Sain aamulla puhelun, joka teki minut hyvin surulliseksi.
Näytössä vilkkui Turun suuntanumero. Ehdin hädin tuskin vastata, kun iäkäs miesääni alkoi hätäisesti kertoa: "meni vatsa jotenkin sekaisin, nyt on kakkaa joka puolella, täytyis tulla siivoamaan". Pyysin anteeksi, sanoin että minä en tule siivoamaan, kun olen Hämeenlinnassa ja nimeni on sejase, te varmaan soititte nyt väärään numeroon. Miesparka löi luurin korvaan.
Hyvä etten oikeasti karauttanut autolla kohti Turkua.
Minkälainen hoivapommi yhteiskunnassamme oikeasti on edessä? Miten minä selviän omien vanhempieni vanhenemisesta? Miltä ihmisestä tuntuu siinä vaiheessa, kun joutuu soittamaan tuollaisen puhelun, pyytämään kotiinsa apua kakkasiivoukseen?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
tiistai 2. marraskuuta 2010
lauantai 20. helmikuuta 2010
Avutonna
Kaavintaanhan minä sitten jouduin. Kaikki raskausmateriaali ei ollut tyhjentynyt. Kivut äityivät aika koviksi ja lämpökin nousi. Menin eilen aamulla sairaalaan tietokone kainalossa tietämättä, olisinko pari tuntia myöhemmin työmatkalla Tampereella vai narkoosissa.
On se vain avuton olo, maata leikkaussalissa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo toistakymmentä vuotta. Hoitajia pörrää yläpuolella, yksi laittaa kanyyliä, toinen sitoo raajoja turvavöillä kiinni, kolmas laittaa tarraläppiä rintaan. Anestesialääkäri tulee ja esittelee itsensä. Gynekologi tulee ja tervehtii. Anestesialääkäri kertoo, että nukutus aloitetaan. Näyttää sormella kämmenselkääni ja kertoo, että käsivarressa saattaa tuntuu kirvelyä kun aine etenee verisuonessa. Tunnen kirvelyn ja olen juuri nyökkäämäässä, kun tajunta sumenee.
Hoidettavana oleminen ei ole helppoa ihmiselle, joka on tottunut määräämään itse itsestään. Siinä täydellisessä avuttomuuden tilassa maatessani tulin ajatelleeksi muun muassa viimeaikaista tapausta, jossa BBC:n veteraanitoimittaja tunnusti tv-ohjelmassaan (armo)murhanneensa miesystävänsä vuosikymmeniä aiemmin. Tunnustuksen perusteella mies pidätettiin. On vaikea sanoa, oliko tässä tapauksessa oikeasti kyse potilaan omasta tahdosta. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että oli.
Motiivi-lehden hienossa "Paljaana"-teemajutussa (numerossa 12-13/2008, toimittaja Tuija Metsäaho) vanhainkodin hoitoapulainen kertoo työstään, johon kuuluu asukkaiden pesu. "Minulle suihkuttaminen ja peseminen ovat osa työtä ja ihan luonnollista. Monelle asukkaalle tilanne on hankala. Toiset ovat häveliäitä ja yrittävät peittää intiimialueet. Toiset nöyrtyvät ja ovat hiljaa. Joltain pääsee itku suihkussa, kun hän tuntee itsensä niin avuttomaksi, eikä vartalo toimi enää niin kuin ennen." Vaikka asukkaan alastomuus on hoitajalle luonnollista, hän ei silti haluaisi joutua asukkaan asemaan: "Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, peseminen hävettäisi. Pistäisin kampoihin, kun minua vietäisiin suihkuun. Toivon, että pysyn hyväkuntoisena vielä pitkään."
Ja sitten sanotaan, että joka viides tällä hetkellä kolmekymppinen nainen elää satavuotiaaksi. Haluaisinko olla yksi viidestä? Riippuu elämänlaadusta. Olla tyystin toisten armoilla, se on tila johon en koskaan tahtoisi joutua.
On se vain avuton olo, maata leikkaussalissa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo toistakymmentä vuotta. Hoitajia pörrää yläpuolella, yksi laittaa kanyyliä, toinen sitoo raajoja turvavöillä kiinni, kolmas laittaa tarraläppiä rintaan. Anestesialääkäri tulee ja esittelee itsensä. Gynekologi tulee ja tervehtii. Anestesialääkäri kertoo, että nukutus aloitetaan. Näyttää sormella kämmenselkääni ja kertoo, että käsivarressa saattaa tuntuu kirvelyä kun aine etenee verisuonessa. Tunnen kirvelyn ja olen juuri nyökkäämäässä, kun tajunta sumenee.
Hoidettavana oleminen ei ole helppoa ihmiselle, joka on tottunut määräämään itse itsestään. Siinä täydellisessä avuttomuuden tilassa maatessani tulin ajatelleeksi muun muassa viimeaikaista tapausta, jossa BBC:n veteraanitoimittaja tunnusti tv-ohjelmassaan (armo)murhanneensa miesystävänsä vuosikymmeniä aiemmin. Tunnustuksen perusteella mies pidätettiin. On vaikea sanoa, oliko tässä tapauksessa oikeasti kyse potilaan omasta tahdosta. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että oli.
Motiivi-lehden hienossa "Paljaana"-teemajutussa (numerossa 12-13/2008, toimittaja Tuija Metsäaho) vanhainkodin hoitoapulainen kertoo työstään, johon kuuluu asukkaiden pesu. "Minulle suihkuttaminen ja peseminen ovat osa työtä ja ihan luonnollista. Monelle asukkaalle tilanne on hankala. Toiset ovat häveliäitä ja yrittävät peittää intiimialueet. Toiset nöyrtyvät ja ovat hiljaa. Joltain pääsee itku suihkussa, kun hän tuntee itsensä niin avuttomaksi, eikä vartalo toimi enää niin kuin ennen." Vaikka asukkaan alastomuus on hoitajalle luonnollista, hän ei silti haluaisi joutua asukkaan asemaan: "Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, peseminen hävettäisi. Pistäisin kampoihin, kun minua vietäisiin suihkuun. Toivon, että pysyn hyväkuntoisena vielä pitkään."
