Elämä on.

Kumma juttu, kuinka joskus menee viikkoja niin, että elämä on ihan lunkia. Töitä on sopivasti, huolia on kestettävästi, elo vaan rullailee eteenpäin.

Ja sitten on näitä kauhuviikkoja, kun huonoja uutisia tippuu useammasta tuutista yhtä aikaa. Pakastin hajoaa, uuteen autoon yritetään murtautua, flunssa ei parane vieläkään, lapsikin sairastuu, neljä hakemusdeadlinea odottaa samalla viikolla, ei pysty edes syyslomaa pitämään.

Haaveidentappaja

Kaivoin äitini kirjahyllystä kirjan, jonka luin lapsena moneen kertaan: Disa Netterström-Jonssonin Teatterihaaveita vuodelta 1961. Muistin kirjan juonen pääpiirteissään. Muistin, että päähenkilö oli nuori tyttö, jolla oli isosisko ja pikkuveljet, ja joka kirjan nimen mukaisesti elätteli teatterihaaveita. Isä oli jyrkästi haaveita vastaan ja patisteli tyttöä kunnon ammattiin, mutta lopussa tytön haaveilu ja sinnikäs yrittäminen palkittiin.

Luin kirjan ja järkytyin. Ei muuten palkittukaan! Gunilla meni kuppilaan plokkariksi kerätäkseen rahaa teatterikouluun, ja äveriäs ystävätär onnistui suhteidensa avulla järjestämään Gunillalle yksityistunteja iki-ihanan näyttelijän Jan Morlingin luona. Bileissä Gunilla kuitenkin sattumalta kuuli, kuinka Morling tuomitsi hänet lahjattomaksi, toivottomaksi tapaukseksi. Gunilla tuli järkiinsä, heitti teatterihaaveet unholaan ja päätti mennä sinne halvatun konekirjoituskurssille!

Aika masentavaa.

Mutta aika mielenkiintoista, että muistini oli kääntänyt koko kirjan loppuratkaisun ihan nurin perin!

Ärsyttipä muuten sekin, kun Gunilla kadehti parempiosaista ystäväänsä, ja miten isosisko Eva moitti Gunillaa kiittämättömyydestä.

Kirjan viesti: Tyydy osaasi. Älä elättele turhia haaveita.

Sokerit ja antiseptiset sekaisin

Jorvissa hoitaja juotti vastasyntyneille antiseptista ainetta sokeriliuoksen sijasta.

Toivoisi, että kyse olisi vain tosi epäonnisesta yksittäistapahtumasta, mutta kun tuntuu vähän muulta. Miksi? Siksi, että HUS päätti lopettaa Tammisaaren. Siksi, että Kanta-Hämeen keskussairaalan synnytysvalmennus on siirretty nettiin (eikä valmennukseen liittyvä linkki edes auennut selaimellani, kun huvikseni kokeilin). Siksi, että tuttu kätilö tekee ihan säännöllisesti kahta työvuoroa putkeen.

Jos olet ollut yhteen menoon 15 tuntia synnytysvuodeosastolla, jolla hoidetaan juuri nyt enemmän äitejä ja vauvoja kuin koskaan aiemmin, kuinka suuri todennäköisyys on, että ennemmin tai myöhemmin teet virheen? Niin kuin vaikka annat muutamalle vauvalle huikat väärästä pullosta?

Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miksi vastasyntyneille vauvoille ylipäätään tarvitsee antaa sokeriliuosta? Kipusokeriksihan sitä kutsutaan, mutta eiköhän vauvan hätään paras lääke ole päästä äidin paljaalle rinnalle imemistä opettelemaan. Ja jos hätä on todellinen, siihen tarvitaan joka tapauksessa järeämpiä keinoja kuin sokeriliuosta.

Itkuvirsi

En haluaisi valittaa, kun kerrankin on kunnon talvi, mutta voi räkä. Tuntuu, että hyhmä on tunkeutunut luihin asti. Laitan suihkun niin kuumalle kuin iho sietää. Istun niin lähellä hehkuvaa takkaa kuin voin.

Mäenlaskuyrityskin epäonnistui. Ei pakkaslumi luista, kerääntyy vain pulkan eteen. Ja matka mäkeen ja takaisin oli yhtä tuskaa, puolta säärtä myöten lumisessa pellossa.

