Krapulointia "instant outburst" -kulttuurissa

En saanut Suomen Akatemialta hakemaani tutkijatohtorin projektia. Ensin masennuin tyystin. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä on eka kerta, kun tulin hylätyksi - ei ihmekään, että harmittaa. Olen tähän asti saanut kaikki työpaikat ja apurahat joita olen hakenut. Tosin kahdella viime kerralla sain vain puolet hakemastani apurahasummasta. Ehkä niillä pienillä pettymyksillä pohjustettiin tätä isoa, heh.

Vaan pieninä palasinahan se tutkijan leipä maailmalla on, se on tiedetty aina. Akatemian hakusysteemi muuttuu onnekseni juuri nyt niin, että voin hakea heti uudestaan. Ja onhan minulla Hämeen rahaston apuraha, jonka turvin voin alkaa popularisoida väitöskirjaani. Jos olisin saanut tutkijatohtorin paikan, popularisointi olisi jäänyt tekemättä.

Viime perjantaina tästä postauksesta olisi tullut hyvinkin toisenlainen. Muutaman päivän hauduttelun jälkeen synkälle pilvelle löytyi ne kuuluisat kultaiset reunat. Hauduttelu on muuten hyve somessa kaiken kaikkiaan. Tämän päivän "instant outburst"-kulttuuri ei juuri suosi harkintaa, mutta olen monesti huomannut, että ensireaktiota ei kannattaisi purskauttaa blogissa, Facebookista puhumattakaan.

Minä purskautin pettymykseni heti perjantaina Facebookiin, ja aloin katua parin tunnin päästä. Paitsi että itsesäälini tuntui nololta, tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa kommentoijia kohtaan. Lohduttaminen on vain niin mahdottoman vaikeaa! Miten siinä voisi välttää kliseitä, kuten "kun yksi ovi sulkeutuu, joku toinen aukeaa". Tottahan sekin on, mutta siinä hetkessä ei paljon piristä.

FB:ssa on muuten liikkunut kiertolainen, jonka mukaan tällä viikolla (männäviikolla, millä ikinä viikolla satut haasteen sitten saamaankin) muistetaan kaikkia syntymättömiä, kuolleina syntyneitä ja kuolemansa jälkeen syntyneitä lapsia. Ja lopussa se sama näihin päivityksiin kuuluva "haaste": suurin osa ei laita tätä seinälleen, koska lapsen menetys on tabu. Blaa blaa. Nämä kiertolaiset ahdistavat! Mietin jo hetken, että laittaisin päivitykseeni jotakin tähän suuntaan: "Maria muistaa tällä viikolla syntymättömiä lapsiaan ihan yhtä paljon kuin vuoden jokaisella muullakin viikolla".

Samasta syystä inhoan ystävänpäivää. Ja parisuhteen laatuaikaa. No okei, ne eivät ole tabuja. Ja onhan se hyvä, että joskus tohditaan nostaa vaikeatkin asiat esiin. Mutta nämä kiertoviestit jotenkin banalisoivat hyvän ajatuksen, samoin kuin läpikaupallistunut ystävänpäivä banalisoi ystävyyden. Ja sitä parisuhdetta pitää osata hoitaa joka hemmetin päivä sen sijaan, että lähdetään kerran kahdessa viikossa kynttiläillalliselle.

Ugh. Olen puhunut.

Avutonna

Kaavintaanhan minä sitten jouduin. Kaikki raskausmateriaali ei ollut tyhjentynyt. Kivut äityivät aika koviksi ja lämpökin nousi. Menin eilen aamulla sairaalaan tietokone kainalossa tietämättä, olisinko pari tuntia myöhemmin työmatkalla Tampereella vai narkoosissa.

On se vain avuton olo, maata leikkaussalissa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo toistakymmentä vuotta. Hoitajia pörrää yläpuolella, yksi laittaa kanyyliä, toinen sitoo raajoja turvavöillä kiinni, kolmas laittaa tarraläppiä rintaan. Anestesialääkäri tulee ja esittelee itsensä. Gynekologi tulee ja tervehtii. Anestesialääkäri kertoo, että nukutus aloitetaan. Näyttää sormella kämmenselkääni ja kertoo, että käsivarressa saattaa tuntuu kirvelyä kun aine etenee verisuonessa. Tunnen kirvelyn ja olen juuri nyökkäämäässä, kun tajunta sumenee.