Ja sitten sanotaan, että joka viides tällä hetkellä kolmekymppinen nainen elää satavuotiaaksi. Haluaisinko olla yksi viidestä? Riippuu elämänlaadusta. Olla tyystin toisten armoilla, se on tila johon en koskaan tahtoisi joutua.
tiistai 12. tammikuuta 2010
Sokerit ja antiseptiset sekaisin
Jorvissa hoitaja juotti vastasyntyneille antiseptista ainetta sokeriliuoksen sijasta.
Toivoisi, että kyse olisi vain tosi epäonnisesta yksittäistapahtumasta, mutta kun tuntuu vähän muulta. Miksi? Siksi, että HUS päätti lopettaa Tammisaaren. Siksi, että Kanta-Hämeen keskussairaalan synnytysvalmennus on siirretty nettiin (eikä valmennukseen liittyvä linkki edes auennut selaimellani, kun huvikseni kokeilin). Siksi, että tuttu kätilö tekee ihan säännöllisesti kahta työvuoroa putkeen.
Jos olet ollut yhteen menoon 15 tuntia synnytysvuodeosastolla, jolla hoidetaan juuri nyt enemmän äitejä ja vauvoja kuin koskaan aiemmin, kuinka suuri todennäköisyys on, että ennemmin tai myöhemmin teet virheen? Niin kuin vaikka annat muutamalle vauvalle huikat väärästä pullosta?
Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miksi vastasyntyneille vauvoille ylipäätään tarvitsee antaa sokeriliuosta? Kipusokeriksihan sitä kutsutaan, mutta eiköhän vauvan hätään paras lääke ole päästä äidin paljaalle rinnalle imemistä opettelemaan. Ja jos hätä on todellinen, siihen tarvitaan joka tapauksessa järeämpiä keinoja kuin sokeriliuosta.
Toivoisi, että kyse olisi vain tosi epäonnisesta yksittäistapahtumasta, mutta kun tuntuu vähän muulta. Miksi? Siksi, että HUS päätti lopettaa Tammisaaren. Siksi, että Kanta-Hämeen keskussairaalan synnytysvalmennus on siirretty nettiin (eikä valmennukseen liittyvä linkki edes auennut selaimellani, kun huvikseni kokeilin). Siksi, että tuttu kätilö tekee ihan säännöllisesti kahta työvuoroa putkeen.
Jos olet ollut yhteen menoon 15 tuntia synnytysvuodeosastolla, jolla hoidetaan juuri nyt enemmän äitejä ja vauvoja kuin koskaan aiemmin, kuinka suuri todennäköisyys on, että ennemmin tai myöhemmin teet virheen? Niin kuin vaikka annat muutamalle vauvalle huikat väärästä pullosta?
Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miksi vastasyntyneille vauvoille ylipäätään tarvitsee antaa sokeriliuosta? Kipusokeriksihan sitä kutsutaan, mutta eiköhän vauvan hätään paras lääke ole päästä äidin paljaalle rinnalle imemistä opettelemaan. Ja jos hätä on todellinen, siihen tarvitaan joka tapauksessa järeämpiä keinoja kuin sokeriliuosta.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Rokottaa vai eikö rokottaa?
Olen rokotuttanut lapseni neuvolan rokotusohjelman mukaan. Influenssarokotuksia en ole tytöille hakenut esikoisen infektioastmasta huolimatta. Suhtaudun rokotteisiin himpun verran kriittisesti. Nyt mietityttää vähän enemmänkin. Eilen Hesarin sivuilla kerrottiin, että GlaxoSmithKline -lääkefirma on käärinyt H1N1-rokotteellaan jo 3,1 miljardia euroa.
Lääkefirmojen tutkijoilla on epäilemättä ollut kiire paitsi ihmisiä uhkaavan viruksen, myös rahan takia.
Onko Pandemrix-rokotetta mitenkään ehditty tutkia riittävän hyvin? Entä jos rokote tekisikin ihmisille enemmän pahaa kuin sikainfluenssa itse? Rokotteessa voi olla vaikka mitä haittavaikutuksia, jotka selviävät vasta vuosien päästä - ken sitä tietää? Robin Cook -tapainen juonikehitelmä syntyy hyvinkin helposti.
Ja toisaalta haluan tietenkin suojella perhettäni mahdollisesti vaarallista sairautta vastaan - kukapa ei?
Lääkefirmojen tutkijoilla on epäilemättä ollut kiire paitsi ihmisiä uhkaavan viruksen, myös rahan takia.
Onko Pandemrix-rokotetta mitenkään ehditty tutkia riittävän hyvin? Entä jos rokote tekisikin ihmisille enemmän pahaa kuin sikainfluenssa itse? Rokotteessa voi olla vaikka mitä haittavaikutuksia, jotka selviävät vasta vuosien päästä - ken sitä tietää? Robin Cook -tapainen juonikehitelmä syntyy hyvinkin helposti.
Ja toisaalta haluan tietenkin suojella perhettäni mahdollisesti vaarallista sairautta vastaan - kukapa ei?
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Ajatusyritys
Suomessa konkurssi on häpeä. Konkurssin tehnyt saa herkästi päälleen epäonnistujan leiman.
Piilaaksossa konkurssi on merkki kokemuksesta. Kuin sulka yrittäjän hatussa.
Eikö koko suomalainen sana yrittäminen kuulosta jo lähtökohtaisesti vähän epätoivoiselta? Yritin siirtää kaappia, mutta en jaksanut. Yritin ehtiä junaan, mutta epäonnistuin. Yritimme saada lapsen, mutta lopulta päädyimme adoptioon.
Vai onko minun lasini vain puoliksi tyhjä?
Yrittäjäksi minusta tuskin olisi. Olen liian pelokas. Onnea ja menestystä niille, jotka uskaltavat!
Piilaaksossa konkurssi on merkki kokemuksesta. Kuin sulka yrittäjän hatussa.
Eikö koko suomalainen sana yrittäminen kuulosta jo lähtökohtaisesti vähän epätoivoiselta? Yritin siirtää kaappia, mutta en jaksanut. Yritin ehtiä junaan, mutta epäonnistuin. Yritimme saada lapsen, mutta lopulta päädyimme adoptioon.
Vai onko minun lasini vain puoliksi tyhjä?
Yrittäjäksi minusta tuskin olisi. Olen liian pelokas. Onnea ja menestystä niille, jotka uskaltavat!
torstai 17. syyskuuta 2009
Taas pikku askel kohti parempaa
Hienoa! Lasten ja nuorten lautakunta poisti eilen kotihoidon tuen kuntalisän työssäoloehdon, eli enää ei kotihoitajaksi jäävältä edellytetä 86 työssäolopäivää ennen tukikauden alkamista. Keikka- ja pätkätyöt ja kaikenlaiset epätyypilliset työsuhteet ovat tätä päivää, työssäoloehto ei.