Ollapa edes terve, niin sietäisi kylmää paremmin. Minulla on poskiontelontulehdus, miehellä silmä- ja korvatulehdus. Tytöt yskivät öisin. Ilmankostutin meni rikki, kannan joka ilta pyykkitelineellä vaatteita tyttöjen huoneeseen kuivumaan.

Niin että valitinpa kuitenkin.

Sick

Esikoinen pääsi tänään puolentoista viikon sairastelun jälkeen eskariin. Minä odotin innolla tutkimussuunnitelman työstämistä professorin kanssa, ja ilmastonmuutosaiheisten juttujen narratiivisen analyysin aloittamista. Vaan yöllä kahden aikaan aloin oksentaa. Ja sitä kestikin aika tasan 12 tuntia melkomoisella tiheydellä.

Itkua väänsin, kun hädin tuskin tajuissani näppäilin tekstiviestiä professorille.

Kaikkien sairausuutisten ja murheiden rinnalle tuli sentään yksi huojentavakin uutinen väärästä hälytyksestä. Saisiko siitä nyt revittyä iloa? Yritetään.

Hooyksänykskö?

Eilen kun menin hakemaan kuopusta päiväkodista, tyttö nukkui autuasta unta toimistossa päiväkodin johtaja-Sarin sylissä. Typy oli hakeutunut Sarin syliin iltapäivästä ja oli halunnut jäädä siihen, vaikka päiväkotiin tuli uusi perhe tutustumaan. Sari oli laittanut kuumemittarin kainaloon, ja neiti nukkui jo ennen kuin mittari piippasi. Tutustumiskeskustelu oli sitten käyty yhden ylimääräisen tytön läsnäollessa. Kuumetta oli 37 ja jotain, ei paljon, mutta kuitenkin. Huokaisin syvään: nytkö se on sitten meilläkin.

Kotiin palattua tyttö oli kuin ei olisi sairasta hetkeä nähnytkään. Kuumetta ei ollut, vauhtia sitäkin enemmän. Jäin kuitenkin täksi päiväksi kotiin tytön kanssa seurailemaan tilannetta. Ja saipahan neiti kerätä voimia huomiseksi, sillä huomenna juhlitaan kiitospäivää. Tuskin on Halloweenista päästy, kun pukeudutaan taas asuihin - en jaksanut alkaa värkätä intiaaniasua, joten meidän neiti menee cowgirl-henkisessä asussa. Kai se menettelee. Saavat ryökäleet täytettyä kalkkunaa siellä! Kateeksi pistää tavallisinakin päivinä tuo päiväkodin oma valmistuskeittiö, jossa ei käytetä eineksiä. Puhumattakaan sitten tällaisista teemapäivistä.

Rokotteet loppuivat Hämeenlinnasta tänään. Perjantaiksi voi olla toivoa saada lisää. Terveiden lasten rokottamisen aloittaminen lähestyy. Minä olin jo taipunut myönteisemmäksi rokotetta kohtaan, mutta nyt olen taas epävarmempi. Olen kuullut niin monesta, joka on sairastanut taudin suht helposti - kuka tietää vaikka olisin itsekin yksi heistä? Tiedän myös pari aika ikävää rokotesivuvaikutustapausta. Ja sekin lähettää oman signaalinsa, että THL tutkii rokotteiden yhteyttä kahteen keskenmenoon ja Keravan oksenteluihin. Äh, ahdistaa kun ajattelee koko asiaa.

Poltan kynttilöitä. Paljon.

Tyhmyydestä rangaistaan

Mikähän ihme siinä on, että jokaikistä reissua varten joutuu laatimaan uuden muistilistan? Väittäisin itseäni melko järjestelmälliseksi ihmiseksi, mutta tässä en ole onnistunut. Pakattavien tavaroiden listat raapustetaan meillä aina paperille, jota yliviivaillaan pakkaamisen edetessä ja joka sitten reissuun lähtiessä tai viimeistään siltä palattaessa heitetään roskiin.

