Pssssst!

Hyvästit!

Tämä blogi on kulkenut aika siivun elämää, loppukeväästä 2008 tähän päivään. Nyt on aika lopettaa.

Hyvää uutta vuotta 2011, tutut ja tuntemattomat!

Muukalainen tervehtii

Onko tosiaan niin, että kunnianhimoa tänä päivänä on kirjoittaa blogipostaus tweetin tai fb-statuksen sijaan? Minulla sitä kunnianhimoa ei ole viime aikoina riittänyt. Reaalimaailma on työllistänyt liiaksi.

Hyvä päivä on, hyvä päivä tää on, hyvä päivä tää on!

Meidän isi on aloittanut taas saksofonin soiton. Pidän siitä, koska on kivaa kun hänellä on harrastus. Pidän siitä, koska saksofoni on kaunis soitin ja siinä on seksikkään savuinen ääni, joka saa minut matkaamaan mietteissäni johonkin. En kyllästy ollenkaan kuuntelemaan, kun mies harjoittelee. Päinvastoin.

Meidän seitsemänvuotias esikoinen piirsi valkotaululle kuvan, jossa isi soittaa äidille saksofonia. Pidän tytön tyylistä, kuva on mielestäni upea. Tuli jopa jotenkin Katja Tukiaisen kuvat mieleen - heh, äidin ylpeyttä... ;)

Kävimme äänestämässä, vatsat täynnä herkkuja. Söin tänään parasta lammasta mitä muistan syöneeni, ja minä tilaan usein ravintolassa lammasta. Tämä lammas vain oli itse valmistettua! Olenpa ylpeä itsestäni, kun jaksoin odottaa että kaasuliesi kuumotti voin rautapannussa ihan tummaksi ja käriseväksi. Ja sitten uskalsin ottaa sisäfileet pannulta, kun olivat paistuneet vain minuutin per puoli. Oih. Punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita lisäksi. Ja sitten vaarilassa kahvit ja pappalassa kahvit. Äänestyskoppiin meni aikamoinen lyllerö!

Onpa muuten onni, kun lapsillamme on molemmat isovanhemmat. Kun minä olin kaksi, jäljellä oli enää isoäiti. Minun lapsillani on tiivis suhde kaikkiin neljään. Kaksi asuu pihan toisella puolella, toiset kaksi kaupungin toisella puolella. Miten arvokasta!

Isi soittaa paraikaa saksofonilla biisiä, jonka lupasi opetella minua varten. Tenorifonilla ei tosin pääse ala-aahan, mutta enköhän selviä tuosta.



Postin otsikko muuten on ihanasta Totte-tunnarista...

Ajateltavaa

Tässäpä meille kaikille ajateltavaa iltapäiväksi - ja loppuelämäksi.

Nöyrää

Sain aamulla puhelun, joka teki minut hyvin surulliseksi.

Näytössä vilkkui Turun suuntanumero. Ehdin hädin tuskin vastata, kun iäkäs miesääni alkoi hätäisesti kertoa: "meni vatsa jotenkin sekaisin, nyt on kakkaa joka puolella, täytyis tulla siivoamaan". Pyysin anteeksi, sanoin että minä en tule siivoamaan, kun olen Hämeenlinnassa ja nimeni on sejase, te varmaan soititte nyt väärään numeroon. Miesparka löi luurin korvaan.

Hyvä etten oikeasti karauttanut autolla kohti Turkua.

Minkälainen hoivapommi yhteiskunnassamme oikeasti on edessä? Miten minä selviän omien vanhempieni vanhenemisesta? Miltä ihmisestä tuntuu siinä vaiheessa, kun joutuu soittamaan tuollaisen puhelun, pyytämään kotiinsa apua kakkasiivoukseen?

Rajalla

Meiltä kivenheiton päässä on järvi. Oikeastaan takapihalla. Vaan harvoin tulee mentyä lähelle. Olen liian epäluuloinen sitä kohtaan, varmaan lapsena kokemani pelottelun takia. Eikä rannassa mukavaa ollutkaan, kun toissapäivänä sinne rämmin. Suo siellä, vetelä täällä. 1950-luvulla järvi ulottui saunalle asti. Rantasaunaksi sitä yhä kutsutaan, vaikka rakennus taitaa olla nykyään liki sadan metrin päässä rannasta.