Vielä jäi kuitenkin voimaan yksi pykälä, johon minä olisin toivonut muutosta. Kuntalisän saaja ei saa edelleenkään olla missään ansiotyössä. Satunnaisilla viikonloppukeikoilla voisi olla iso merkitys paitsi kotihoitajan taloudelle, myös jaksamiselle. Lasten kanssa 24/7 oleva tietää, miten hyvää tekee joskus päästä tuulettumaan työpaikalle, puhumaan aikuista ja olemaan tärkeä muussakin roolissa kuin äitinä tai isänä.
Mitä kyläkouluihin tulee, seuraan mielenkiinnolla jyrääkö kaupunginhallitus lautakunnan päätöksen. Arvostan sinänsä sitä, että lautakunta ei niele kaikkia virkamiesten esityksiä sellaisinaan, vaan pystyy myös päättämään toisin. Onko näillä päätöksillä todellista valtaa, se on toinen kysymys.
(P.S. Lautakunnan toimintaa kommentoidessani katson aina tarpeelliseksi mainita, että olen itse ko. lautakunnan varajäsen.)
Vielä jäi kuitenkin voimaan yksi pykälä, johon minä olisin toivonut muutosta. Kuntalisän saaja ei saa edelleenkään olla missään ansiotyössä. Satunnaisilla viikonloppukeikoilla voisi olla iso merkitys paitsi kotihoitajan taloudelle, myös jaksamiselle. Lasten kanssa 24/7 oleva tietää, miten hyvää tekee joskus päästä tuulettumaan työpaikalle, puhumaan aikuista ja olemaan tärkeä muussakin roolissa kuin äitinä tai isänä.
Mitä kyläkouluihin tulee, seuraan mielenkiinnolla jyrääkö kaupunginhallitus lautakunnan päätöksen. Arvostan sinänsä sitä, että lautakunta ei niele kaikkia virkamiesten esityksiä sellaisinaan, vaan pystyy myös päättämään toisin. Onko näillä päätöksillä todellista valtaa, se on toinen kysymys.
(P.S. Lautakunnan toimintaa kommentoidessani katson aina tarpeelliseksi mainita, että olen itse ko. lautakunnan varajäsen.)
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Montako tuolia tarvitaan 30 lapsen päiväkotiryhmään?
Kuopuksemme päiväkodin johtaja aloitti hiljattain väliaikaisissa tiloissa uuden yksityisen päiväkodin, jonka väki siirtyy aikanaan uudisrakennukseen Poltinaholle. Väliaikaiseen päiväkotiin yhdeksi päiväksi palkattu apulainen totesi vaivihkaa huomanneensa, ettei kaikille lapsille riitä istumapaikkoja; olikohan tässä nyt sattunut joku laskuvirhe? Uudisrakennuksen suunnitteluvaiheessa arkkitehdeiltä tuli epäuskoista palautetta: eteisessä ovat mittasuhteet pielessä. Eiväthän kaikki lapset mahdu eteiseen mitenkään!
Mittasuhteet olivat ihan oikeat eikä tuoleissakaan ollut tullut laskuvirhettä. Kyse on toimintakulttuurin muutoksesta. Kuka on sanonut, että koko päiväkodin lasten pitää mennä kerralla ulos? Tai syödä tismalleen yhtä aikaa?
Päiväkotikokemukseni ovat toistaiseksi melko vähäisiä, mutta saan helposti silmiini kuvan toppa-asuihin puetuista, hikisistä lapsista odottamassa eteisessä ulospääsyä, kun viimeiset ovat vasta menossa pissalle. Eteisen lattia on täynnä nuttuja, pipoja ja tumppuja, joiden omistussuhteita henkilökunta arpoo.
Vaihtoehtona olisi porrastettu ulkoilu pienissä ryhmissä. Varusteet pysyvät hallussa paremmin, aikuisia riittää jokaisen pukijan avuksi ja ulos pääsee heti kun on valmis.
Syödäkin voidaan pienissä ryhmissä, niin että pöydässä on kahdentoista lapsen sijaan vaikka neljä lasta. Pöytärauha säilyy paremmin ja tunnelma on kodinomainen.
Ja miksi niin moneen uuteen päiväkotiin haalitaan suuria tiloja, isoja saleja ja huoneita? Sellaisissa on liki mahdotonta kieltää lapsia juoksemasta, ja ääni kaikuu läpi koko tilan. Sen sijaan voitaisiin tehdä pieniä huoneita, joissa olisi rauha keskittyä leikkiin muutaman kaverin kanssa. On jo moneen kertaan todistettu, kuinka lasten stressitaso nousee isossa ryhmässä ja hälyssä. Miksi pitää 21 lasta yhdessä kasassa kolmen hoitajan kanssa, kun voisi olla seitsemän lasta kukin yhden hoitajan kanssa, jokainen ryhmä omassa tilassaan?
Vastaus otsikon kysymykseen? Sanoisin, että 15 riittää hyvin.
Mittasuhteet olivat ihan oikeat eikä tuoleissakaan ollut tullut laskuvirhettä. Kyse on toimintakulttuurin muutoksesta. Kuka on sanonut, että koko päiväkodin lasten pitää mennä kerralla ulos? Tai syödä tismalleen yhtä aikaa?
Päiväkotikokemukseni ovat toistaiseksi melko vähäisiä, mutta saan helposti silmiini kuvan toppa-asuihin puetuista, hikisistä lapsista odottamassa eteisessä ulospääsyä, kun viimeiset ovat vasta menossa pissalle. Eteisen lattia on täynnä nuttuja, pipoja ja tumppuja, joiden omistussuhteita henkilökunta arpoo.
Vaihtoehtona olisi porrastettu ulkoilu pienissä ryhmissä. Varusteet pysyvät hallussa paremmin, aikuisia riittää jokaisen pukijan avuksi ja ulos pääsee heti kun on valmis.
Syödäkin voidaan pienissä ryhmissä, niin että pöydässä on kahdentoista lapsen sijaan vaikka neljä lasta. Pöytärauha säilyy paremmin ja tunnelma on kodinomainen.