Kävin Atlantin takana viimeksi toukokuussa, ja nyt joudun miettimään kaiken uudestaan adaptereista lähtien, vaikka listasta tulee todennäköisesti 75-prosenttisesti samansisältöinen. Matkoille tulee sitä paitsi suunniteltua asuyhdistelmiä, joiden muistamisesta voisi olla iloa matkan jälkeenkin.

Sama homma mökkireissulla. Joka kesä reissaamme Kristiinankaupunkiin mökille, ja joka kesä mietimme uudestaan, mitä kaikkea autoon pakataan. Miksi ihmeessä emme osaa hyödyntää edellisillä reissuilla keräämäämme kokemusta?

Jos olisi oikein viisas, voisi vielä kommentoida listaansa jälkikäteen, tyyliin "kosteuspyyhkeet unohtui" tai "sukkahousujen sijaan kannattaisi suosia leggingsejä" tai "paitoja oli 5 liian vähän".

Nyt lupaan, että siirrän perjantaina alkavan New Yorkin -matkani tavaralistan paperilta tietokoneelle ja evaluoin listani onnistumisen matkan jälkeen!

Itku ja hammasten kiristys

Sipulien pilkkomisen ohella on toinenkin kotityö, joka saa minut kyyneliin: ikkunoiden pesu. Joka kerta kun yritän pestä ikkunoita, päädyn polkemaan turhautuneena jalkaa ja nielemään kiukun kyyneleitä.

Kaikki on kokeiltu. On pesty etikalla ja hinkattu sanomalehdellä. On käytetty pissapoikanestettä, Fairy-liuosta ja vinduksia. On katkottu lastoja (koska meidän pikkuruudut on kovin kapeita) ja yritetty säämiskää.

Eikä lopputulos ikinä tyydytä.

Etsin jo netistä paikallisen siivousfirman joka pesisi ikkunoita 31 euron tuntihintaan. Kotitalousvähennyksen jälkeen kustannus ei jäisi kovin korkeaksi.

Mutta kun ylpeys ei prrrrrkele anna periksi!

Hulabaloobalai

Vasta nyt, kun meidän perhe on alkanut elää ns. normaalia (ikään kuin moinen määre olisi olemassa) perhe-elämää, huomaan kuinka arvokasta tähänastinen kotikeskeinen elämämme oli.

Kiireettömät aamut. Voi miten kaipaankaan niitä. Ja nyt saa sentään herätä valoisaan aamuun. En ymmärrä, miten me saadaan neljä ihmistä kukin omaan määränpäähänsä kello kahdeksaksi aamulla sitten, kun ulkona on marraskuinen hyhmä ja pimeys.

Aikaa perheelle. Voi miten kaipaankaan sitä. Perheelle jäävä aika on oikeasti ihan järkyttävän pieni, kun lapset ovat kokopäivähoidossa ja vanhemmat kokopäivätöissä. Niin tiukalla kuin mentiinkin rahan kanssa, en vaihtaisi päivääkään pois muksujen kotihoitovuosista. Työpäivän jälkeinen ilta kun on kovin lyhyt, kun pitäisi käydä kaupassa, laittaa ruokaa, hoitaa kotia jne. - kaikki ihan tavallisia asioita, mutta minulle nyt kokonaan uudessa, ahdistavassa asetelmassa.

Onnelliset ihmiset. Voi miten kaipaankaan niitä. Kuopus on itkenyt ikäväänsä tähän mennessä liki joka aamu päiväkotiin mentyään. Isiltä tyttö jäisi helpommin, mutta jos äiti vie, päivä saadaan pidettyä vähän lyhyempänä. Eskarin eilen aloittanut esikoinen tuntuu ihan tyytyväiseltä, mutta pyytää hänkin, että hakisin yhä aiemmin ja aiemmin kotiin. Isi suree vähiin jäävää aikaa. Äiti suree, no, tällä hetkellä vähän kaikkea.

Kai tässä nyt vain kipuillaan elämänvaiheesta toiseen siirtymistä. Helpottaahan tämä, helpottaahan?

Kesälehtien kermaa: Parhaat autot kesäseksiin

Silmääni osui eilen kaupungilla Iltalehden lööpin teksti: Parhaat autot kesäseksiin (tai jotakin sen suuntaista). Muljautin silmiäni, puhisin hetken ja jatkoin matkaa. Myöhemmin lehti sattui käsiini ja vilkaisin, mistä oikein oli kyse.