Jalat palelivat kumisaappaissa, kun jalka painui mättäällä parikymmentä senttiä veden alle. Varjelin kameraa ja varoin kaatumasta. Esikoinen oli mukana kuvaamassa, hänet komensin jäämään sinne, missä oli tukevaa maata jalkojen alla.

Elämä on.

Kumma juttu, kuinka joskus menee viikkoja niin, että elämä on ihan lunkia. Töitä on sopivasti, huolia on kestettävästi, elo vaan rullailee eteenpäin.

Ja sitten on näitä kauhuviikkoja, kun huonoja uutisia tippuu useammasta tuutista yhtä aikaa. Pakastin hajoaa, uuteen autoon yritetään murtautua, flunssa ei parane vieläkään, lapsikin sairastuu, neljä hakemusdeadlinea odottaa samalla viikolla, ei pysty edes syyslomaa pitämään.

Sumussa

Olen pitkälle kolmatta viikkoa sairaana. Söin antibiootit keuhkoputkentulehdukseen, mutta yskä vain paheni. Eilen luulin, että alkaa helpottaa, mutta ei. Tänään on ollut taas ankea päivä.

Luonnossa sumu on kaunis. Pääni sisällä ei niinkään.

Krapulointia "instant outburst" -kulttuurissa

En saanut Suomen Akatemialta hakemaani tutkijatohtorin projektia. Ensin masennuin tyystin. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä on eka kerta, kun tulin hylätyksi - ei ihmekään, että harmittaa. Olen tähän asti saanut kaikki työpaikat ja apurahat joita olen hakenut. Tosin kahdella viime kerralla sain vain puolet hakemastani apurahasummasta. Ehkä niillä pienillä pettymyksillä pohjustettiin tätä isoa, heh.

Vaan pieninä palasinahan se tutkijan leipä maailmalla on, se on tiedetty aina. Akatemian hakusysteemi muuttuu onnekseni juuri nyt niin, että voin hakea heti uudestaan. Ja onhan minulla Hämeen rahaston apuraha, jonka turvin voin alkaa popularisoida väitöskirjaani. Jos olisin saanut tutkijatohtorin paikan, popularisointi olisi jäänyt tekemättä.

Viime perjantaina tästä postauksesta olisi tullut hyvinkin toisenlainen. Muutaman päivän hauduttelun jälkeen synkälle pilvelle löytyi ne kuuluisat kultaiset reunat. Hauduttelu on muuten hyve somessa kaiken kaikkiaan. Tämän päivän "instant outburst"-kulttuuri ei juuri suosi harkintaa, mutta olen monesti huomannut, että ensireaktiota ei kannattaisi purskauttaa blogissa, Facebookista puhumattakaan.

Minä purskautin pettymykseni heti perjantaina Facebookiin, ja aloin katua parin tunnin päästä. Paitsi että itsesäälini tuntui nololta, tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa kommentoijia kohtaan. Lohduttaminen on vain niin mahdottoman vaikeaa! Miten siinä voisi välttää kliseitä, kuten "kun yksi ovi sulkeutuu, joku toinen aukeaa". Tottahan sekin on, mutta siinä hetkessä ei paljon piristä.

FB:ssa on muuten liikkunut kiertolainen, jonka mukaan tällä viikolla (männäviikolla, millä ikinä viikolla satut haasteen sitten saamaankin) muistetaan kaikkia syntymättömiä, kuolleina syntyneitä ja kuolemansa jälkeen syntyneitä lapsia. Ja lopussa se sama näihin päivityksiin kuuluva "haaste": suurin osa ei laita tätä seinälleen, koska lapsen menetys on tabu. Blaa blaa. Nämä kiertolaiset ahdistavat! Mietin jo hetken, että laittaisin päivitykseeni jotakin tähän suuntaan: "Maria muistaa tällä viikolla syntymättömiä lapsiaan ihan yhtä paljon kuin vuoden jokaisella muullakin viikolla".

Samasta syystä inhoan ystävänpäivää. Ja parisuhteen laatuaikaa. No okei, ne eivät ole tabuja. Ja onhan se hyvä, että joskus tohditaan nostaa vaikeatkin asiat esiin. Mutta nämä kiertoviestit jotenkin banalisoivat hyvän ajatuksen, samoin kuin läpikaupallistunut ystävänpäivä banalisoi ystävyyden. Ja sitä parisuhdetta pitää osata hoitaa joka hemmetin päivä sen sijaan, että lähdetään kerran kahdessa viikossa kynttiläillalliselle.

Ugh. Olen puhunut.