Ja miksi niin moneen uuteen päiväkotiin haalitaan suuria tiloja, isoja saleja ja huoneita? Sellaisissa on liki mahdotonta kieltää lapsia juoksemasta, ja ääni kaikuu läpi koko tilan. Sen sijaan voitaisiin tehdä pieniä huoneita, joissa olisi rauha keskittyä leikkiin muutaman kaverin kanssa. On jo moneen kertaan todistettu, kuinka lasten stressitaso nousee isossa ryhmässä ja hälyssä. Miksi pitää 21 lasta yhdessä kasassa kolmen hoitajan kanssa, kun voisi olla seitsemän lasta kukin yhden hoitajan kanssa, jokainen ryhmä omassa tilassaan?
Vastaus otsikon kysymykseen? Sanoisin, että 15 riittää hyvin.
tiistai 28. heinäkuuta 2009
Leikkipuisto - itsestään selvä hyvä?
Heinäkuu on huono uutiskuu, niinpä tämä pieni leikkipuistoprojektinikin pääsi lehtijutun kohteeksi. Keskustelu lähti heti viriämään, mm. valtuustomme pj ja pienen tytön isä Iisakki Kiemunki pohtii blogissaan leikkipuistojen tarpeellisuutta.
Hyvä, että aiheesta syntyy keskustelua. Voin hyvin kuvitella, että leikkipuisto otetaan instituutiona herkästi itsestään selvänä hyvänä, sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tarvitaanko kanta-Hämeenlinnassa liki yhdeksääkymmentä leikkipuistoa? Kuka niitä todellisuudessa käyttää?
Soitin miehelle, joka on huolehtinut Hämeenlinnan leikkipuistoista jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän kertoi, että siinä ajassa puistot ovat muuttuneet hurjan paljon laadukkaammiksi ja välinevalmistajia on tullut markkinoille lisää. Toisaalta tällä hetkellä lama näkyy määrärahojen vähenemisenä, vaikka samalla puistopinta-ala kasvaa. Se alkaa kuulemma jo näkyä puistojen kunnossa. (Tässä kohtaa voikin kysyä, onko järkevää rakentaa mieletöntä määrää puistoja, jos sitten rahahanojen ehtyessä ei ole kuteja pitää niitä kunnossa?)
Kahdenkymmenen vuoden aikana näkee hyvin asuinalueiden evoluution. Ehkä siksi ei kannatakaan hätäillä liikaa "lamaantuneiden" puistojen hävittämistä. Uusilla asuinalueilla on lapsiperheitä, ja puistot ovat kovassa käytössä. Lapset kasvavat ja menevät kouluun, jolloin puistojen käyttötapa muuttuu. Lapset lähtevät opiskelemaan ja muuttavat pois kotoa, ja puisto saattaa liki autioitua. Kunnes ikääntyvät avioparit luopuvat omakotitaloistaan ja tilalle muuttaa uusi sukupolvi - ja taas on puisto kovassa käytössä. Harvalla alueella kehitys on aivan näin yhtenäistä, mutta linjat näkyvät kuulemma selvästi.
Haastateltavani kertoi, että ns. korttelipuistojen käyttäjät ilmoittavat ihailtavan aktiivisesti rempallaan olevista välineistä ja muista ongelmista. He kokevat puiston positiivisella tavalla omakseen. Sen sijaan isompia ja yleisempiä puistoja, kuten uimahallin puistoa tai Linnanpuistoa, ei oikein kukaan koe omakseen, ja niistä tulee vähemmän ilmoituksia.
Toisaalta taas joissakin korttelipuistoissa voi olla tihutyöntekijä, jonka ympäristön asukkaat varmasti tuntevat, mutta kukaan ei uskalla ilmoittaa. Ja siisteys ylipäätään on ongelma, nykyään ihmiset kuulemma odottavat, että puistotyöntekijät kulkisivat lakeijoina perässä ja poimisivat maahan pudotetut roskat.
Miltä kuulostaa? Osallistukaahan keskusteluun!
Hyvä, että aiheesta syntyy keskustelua. Voin hyvin kuvitella, että leikkipuisto otetaan instituutiona herkästi itsestään selvänä hyvänä, sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tarvitaanko kanta-Hämeenlinnassa liki yhdeksääkymmentä leikkipuistoa? Kuka niitä todellisuudessa käyttää?
Soitin miehelle, joka on huolehtinut Hämeenlinnan leikkipuistoista jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän kertoi, että siinä ajassa puistot ovat muuttuneet hurjan paljon laadukkaammiksi ja välinevalmistajia on tullut markkinoille lisää. Toisaalta tällä hetkellä lama näkyy määrärahojen vähenemisenä, vaikka samalla puistopinta-ala kasvaa. Se alkaa kuulemma jo näkyä puistojen kunnossa. (Tässä kohtaa voikin kysyä, onko järkevää rakentaa mieletöntä määrää puistoja, jos sitten rahahanojen ehtyessä ei ole kuteja pitää niitä kunnossa?)
Kahdenkymmenen vuoden aikana näkee hyvin asuinalueiden evoluution. Ehkä siksi ei kannatakaan hätäillä liikaa "lamaantuneiden" puistojen hävittämistä. Uusilla asuinalueilla on lapsiperheitä, ja puistot ovat kovassa käytössä. Lapset kasvavat ja menevät kouluun, jolloin puistojen käyttötapa muuttuu. Lapset lähtevät opiskelemaan ja muuttavat pois kotoa, ja puisto saattaa liki autioitua. Kunnes ikääntyvät avioparit luopuvat omakotitaloistaan ja tilalle muuttaa uusi sukupolvi - ja taas on puisto kovassa käytössä. Harvalla alueella kehitys on aivan näin yhtenäistä, mutta linjat näkyvät kuulemma selvästi.
Haastateltavani kertoi, että ns. korttelipuistojen käyttäjät ilmoittavat ihailtavan aktiivisesti rempallaan olevista välineistä ja muista ongelmista. He kokevat puiston positiivisella tavalla omakseen. Sen sijaan isompia ja yleisempiä puistoja, kuten uimahallin puistoa tai Linnanpuistoa, ei oikein kukaan koe omakseen, ja niistä tulee vähemmän ilmoituksia.
Toisaalta taas joissakin korttelipuistoissa voi olla tihutyöntekijä, jonka ympäristön asukkaat varmasti tuntevat, mutta kukaan ei uskalla ilmoittaa. Ja siisteys ylipäätään on ongelma, nykyään ihmiset kuulemma odottavat, että puistotyöntekijät kulkisivat lakeijoina perässä ja poimisivat maahan pudotetut roskat.