Kyse oli sivun jutusta "Koolla ei ole väliä", joka perustuu espanjalaisen Car & Driver -lehden testiin. Testistä selviää, että pikkuautojen luokassa Renault Clio on saanut lempinimen "Latin Lover", koska siinä on pehmeät penkit ja mukavasti tilaa kuksimiseen. Jutun otsikko siis viittaa siihen, että pienikin auto toimii seksipaikkana, kunhan penkit liikkuvat eikä vaihdekeppi ole tiellä.

Sivulla on kolme valokuvaa. Yhdessä on autossa kuherteleva nuori pari, siveästi vaatteet päällä. Kahdessa muussa valokuvassa on vain autoja.

Mutta sivun alareunassa on kolmen kuvituskuvan sarja. Onkohan kuvan kyljessä mainittu Iltalehden graafikko KE kokenut elävänsä työuransa huippua piirtäessään, kuinka mies ottaa naisen takaapäin kallistetulla etuistuimella?

Tiedän, että heinäkuu on köyhin uutiskuukausi, vaan eikö siinäkin ole joku raja, kuinka alas journalismin (?!!) laatu voi mennä?

Toisen kuvituskuvan löydät täältä. Kolmannessa havainnollistettiin vain kojelaudan ja vaihdekepin kokoa. (Kas kun eivät ole keksineet esitellä, miten vaihdekeppiä voitaisiin käyttää hyväksi!)

Hiljaiseloa

Vatsakipu.
Ripuli.
Kuume.
Lihassärky.
Käsittämätön väsymys.
Päänsärky.
Yskä.

Näistä on seitsemän viime päivääni tehty.
Suokaa siis anteeksi hiljaisuus - palaan kun tästä tokenen.

Sairastuvalta

Vatsassa polttaa.
Kylmät väristykset käy
päästä varpaisiin.

Haiku kuvaa perinteisesti luontoa, mutta viheliäinen vatsatauti estää nyt näkemästä kauneutta hortensioiden aukeavissa nupuissa.

Surrealismia

Huh. Kotona taas. Luulin selvinneeni ilman jet lagia, mutta niinpä vaan sammuin kesken iltapäivän ja nyt kukun valveilla. Outoja olotiloja.

Reissu oli hieno. Siitä lisää tuonnempana, kun ehdin purkaa kuvia ja tuntoja. Nyt en jaksa kertoa enää mitään, kun olen jo niin moneen kertaan kertonut.

Sen sijaan totean, että mulla on reissun ajalta iso kasa tv-ohjelmia katsomatta. Aloitin Suomen huippumalli haussa -sarjan viimeistä edellisellä jaksolla. Ja voi hyvänen aika. 24-vuotias pienen lapsen äiti Anna-Kaisa puhuu puhelimessa tulevan aviomiehensä kanssa (joka on jo aiemmin dissannut morsiamensa kilpailuun osallistumista ihan huolella) ja mies sanoo puhelimessa: "Tuo sinun meikkileikki pilaa kyllä niin paljon kaikkee".

Ollaan mitä mieltä tahansa tv-konseptista ja sen etiikasta, järkevyydestä ja koko mallibisneksen takana vallitsevasta arvomaailmasta. Ollaan mitä mieltä tahansa feminiinisistä kauneusihanteista. Ollaan mitä mieltä mistä tahansa, mutta hyvänen aika sentään! Voisiko tuon enempää dissata tulevan puolisonsa haaveita ja urapyrkimyksiä! On yksi asia olla ikävissään ja kertoa, että onhan meillä ollut tässä vähän hankaluuksia kun sä olet siellä - se olisi ihan ymmärrettävää, kun isi on jätetty kotiin pienen pojan kanssa. Mutta hemmetti soikoon, tämä jätkä maalailee häiden perumista ja toteaa että tuo sinun meikkileikki pilaa kyllä niin paljon kaikkee.

Mieheni väittää, että puhelujen on pakko olla käsikirjoitettuja. Toivottavasti ovat. Jos eivät ole, niin toivottavasti Anna-Kaisa tajuaa perua häät itse, ellei jätkä sitä tee. Meikkileikki! Hitto kun ärsyttää!

Ei ole taas helppoa

Terveisiä junasta.