Hoidettavana oleminen ei ole helppoa ihmiselle, joka on tottunut määräämään itse itsestään. Siinä täydellisessä avuttomuuden tilassa maatessani tulin ajatelleeksi muun muassa viimeaikaista tapausta, jossa BBC:n veteraanitoimittaja tunnusti tv-ohjelmassaan (armo)murhanneensa miesystävänsä vuosikymmeniä aiemmin. Tunnustuksen perusteella mies pidätettiin. On vaikea sanoa, oliko tässä tapauksessa oikeasti kyse potilaan omasta tahdosta. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että oli.

Motiivi-lehden hienossa "Paljaana"-teemajutussa (numerossa 12-13/2008, toimittaja Tuija Metsäaho) vanhainkodin hoitoapulainen kertoo työstään, johon kuuluu asukkaiden pesu. "Minulle suihkuttaminen ja peseminen ovat osa työtä ja ihan luonnollista. Monelle asukkaalle tilanne on hankala. Toiset ovat häveliäitä ja yrittävät peittää intiimialueet. Toiset nöyrtyvät ja ovat hiljaa. Joltain pääsee itku suihkussa, kun hän tuntee itsensä niin avuttomaksi, eikä vartalo toimi enää niin kuin ennen." Vaikka asukkaan alastomuus on hoitajalle luonnollista, hän ei silti haluaisi joutua asukkaan asemaan: "Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, peseminen hävettäisi. Pistäisin kampoihin, kun minua vietäisiin suihkuun. Toivon, että pysyn hyväkuntoisena vielä pitkään."

Ja sitten sanotaan, että joka viides tällä hetkellä kolmekymppinen nainen elää satavuotiaaksi. Haluaisinko olla yksi viidestä? Riippuu elämänlaadusta. Olla tyystin toisten armoilla, se on tila johon en koskaan tahtoisi joutua.

Konnotaatioiden kuningatar

Latinankieliset lääketieteelliset termit herättävät useinkin kaikenlaisia erikoisia mielikuvia, mutta abortus habitualis on tämän hetken voittaja.

Lääketieteessähän käytetään siis samaa sanaa "abortus" niin raskauden tahattoman keskeytymisen kuin tahallisen keskeyttämisenkin yhteydessä.

Abortus habitualis.
Tapa-abortoija?
Totunnainen sikiönsä lähdettäjä?
Toistuvasti tahtomattaan paksuksi pamahtava?

Elämän vimmaa - öö, missä?

Ulla Järvi kirjoittaa Syntymätön-kirjassa menovaiheesta, joka voi yllättää naisen keskenmenon jälkeen. Siis tarpeesta bilettää, flirttailla, "kuin rakentaisi omaa naiseuttaan uudestaan".

En muista tällaista ilmiötä puolentoista vuoden takaisen keskenmenoni jälkimainingeista. Ennemminkin tunnistan sen ajoilta juuri ennen, kun olemme päättäneet yrittää lasta. Jotenkin sitä kai yritti hummata varastoon, ennen piiitkää kuivaa kautta. Enkä tarkoita nyt holtitonta juopottelua, vaan ylipäätään kaikenlaisia maallisia nautintoja, jotka ainakin tällaisella maratonimettäjällä ovat olleet hyvin vähissä vauvan syntymästä pari vuotta eteenpäin. Siis graavikalaa ja medium-fileitä, hyvää olutta tai viiniä, leffassa ja keikoilla käyntiä. Oho, onpa rajua hummaamista... ;)

Mutta tänään olen lähdössä kahden ystävän kanssa ulos. Muutama päivä sitten huomasin olevani oikein uhmakas: nyt mennään eikä meinata! Mutta sitten: en tunne itseäni erityisen hehkeäksi. Vatsa on vielä tyhmässä välitilassa; ei enää palleroinen mutta ei vielä omakaan. Peiliin katsominen saa lähinnä vaikeroimaan. On vaikea kuvitella, että lähtisin tänä iltana kovasti flirttailemaan tai olisin muuten erityisen juhlavalla tuulella.