Miltä kuulostaa? Osallistukaahan keskusteluun!
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Misty vastasi moneen kysymykseen
Uma Aaltonen on kuollut.
"Misty vastaa" oli osa isoksi kasvamistani. Hevoshullun vuosikertoja kertyi hyllyyn kymmenisen kappaletta, ja kun tajusin, että tätihän kertoo mielenkiintoisia asioita paitsi hevosista, myös jostakin ihan muusta, kannoin kirjastosta Uman kirjoja kotiin kassikaupalla. Muistan, että niitä oli parempi piilotella. En tietenkään halunnut vanhempien huomaavan, että olin kiinnostunut sellaisista asioista. Ja muistan tajunneeni jotenkin rivien välistä, että Uman seksivalistukseen suhtauduttiin meillä paheksuen.
Uman 60-vuotishaastattelussa Hesarissa oli seuraava herkullinen anekdootti:
Yksi kammottavimpia tanssimuistojani on muuten Hämeenlinnan Tiffanysta, kun itseäni selvästi lyhyempi ja vanhempi mies haki hitaille, enkä jostakin käsittämättömästä syystä osannut kieltäytyä. Mies työnsi päätään rintojeni väliin, eikä jäänyt tälle tytölle epäselväksi, että etehen otti. Yäk. Olin vasta täyttänyt kahdeksantoista ja opettelemassa yökerhomaailman saloja. Sen keikan jälkeen olen totisesti osannut kieltäytyä tanssista!
"Misty vastaa" oli osa isoksi kasvamistani. Hevoshullun vuosikertoja kertyi hyllyyn kymmenisen kappaletta, ja kun tajusin, että tätihän kertoo mielenkiintoisia asioita paitsi hevosista, myös jostakin ihan muusta, kannoin kirjastosta Uman kirjoja kotiin kassikaupalla. Muistan, että niitä oli parempi piilotella. En tietenkään halunnut vanhempien huomaavan, että olin kiinnostunut sellaisista asioista. Ja muistan tajunneeni jotenkin rivien välistä, että Uman seksivalistukseen suhtauduttiin meillä paheksuen.
Uman 60-vuotishaastattelussa Hesarissa oli seuraava herkullinen anekdootti:
"Siellä [Porin prikaatissa] yksi poika kysyi: huomaako tyttö, että ottaa etehen, kun tanssii hitaita? Vastasin: Huomaa, mutta jos tyttö on tuttu, ei se häntä haittaa. Auttaisiko silti, jos ottaisi etukäteen kätehen?"Prikaatin henkilökunnan ilmeet olivat Aaltosen mukaan olleet näkemisen arvoiset, enkä ihmettele.
Yksi kammottavimpia tanssimuistojani on muuten Hämeenlinnan Tiffanysta, kun itseäni selvästi lyhyempi ja vanhempi mies haki hitaille, enkä jostakin käsittämättömästä syystä osannut kieltäytyä. Mies työnsi päätään rintojeni väliin, eikä jäänyt tälle tytölle epäselväksi, että etehen otti. Yäk. Olin vasta täyttänyt kahdeksantoista ja opettelemassa yökerhomaailman saloja. Sen keikan jälkeen olen totisesti osannut kieltäytyä tanssista!
tiistai 26. toukokuuta 2009
Aika aikaa kutakin...
... sano akka kun kissalla pöytää pyyhki (kuka muuten kertoisi mitä hemmettiä tämä sananlasku oikeastaan tarkoittaa)?
Esikoiseni lähtee näillä hetkillä viimeistä kertaa päiväkerhoon. Ikinä. Haikea olo.
Kuopus taas meni hiljattain kolme vuotta täytettyään päiväkotiin, eikä ole koskaan ollut päiväkerhossa.
Esikoinen on käynyt pari viime kuukautta sekä kerhoa että päiväkotia (koska ei raaskittu lopettaa kerhoa kesken kevään).
Minä en ole koskaan ollut päiväkodissa. Seurakunnan kerhoa kävin nelivuotiaasta kouluikään.
Mies oli aikanaan sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa.
Lapset kasvavat, tavalla jos toisellakin, saamansa hoidon ansiosta - tai siitä huolimatta.
Esikoiseni lähtee näillä hetkillä viimeistä kertaa päiväkerhoon. Ikinä. Haikea olo.
Kuopus taas meni hiljattain kolme vuotta täytettyään päiväkotiin, eikä ole koskaan ollut päiväkerhossa.
Esikoinen on käynyt pari viime kuukautta sekä kerhoa että päiväkotia (koska ei raaskittu lopettaa kerhoa kesken kevään).
Minä en ole koskaan ollut päiväkodissa. Seurakunnan kerhoa kävin nelivuotiaasta kouluikään.
Mies oli aikanaan sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa.
Lapset kasvavat, tavalla jos toisellakin, saamansa hoidon ansiosta - tai siitä huolimatta.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Onneli ja Anneli
Kuka muistaa Onnelin ja Annelin? Marjatta Kurenniemen luomat parhaat ystävykset, jotka kumpikin kärsivät yksinäisyydestä omissa perheissään.
Anneli on yksinäinen, koska hän on eronneiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän asuu vuoroin äidillä, vuoroin isällä, ja molemmat aina olettavat Annelin olevan toisen luona. Kukaan ei kaipaa häntä, eikä hän edes viihdy kummankaan kotona, sillä äidin kotiapulainen Adele ja isän kotiapulainen Minna Pinna tekevät olemisen molemmissa taloissa hankalaksi ja ikäväksi (ja molemmista kotiapulaisista koituukin myöhemmin kovasti paljon harmia).
Onneli taas on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen. Neljä vanhinta viihtyvät keskenään ja neljä nuorinta samaten, eikä Onneli kuulu oikein kumpaankaan joukkoon. Koti on täynnä hälyä ja mekkalaa, eikä kukaan huomaa Onnelin paikallaoloa — tai poissaoloa.
Kirjassa Onnelin ja Annelin talo Onneli ja Anneli kävelevät kadulla ja löytävät maasta kirjekuoren, jonka päällä lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt menevät poliisin luokse pohtimaan, mahtavatko he olla riittävän rehellisiä, ja poliisi avaa kuoren tyttöjen puolesta. Kuori on täynnä rahaa ja poliisi sanoo, että tytöt saavat pitää rahat.