Hämeenlinnan rautatieasemalla ei ollut ainoatakaan, toistan: ei ainoatakaan vapaata aikarajoitteetonta pysäköintipaikkaa. Autoja oli nurmikolla, pientareella, katujen varsissa ja joka ainoassa merkityssä ruudussa. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa Vaakunan parkkipaikalle, minkä tein huonolla omallatunnolla, koska se on sallittu vain hotellin asiakkaille, eikä viimekesäinen terassivisiittini varmaan tee minusta hotellin asiakasta. Vaan minkäs teet? Kun ei ole parkkipaikkoja, ei ole parkkipaikkoja. Koskahan tähän asiaan tulisi muutos?

Ja sitten kun juoksin hädissäni Vaakunan takapihalta rautatieasemalle, sain vain todeta junan olevan myöhässä. Ensin kymmenen minuuttia. Lähdin laiturille odottelemaan. Juuri kun kymmenen minuuttia oli kulunut, myöhästymiseen lisättiin toiset kymmenen minuuttia. Ja kun kaksikymmentä minuuttia oli kulunut, juna kuulutettiin tulevaksi. Vaan mitään ei näkynyt. Tiedot katosivat jo valotaulusta. Lopulta juna tuli ja lähti 35 minuuttia myöhässä.

Luojan kiitos lähden aina sillä viimeistä edellisellä junalla, jos määränpäässä on jotakin tärkeää. Ehtinen siis ajoissa kouluttamaan.

Mutta jestas kun nyt ärsyttää.

Flyga, flyger, flög, flugit

Kävin taannoin työterveyslääkärin vastaanotolla pyytämässä apua Atlantin ylitykseen (olen postannut aiheesta aiemmin ainakin täällä ja täällä). Lääkäri kuunteli selvitystäni melkoisen huvittuneena.

Tässä pari pätkää esimerkiksi keskustelustamme:

- Tiedät varmaan, että tilastollisesti lentäminen on paljon turvallisempaa kuin esimerkiksi autolla ajo?
- Kyllä mä pelkään autossakin, ja pelkään kun läheiset on automatkalla.
- No sullapa tuntuu noita fobioita olevan sitten enemmänkin.

Ja suosikkikommenttini lääkärin suusta:

- Tuo sinun lentokammosi ei kyllä ole kovin rationaalista.

Daa?! Kuinka usein kammot ovat kovin rationaalisia?

Olipa ahdistava reissu. Lähdin lääkäristä Diapam-resepti kädessä ja "olenko mä nyt oikeasti ihan hullu?" -mietteet mielessä.

Visuaalista ja ilmavaa - ei täällä, ei nyt!

Joidenkin ihmisten blogeissa tuntuu paistavan ikuinen aurinko. Ihailen ja vähän kadehdin sellaisia blogisteja kuin Liivia tai violet - blogit ovat tulvillaan kauniita kuvia ja ilmavasti muotoiltuja ajatuksia. Voi kun elämä olisikin sellaista, visuaalista ja ilmavaa, edes joskus, edes vähän useammin kuin nykyisin.

Taas kerran kun mikään ei tunnu onnistuvan. Varmalta vaikuttanut työpaikka meni mieheltä sivu suun. Kuopus nyyhki hiljaa aamulla sylissäni "älä jätä mua tänne", kun vein häntä päiväkotiin (ja minä jätin, enkä palannut enää halimaan, ettäs tiedätte). Raivareita pukkaa taas harva se hetki, nyt esikoinen on liittynyt kiukkuriveihin. Minä kärvistelin kolme iltaa ravinnotta, kunnes vasta kolmannella yrittämällä pääsin labraan. Pienistä harmeista kasvaa isoja v-tutuksia, kun on väsynyt ja nälkäinen ja rimpuilee selvitäkseen kaikista velvollisuuksistaan.

Lupaan täten pyhästi, että seuraava postaukseni on visuaalinen ja ilmava! (Älkääkä sitten ihmetelkö, jos seuraavaa postausta ei kuulu hetkeen.)

Tuskaa

Mikä voisikaan olla tutkimuksen tekemisessä tuskallisempaa kuin haastattelunauhojen purkaminen?