"On hyvä tiedostaa, että kriisejä seuraa usein suoranainen vimma tarttua elämään", Järvi kirjoittaa. Kuulostaa loogiselta, ja vaikken sellaista vimmaa nyt itsessäni tunnekaan, voihan olla että tanssin pöydillä kun vuorokausi vaihtuu. Jotenkin se vain ei nyt tunnu kovin todennäköiseltä skenaariolta.

Etäämpää

Alkaa jo helpottaa. Luin eilen Ulla Järven kirjan Syntymätön. Sen tietoanti oli liki kaikki jo minulle tuttua, mutta lukeminen tuntui silti hyvältä. Suosittelen.

Nyt luvun alla on Eve Hietamiehen Puolinainen. Alku on ollut aika raskasta luettavaa, turhankin toisteista ja alleviivaavaa. Arvioin lisää, kunhan olen saanut luettua kirjan kokonaan.

Lisäksi olen kirjoittanut omaa tekstiä aiheesta. Se on tarkoitettu julkaistavaksi, saa nähdä missä ja miten. Voi olla, että keskenmeno on vielä liian lähellä. Mutta sitä mukaa kuin kipein kokemus etääntyy, teksti kehittyy.

Epäoikeudenmukaista ja väärin

Tänään vallalla viha, ärtymys. Luulin, että työhön pääseminen helpottaisi, mutta mistään ei oikein tule mitään. Ottaa kovemmille kuin ajattelin.

Vasemmassa silmäkulmassani on ollut elohiiri tiistaista, keskenmenosta, lähtien. Päätä särkee inhottavasti, niska jumissa.

Luin uutisen 22-vuotiaasta äidistä, joka oli pahoinpidellyt vauvaansa. Kallon sisäistä verenvuotoa, verinaarmuja. Käräjäoikeus oli katsonut läpi sormien, hovioikeus antoi nyt ehdollista, ja äiti joutuu maksamaan lapselle 1200 euroa korvausta. 1200 euroa kivusta ja särystä.

Kuka päättää, kenelle lapsia tässä elämässä annetaan?

Huono hetki

Meillä on ollut aika pitkään tapana käydä sunnuntaisin saunassa. Niin tänäänkin. Erona viime sunnuntaihin se, että silloin olin raskaana, tänään en. Silloin tytöt silittelivät vatsaani ja mies nauroi, kuinka suuri ja pyöreä se viikkoihin nähden olikaan.

Miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen olenkaan noista kahdesta ihanasta tytöstä, jotka meillä on! Vaan miksi sitten samaan aikaan käyttäydyn heitä kohtaan niin epäreilusti, kiukuttelen, vaadin, moitin ja soimaan? Ja miksi miehenkin kanssa tulee tapeltua niin herkästi, kun nyt jos koska pitäisi olla lähellä, toinen toistemme tukena ja lohtuna.

Kertoa vai ei?

Kerroimme tästä raskaudesta aiemmin kuin koskaan. Esikoisesta kerroimme raskausviikolla 9, kuopuksen kanssa taisimme ehtiä viikolle 13. En olisi halunnut kertoa tästäkään vielä, varsinkaan kun olin kovin skeptinen koko raskautta kohtaan, mutta tuntui väärältä olla kertomattakaan. Kuusivuotias esikoistyttö oli niin huolissaan minusta; olin järjettömän väsynyt ja huonovointinen. Valehteleminen ja kierteleminen tuntui liian raskaalta, ja lapset olivat toivoneet ja odottaneet vauvauutisia pitkään.

Eikä kukaan voi vaatia kuusi- ja kolmevuotiaita lapsia pitämään sellaista salaisuutta.

Sitä paitsi kasvavan vatsan peitteleminen alkoi olla vaikeaa.

Niinpä kerroimme vauvasta seitsemännellä viikolla, kun ultrassa oli jo nähty sydänäänet ja kaiken piti olla hyvin.