Tytöt pettyvät rahoista, he olisivat mieluummin löytäneet vaikka kiiltokuvia. He päättävät viedä rahat takaisin löytöpaikalle ja tapaavat siellä rouva Ruusupuun, joka kysyy, haluaisivatko tytöt ehkä ostaa hänen talonsa, joka on myytävänä? Se kun on ihan vahingossa rakennettu kahdelle pienelle tytölle sopivaksi, ja Onnelin ja Annelin rahasumma riittää taloon ja vielä ruokarahaksi.
Niinpä parhaat ystävykset ostavat itselleen talon, joka on täydellisesti heille sisustettu. Eikä kukaan kaipaa heitä, kun he asettuvat sinne asumaan.
Sain kuusivuotiaana isoäidiltäni kirjan, jossa on yhdessä niteessä kolme Onneli ja Anneli -tarinaa. Luin sitä uudestaan ja uudestaan. Nautin kirjan fantasiasta, jossa oli kuitenkin niin paljon kiinnekohtia todellisuuteen, että tapahtumat tuntuivat jollakin tavalla mahdollisilta.
Miten aikaansa edellä kirjailija Marjatta Kurenniemi muuten olikaan kirjoittaessaan näitä kirjoja 1960-luvulla! Eronneet vanhemmat olivat tuohon aikaan aika erikoinen juttu, nyt kahdessa osoitteessa asuminen on kovin monen lapsen arkipäivää (ja pahimmillaan kasvatusvastuuta sysätään aina jollekin muulle — ellei toiselle vanhemmalle, niin päivähoidolle tai koululle, ja minähän en tätä tietenkään ääneen sanonut, koska vanhempia ei saa syyllistää).
Kotiapulaiset ja suurperhe kolahtavat ehkä korvaan vähän oudompina elementteinä, mutta eivätkös molemmat ilmiöt ole olleet viime aikoina kasvusuunnassa?
Anneli on yksinäinen, koska hän on eronneiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän asuu vuoroin äidillä, vuoroin isällä, ja molemmat aina olettavat Annelin olevan toisen luona. Kukaan ei kaipaa häntä, eikä hän edes viihdy kummankaan kotona, sillä äidin kotiapulainen Adele ja isän kotiapulainen Minna Pinna tekevät olemisen molemmissa taloissa hankalaksi ja ikäväksi (ja molemmista kotiapulaisista koituukin myöhemmin kovasti paljon harmia).
Onneli taas on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen. Neljä vanhinta viihtyvät keskenään ja neljä nuorinta samaten, eikä Onneli kuulu oikein kumpaankaan joukkoon. Koti on täynnä hälyä ja mekkalaa, eikä kukaan huomaa Onnelin paikallaoloa — tai poissaoloa.
Kirjassa Onnelin ja Annelin talo Onneli ja Anneli kävelevät kadulla ja löytävät maasta kirjekuoren, jonka päällä lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt menevät poliisin luokse pohtimaan, mahtavatko he olla riittävän rehellisiä, ja poliisi avaa kuoren tyttöjen puolesta. Kuori on täynnä rahaa ja poliisi sanoo, että tytöt saavat pitää rahat.
Tytöt pettyvät rahoista, he olisivat mieluummin löytäneet vaikka kiiltokuvia. He päättävät viedä rahat takaisin löytöpaikalle ja tapaavat siellä rouva Ruusupuun, joka kysyy, haluaisivatko tytöt ehkä ostaa hänen talonsa, joka on myytävänä? Se kun on ihan vahingossa rakennettu kahdelle pienelle tytölle sopivaksi, ja Onnelin ja Annelin rahasumma riittää taloon ja vielä ruokarahaksi.
Niinpä parhaat ystävykset ostavat itselleen talon, joka on täydellisesti heille sisustettu. Eikä kukaan kaipaa heitä, kun he asettuvat sinne asumaan.
Sain kuusivuotiaana isoäidiltäni kirjan, jossa on yhdessä niteessä kolme Onneli ja Anneli -tarinaa. Luin sitä uudestaan ja uudestaan. Nautin kirjan fantasiasta, jossa oli kuitenkin niin paljon kiinnekohtia todellisuuteen, että tapahtumat tuntuivat jollakin tavalla mahdollisilta.
Miten aikaansa edellä kirjailija Marjatta Kurenniemi muuten olikaan kirjoittaessaan näitä kirjoja 1960-luvulla! Eronneet vanhemmat olivat tuohon aikaan aika erikoinen juttu, nyt kahdessa osoitteessa asuminen on kovin monen lapsen arkipäivää (ja pahimmillaan kasvatusvastuuta sysätään aina jollekin muulle — ellei toiselle vanhemmalle, niin päivähoidolle tai koululle, ja minähän en tätä tietenkään ääneen sanonut, koska vanhempia ei saa syyllistää).
Kotiapulaiset ja suurperhe kolahtavat ehkä korvaan vähän oudompina elementteinä, mutta eivätkös molemmat ilmiöt ole olleet viime aikoina kasvusuunnassa?
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Päiväkotiura lähestyy
H-hetki lähestyy. Esikoinen (5,5 vuotta) aloittaa päiväkodin huhtikuun ensimmäisenä päivänä, ja kuopus (3 vuotta) aloittaa huhtikuun kuudentena.
Olen alkanut kirjoitella nimiä vaatteisiin. Olemme keskustelleet siitä, millaista päiväkodissa olo on (enkä minä ole osannut vastata kysymyksiin varmaan kovinkaan hyvin, koska päiväkoti on mulle varsin vieras instituutio). Molemmat tytöt valittavat jo etukäteen ikäväänsä. Äidin sydän puristuu mykkyrälle pelkästä ajatuksesta.
Tytöt varmasti ikävöivät myös toisiaan, sillä menevät eri päiväkoteihin. Esikoinen menee kuitenkin jo syksyllä eskariin, joka siirtyy ensi syksynä päiväkodista koulun yhteyteen, joten ero tulisi siinä vaiheessa eteen joka tapauksessa. Siksi päätimme, että kuopus saa mennä Enkkulaan, kun sieltä kerran löytyi paikka.