Delegoisin jos voisin - ja kehtaisin. Enpä haluaisi jonkun muun litteroivan omia löperöjä kysymyksiäni.

Onneksi ei sentään olla tekemässä mitään keskustelunanalyysia.

PC-paikka avo-osastossa

Kuljin tuossa päivänä taannoisena junalla, kuten olen viime aikoina tehnyt liki viikottain. Olin varannut liput puolitoista viikkoa etukäteen, jotta varmistin menomatkalle työskentelyhytin ja paluumatkalle pc-paikan avo-osastossa; paluumatkan kun tulin pikajunalla.

Nousin paluujunaani Jyväskylässä ja menin omalle paikalleni. Paikka oli neljän hengen ryhmässä, jossa istui jo entuudestaan kaksi ihmistä. Heillä molemmilla oli kannettavat kiinni piuhassa. Aloin etsiä pistorasiaa omalle kannettavalleni, mutta sellaista ei ollut. Pistorasioita kun on kyseisillä paikoilla vain kaksi. Neljännelle paikalle tuli nainen, joka oli myös ostanut pc-paikan.

VR se osaa aina yllättää! Onhan se ovelaa myydä neljä pc-paikkaa tilaan, jossa näitä paikkoja on todellisuudessa vain kaksi. Ehkä vaunussa on piilokamera, joka seuraa kuinka ihmiset kumartelevat penkeillään, siirtelevät verhoja ja kurkkivat pöytien alle etsiessään olematonta pistorasiaa. Ja kuinka konduktööri kohauttelee harteitaan. Ja varmaan ne kaksi paikoilla jo istunutta nuortakin kuului tähän piilokameraohjelmaan, ne kun katseli ihan pokkana leffojaan. Mutta kukaan ei kyllä missään vaiheessa tullut sanomaan, että olen piilokamerassa.

No okei, kyllä se poika sitten vähän ennen Tamperetta sanoi, että sen akku riittää loppumatkaksi, ja irrotti piuhansa niin että minäkin sain vähän virtaa.

Mutta voi jestas, VR! Aina teiltä löytyy takataskusta joku uusi ylläri, jolla saatte väsyneen työmatkalaisen menettämään viimeisenkin toiveensa siitä, että maailma olisi edes vähän reilu paikka.

Ahistaa, ahistaa

Päätä särkee, niskaa kiskoo, hartioita painaa.
Vihanpito masentaa ja mustaa mielen.
Työtaakka painaa, yötyöksi menee.
Lumituisku ärsyttää kun avasin jo oven keväälle.

Kertokaa nyt äkkiä joku hyvä uutinen.

Sticky in deed, mutta ehkä myös lopulta sweet

Äh. Surullista sähellystä tuo Madonnan lippujen myynti. Kuulun kyllä sikäli onnekkaaseen sakkiin, että sain liput - kai. Rahat kyllä lähti tililtä, mutta tilausvahvistusta ei ole kuulunut.

Pääsin läpi heti yhdeksältä, eikä myynnissä ollut kuin C-alueen lippuja. Häh? Oliko A- ja B-alueet myyty sittenkin etukäteen?

Lipputilanne kuitenkin heittelehti kuin lastu myrskyssä. Välillä oli vain pyörätuolipaikkoja tarjolla, kunnes taas rapsahti ruutuun A- ja B-aluetta. Sisko saikin sitten puolisen tuntia myöhemmin meille A-alueen liput.

Joten nyt ne C-alueen liput on ylimääräiset. Kai. Kun siskoltakin lähti rahat, mutta tilausvahvistusta ei ole kuulunut.

Mies seisoi aikansa R-kioskilla, jossa yhteyttä ei saatu pelaamaan alkuunkaan. Ai niin, eikä sieltä olisi saanutkaan kuin C-alueen lippuja. Siitäkin tiedotettiin ruhtinaallisen ajoissa, varttia ennen lipunmyynnin alkua.

Miten vaikeaksi asia voidaan tehdä?

Ja joojoo, hulluuteen ihmiset rahansa laittavat ja turha on valittaa lamasta tämän jälkeen ja Afrikassa on nälkäisiä lapsia jotka tarvitsisivat sitä rahaa enemmän ja oman maan leipäjonoissakin satasesta olisi iso ilo. Tiedetään.