Ja niinpä olen lähettänyt tällä viikolla monen monta tekstiviestiä ja kertonut, ettei vauvaa olekaan tulossa. Tilanne, jota olin jotenkin aina kammonnut.

Vaan oikeastaan lohtuviestit ovat tuntuneet aika hyviltä. Eilen aamupäivällä puhelin soi monta kertaa, kun ystävät kyselivät vointiani. Lääkkeellistä tyhjennystä tehdessäni tiesin, että moni ajatteli meitä. Ehkä jaettu suru tuntuu kuitenkin pienemmältä. Ja onhan se helpompaa olla läheisten edessä rehellisesti rikkinäisenä kuin yrittää esittää normaalia samaan aikaan, kun sisintä revitään.

Ja miksei tästä aiheesta voisi puhua? Sanotaan, että jopa 50-60 prosenttia hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes havaittu, ja todetuistakin raskauksista 12-15 prosenttia keskeytyy. Yksi keskenmeno ei vielä lisää riskiä seuraavissa raskauksissa, mutta esimerkiksi minun kohdallani riski on jo korkeampi, koska keskenmenoja on takana laskemistavasta riippuen kahdesta aika moneen. On siis kyse hyvin yleisestä, joskin vähän puhutusta kokemuksesta.

Kahdet kasvot

Blogiystäväni pohti taannoin, kuinka eri tavoin kirjoittaa blogiin ja Facebookiin. Hänellä on anonyymi blogi ja nimellinen Facebook-tili, mikä osaltaan selittää ja tekee luonnolliseksi sisältö- ja tyylieroja. Minä olen toistaiseksi liikkunut verkossa vain omalla nimelläni, mutta silti blogipostausten ja statuspäivitysten välissä voi olla iso ero. Kuten nyt. Edellinen blogipostaukseni oli haiku surusta ja menetyksestä. Samaan aikaan Facebook-statuspäivityksessä jännitin, kun lähetin hakemuksen Akatemiaan. Kumpi väite on totta? Molemmat.

Suru oli sen kokoinen, että jos Suomen Akatemiaan voisi lähettää kirjeen ja pyytää vähän lisäaikaa hakemuksen laatimiseen, olisin sen tehnyt. Suru on sen kokoinen, että oli vaikeaa istua työpöydän ääreen, laatia kokonaiskustannusmallia ja viimeistellä tutkimussuunnitelmaa. Vaan pakko oli, jos haluaisin tehdä toivomaani työtä ensi vuoden alusta kolme vuotta eteenpäin. Mikään ei tietenkään takaa, että saisin paikan. Kilpailu on kovaa. Mutta olenpahan yrittänyt. Ja onneksi hakemus oli jo liki valmis.

Miksi en maininnut surusta Facebookissa? Koska siellä reaktiot ovat nopeita ja välittömiä, ja siellä odotetaan kaiken jakamista. Jos kerron Facebookissa olevani surullinen, kenellä tahansa kaverillani on oikeus kysyä miksi, ja mielestäni minulla on velvollisuus vastata. Mitäs avasin arkkuni. Jos sitten vastaisin ja kertoisin suruni syyn, kavereilleni syntyisi moraalinen velvollisuudentunne, joka on ihan sietämätön. On kamalaa, kun joku tosimaailmassa ei-niin-läheinen ihminen kertoo statuksessaan jotakin järkyttävää, johon on pakko kommentoida jotakin empaattista, ellei halua vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta.

Sama toimii muuten toisinkin päin. Kun joku tuttu vaikkapa julkistaa raskautensa Facebookissa, minulla on moraalinen velvollisuus onnitella, koska niin kuuluu tehdä. Jos minä taas kertoisin surustani Facebookissa, en kestäisi niitä liki vieraiden ihmisten osanottoja, jotka tuntuisivat täysin triviaaleilta ja tyhjiltä.

Toisaalta tällainen surun ilmaus on blogissakin aikamoinen teaser. Tiedän, että blogia lukee moni oikeasti tuttu ihminen. Läheisimmät tietävät suruni syyn, mutta ne joille en ole kertonut, ovat varmaan pohtineet päänsä puhki. Kuka on kuollut? Mitä on tapahtunut?