Enkkula eli Englanninkielinen päiväkoti on utopistisen ihanalta vaikuttava hoitopaikka. Siellä on ikioma kokki, joka tekee ruuat alusta asti. Eineksiä ei käytetä. Talo on vanha ja siellä on paljon pieniä huoneita, omaa rauhaa ja kodinomaisuutta. Retkiä tehdään paljon. Kerran viikossa on Sibelius-opiston muskari. Ja se suurin asia: päiväkodissa on 32 lasta. Enempää ei oteta, koska yksityisellä päiväkodilla ei ole kunnallisen päiväkodin paineita.
Astuminen kotihoidosta päivähoitoon on hirveän iso askel koko perheelle. En oikein vielä edes käsitä koko asiaa.
P.S. Lasten ja nuorten lautakunta alkaa ensi viikolla käsitellä Hämeenlinnan kuntalisän työssäoloehdon poistamista. Kiitos Raution Sarin aloitteen!
Olen alkanut kirjoitella nimiä vaatteisiin. Olemme keskustelleet siitä, millaista päiväkodissa olo on (enkä minä ole osannut vastata kysymyksiin varmaan kovinkaan hyvin, koska päiväkoti on mulle varsin vieras instituutio). Molemmat tytöt valittavat jo etukäteen ikäväänsä. Äidin sydän puristuu mykkyrälle pelkästä ajatuksesta.
Tytöt varmasti ikävöivät myös toisiaan, sillä menevät eri päiväkoteihin. Esikoinen menee kuitenkin jo syksyllä eskariin, joka siirtyy ensi syksynä päiväkodista koulun yhteyteen, joten ero tulisi siinä vaiheessa eteen joka tapauksessa. Siksi päätimme, että kuopus saa mennä Enkkulaan, kun sieltä kerran löytyi paikka.
Enkkula eli Englanninkielinen päiväkoti on utopistisen ihanalta vaikuttava hoitopaikka. Siellä on ikioma kokki, joka tekee ruuat alusta asti. Eineksiä ei käytetä. Talo on vanha ja siellä on paljon pieniä huoneita, omaa rauhaa ja kodinomaisuutta. Retkiä tehdään paljon. Kerran viikossa on Sibelius-opiston muskari. Ja se suurin asia: päiväkodissa on 32 lasta. Enempää ei oteta, koska yksityisellä päiväkodilla ei ole kunnallisen päiväkodin paineita.
Astuminen kotihoidosta päivähoitoon on hirveän iso askel koko perheelle. En oikein vielä edes käsitä koko asiaa.
P.S. Lasten ja nuorten lautakunta alkaa ensi viikolla käsitellä Hämeenlinnan kuntalisän työssäoloehdon poistamista. Kiitos Raution Sarin aloitteen!
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Lex päivähoitoryhmien enimmäiskoko - kannatetaan!
Jos et nähnyt 45 minuutin juttua liian suurista päiväkotiryhmistä, katso täältä.
Jos haluat allekirjoittaa adressin ryhmäkokojen pienentämiseksi, mene tänne ja tänne.
Jos haluat osallistua keskusteluun, tee se täällä.
Jos oppositio saa hallituksen vetämään eläkelakiesityksensä pois, kyllä ihmisten: äitien, isien, kasvatusalan ammattilaisten, asiasta kiinnostuneiden pitäisi saada yksi laki syntymään: päivähoitoryhmien enimmäiskoon määrittely takaisin lakiin!
Jos haluat allekirjoittaa adressin ryhmäkokojen pienentämiseksi, mene tänne ja tänne.
Jos haluat osallistua keskusteluun, tee se täällä.
Jos oppositio saa hallituksen vetämään eläkelakiesityksensä pois, kyllä ihmisten: äitien, isien, kasvatusalan ammattilaisten, asiasta kiinnostuneiden pitäisi saada yksi laki syntymään: päivähoitoryhmien enimmäiskoon määrittely takaisin lakiin!
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Familyman
No niin, nyt se on näytetty epäilijöille: kyllä mieskin voi erota työstään perhesyistä. Hornborg eroaa MTK:n johdosta viljelläkseen kotitilaansa ja viettääkseen enemmän aikaa 4-, 3- ja 1-vuotiaiden lastensa kanssa.
Uutisissa kyllä heti muistetaan kertoa, että Hornborgin ura MTK:ssa on ollut myrskyisä (MTV3) tai tuulinen (Hesari). Ehkä mies käyttääkin perhettä vain tekosyynä paetakseen epäonnistunutta uraansa, häh? (Ihan niin kuin Sarkomaastakin sanottiin.)
Syynsä on varmasti Hornborgilla niin kuin oli Sarkomaallakin. Kuinka paljon kukin punnus vaa'assa painaa, se on epäoleellista. Oleellista on se, että kun eron syyksi ilmoitetaan julkisesti perhe, perhe instituutiona saa positiivista julkisuutta, ja näiden tekojen myötä ihmisten on ehkä jatkossa entistä helpompi tehdä vastaavia ratkaisuja. Perheestä on tullut legitiimi peruste sellaisillekin ihmisille, joiden ei ole perinteisesti katsottu olevan kovin perhekeskeisiä tai vanhemmuuteensa sitoutuneita.
Go family go!
Uutisissa kyllä heti muistetaan kertoa, että Hornborgin ura MTK:ssa on ollut myrskyisä (MTV3) tai tuulinen (Hesari). Ehkä mies käyttääkin perhettä vain tekosyynä paetakseen epäonnistunutta uraansa, häh? (Ihan niin kuin Sarkomaastakin sanottiin.)
Syynsä on varmasti Hornborgilla niin kuin oli Sarkomaallakin. Kuinka paljon kukin punnus vaa'assa painaa, se on epäoleellista. Oleellista on se, että kun eron syyksi ilmoitetaan julkisesti perhe, perhe instituutiona saa positiivista julkisuutta, ja näiden tekojen myötä ihmisten on ehkä jatkossa entistä helpompi tehdä vastaavia ratkaisuja. Perheestä on tullut legitiimi peruste sellaisillekin ihmisille, joiden ei ole perinteisesti katsottu olevan kovin perhekeskeisiä tai vanhemmuuteensa sitoutuneita.
Go family go!
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Osa-aikatyöeläkepuolipäiväkotihoitokeikkaäitihelvetti
Olen ollut nyt niin jumissa omien töitteni kanssa, että maailmankatsomukseni on tällä hetkellä aika suppea. Mutta sen olen ympäriltäni huomannut, että mihin tahansa päätä käännänkin, jossakin ärhennellään eläkeiän nostamisesta.
