siitä, kuinka seinien hiekkapuhallus paljasti, että yksi sikalan seinistä oli paitsi kiero, myös ruskeanharmaa - punatiilien sijaan se olikin rakennettu itse tehdyistä savitiilistä. Kieroudenkin syy selvisi, kun löysimme navetan piirustukset; seinää oli siirretty omin päin pari metriä suunnitellusta, ja muurauskin taisi tapahtua aika omatoimisesti; seinän varmaan huomattiin olevan menossa kohti ovea, mikä ratkaistiin, no, tekemällä mutka seinään. Vastaavan mestarin mielestä ruma seinä piti purkaa, mutta meistä mutka oli vain persoonallinen, ja savenharmauden ratkaisin sävyttämällä seinän tiili kerrallaan.

Vai siitä, kuinka vastaava mestari-pääurakoitsija skippasi sovitun tapaamisen toisensa jälkeen, ollen lopulta yhteensä seitsemän viikkoa poissa työmaalta, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää häntä hakemaan tavaransa. Siinä välissä, ennen uuden urakoitsijan saapumista, minä käväisin synnyttämässä esikoisemme. Ja mies teki pitkää iltaa, yötä ja aamuakin Vanajanlinnassa.

Kuvia skannatessani en ole voinut kuin miettiä: miten ihmeessä me jaksettiin?

Grundtal-koukkumeemi

Hahaa! Tämän Arkitehdin aloittaman meemin koen todellakin omakseni! Saa nähdä onnistunko löytämään kaikki tähän hätään...

Siis:
1. Luettele kotonasi Grundtal-koukussa roikkuvat asiat.
2. Linkkaa tähän postaukseen.
3. Pistä haastetta eteenpäin.

Meidän Grundtal-kokoelma:

1. 4 kpl raastinrautoja

2. teräksinen spagettimitta

3. Hackmanin desin mitta

4. pikkuinen sihti

5. pieni harja ja kihveli -koristesetti

6. puiset salaattiottimet, joiden kahvat ovat lehmän luuta

7. keraaminen perhoskoriste, jonka kuopus sai lahjaksi pian synnyttyään

8. helminauhat, jotka esikoinen teki eilen kahdelle parhaalle eskarikaverilleen (ihana!)

9. seetripuusydän

10. aamutakki

11. kylpypyyhe

12. lapsen kylpypyyhe

13. miehen pesuharja

14. Body Shopin keraaminen jalkaraspi (!)

15. kukanmuotoinen pesusieni ja pesurukkaset

16. Aarikan kirjanmerkki

17. Pehmonalle, jonka mies toi muinoin laivastosta tuliaiseksi

Tarttukoon koukkuun, ken tuntee meemin omakseen!

Rokottaa vai eikö rokottaa?

Olen rokotuttanut lapseni neuvolan rokotusohjelman mukaan. Influenssarokotuksia en ole tytöille hakenut esikoisen infektioastmasta huolimatta. Suhtaudun rokotteisiin himpun verran kriittisesti. Nyt mietityttää vähän enemmänkin. Eilen Hesarin sivuilla kerrottiin, että GlaxoSmithKline -lääkefirma on käärinyt H1N1-rokotteellaan jo 3,1 miljardia euroa.

Lääkefirmojen tutkijoilla on epäilemättä ollut kiire paitsi ihmisiä uhkaavan viruksen, myös rahan takia.

Onko Pandemrix-rokotetta mitenkään ehditty tutkia riittävän hyvin? Entä jos rokote tekisikin ihmisille enemmän pahaa kuin sikainfluenssa itse? Rokotteessa voi olla vaikka mitä haittavaikutuksia, jotka selviävät vasta vuosien päästä - ken sitä tietää? Robin Cook -tapainen juonikehitelmä syntyy hyvinkin helposti.

Ja toisaalta haluan tietenkin suojella perhettäni mahdollisesti vaarallista sairautta vastaan - kukapa ei?

Maanantai

Kurjet pääsivät kaiketi livahtamaan matkalleen perjantaina tai lauantaina. Nyt taivas on täynnä naakkoja ja muutama joutsen on vielä kaarrellut talomme yllä. Eilen iltahämärissä näin pellolla kuusi peuraa.

Olen saanut viimein järjestetyksi haastatteluja New Yorkissa. Kolme on nyt sovittuna, yksi lupautunut mutta varmistaa aikataulunsa myöhemmin. Olen lähettänyt haastattelupyynnöt 44 ihmiselle, joten onnistumisprosentti ei huimaa päätä.

Viikonloppu meni esikoisen kuusivuotissynttäreiden hulinoissa. Olen ollut haikeana. Kuusi vuotta on melkoisen pitkä aika, kuusi vuotta on aika iso ikä pienelle ihmiselle. Oma merkitykseni lapsen maailmassa pienenee koko ajan, kun elämänpiiri laajenee. Oma äitiyteni muuttaa muotoaan. Minä, joka imetin lapsiani viisi ja puoli vuotta yhteen menoon ja elin kuin pesässä pienteni kanssa, olen nyt lennähdellyt minne sattuu. Kohta lähden jo toista kertaa puolen vuoden sisään Yhdysvaltoihin, ja lisää matkoja on luvassa. Omatunto painaa. Kliseiset pohdinnat uran ja äitiyden yhteensovittamisesta konkretisoituvat kivahteluissa ja kyynelissä, lupauksissa ja lohdutuksissa.

Sain muuten ekan gradun arvosteltavakseni.