Ymmärrän oikein hyvin, että jos ihminen on laskenut vuosia eläkkeeseen (ts. on sen verran lähellä eläkeikää, että viitsii ruveta laskemaan - minä en ole), tottahan se ottaa päähän, jos maaliviivaa lykätään yhtäkkiä kertaheitolla monta vuotta kauemmas.
Mutta kun Suomessa kuitenkin, jos oikein olen ymmärtänyt, jäädään nykyisellään eläkkeelle maailman nuorimpina. Työelämään myös mennään myöhään, kun opiskelu kestää pitkään. Suomalaisen ihmisen työura on siten lyhyt - ja ilmeisen tuskallinen.
Pitäisiköhän meidän yrittää jotenkin muuttaa suhtautumistamme työntekoon, niin yhteiskunnallisella kuin yksilön tasolla?
Hyvä esimerkki tästä on työn ja perheen yhteensovittaminen. Varmasti yksi syy siihen, miksi meillä keskustellaan niin mustavalkoisesti koti- ja päivähoidosta, on se että käytännössä monella tilanne on juuri niin mustavalkoinen. Pikkulasten vanhemmat tekevät meillä paljon vähemmän osa-aikaista työtä kuin monissa muissa maissa. Jos joku päättääkin lyhentää työpäiväänsä, saattaa havaita sen tarkoittavan käytännössä sitä, että joutuu tekemään samat tehtävät, vain entistä lyhyemmässä ajassa - kuka sellaiseen haluaa ryhtyä?
Vaihtoehdoiksi voi siis helposti jäädä kotihoito (joka on taloudellista masokismia) tai päivähoito (joka sitten kovin helposti tarkoittaa lapselle liki yhdeksän tunnin hoitopäiviä viisi päivää viikossa, mikä on sitä tuhoisampaa, mitä pienemmästä lapsesta ja/tai isommista hoitoryhmistä puhutaan).
Entäs sitten keikkatyöt? Esim. ravintola-alalta ei tunnu juuri muuta löytyvänkään kuin kutsutaan töihin tarvittaessa -sopimuksia. Ainakin meidän lapsen tulevaan päiväkotiin pitää ilmoittaa hoitopäivät hyvissä ajoin etukäteen, jos sopimus on 15 tai 10 päivää kuukaudessa. Ilmoita siinä sitten lapsen hoitopäivät pari kuukautta eteenpäin, kun työvuorot tulevat teoriassa kaksi viikkoa etukäteen (ja käytännössähän aamulla tulee tekstiviesti, jossa pyydetään töihin iltapäivällä).
Äh. Ei oo helppoa.
Ymmärrän oikein hyvin, että jos ihminen on laskenut vuosia eläkkeeseen (ts. on sen verran lähellä eläkeikää, että viitsii ruveta laskemaan - minä en ole), tottahan se ottaa päähän, jos maaliviivaa lykätään yhtäkkiä kertaheitolla monta vuotta kauemmas.
Mutta kun Suomessa kuitenkin, jos oikein olen ymmärtänyt, jäädään nykyisellään eläkkeelle maailman nuorimpina. Työelämään myös mennään myöhään, kun opiskelu kestää pitkään. Suomalaisen ihmisen työura on siten lyhyt - ja ilmeisen tuskallinen.
Pitäisiköhän meidän yrittää jotenkin muuttaa suhtautumistamme työntekoon, niin yhteiskunnallisella kuin yksilön tasolla?
Hyvä esimerkki tästä on työn ja perheen yhteensovittaminen. Varmasti yksi syy siihen, miksi meillä keskustellaan niin mustavalkoisesti koti- ja päivähoidosta, on se että käytännössä monella tilanne on juuri niin mustavalkoinen. Pikkulasten vanhemmat tekevät meillä paljon vähemmän osa-aikaista työtä kuin monissa muissa maissa. Jos joku päättääkin lyhentää työpäiväänsä, saattaa havaita sen tarkoittavan käytännössä sitä, että joutuu tekemään samat tehtävät, vain entistä lyhyemmässä ajassa - kuka sellaiseen haluaa ryhtyä?
Vaihtoehdoiksi voi siis helposti jäädä kotihoito (joka on taloudellista masokismia) tai päivähoito (joka sitten kovin helposti tarkoittaa lapselle liki yhdeksän tunnin hoitopäiviä viisi päivää viikossa, mikä on sitä tuhoisampaa, mitä pienemmästä lapsesta ja/tai isommista hoitoryhmistä puhutaan).
Entäs sitten keikkatyöt? Esim. ravintola-alalta ei tunnu juuri muuta löytyvänkään kuin kutsutaan töihin tarvittaessa -sopimuksia. Ainakin meidän lapsen tulevaan päiväkotiin pitää ilmoittaa hoitopäivät hyvissä ajoin etukäteen, jos sopimus on 15 tai 10 päivää kuukaudessa. Ilmoita siinä sitten lapsen hoitopäivät pari kuukautta eteenpäin, kun työvuorot tulevat teoriassa kaksi viikkoa etukäteen (ja käytännössähän aamulla tulee tekstiviesti, jossa pyydetään töihin iltapäivällä).
Äh. Ei oo helppoa.
maanantai 23. helmikuuta 2009
Surutyötä
Lapset saivat päiväkotipaikat. Tänään haettiin jo esikoiselle eskaripaikkaakin. Mies etsii töitä. Minulla on töitä; leipätöitä ja surutöitä.
Oma äitini oli kotiäiti. En ole koskaan joutunut lähtemään pimeänä talviaamuna hoitoon. En ole koskaan joutunut palaamaan koulusta tyhjään kotiin. En ole koskaan jäänyt ilman syliä, kun olisin sitä tarvinnut. En myöskään ole päässyt pälkähästä omien tekojeni kanssa vierittämällä niitä jonkun muun niskoille - isosiskolle saatoin joskus yrittää vierittää, mutta tuskinpa onnistui.
Haaveilin samasta mahdollisuudesta meidän perheessä; joko koti-isyydestä tai kotiäitiydestä lasten kouluunmenoon asti. Vaan onhan ne iltapäivät sittenkin järjestettävä. Ja loma-ajat. Miten sitä onkin elänytkin vailla pienintäkään käsitystä siitä pohtimisesta, murheesta, syyllisyydentunnosta ja järjestelystä mitä vanhemmat joutuvat kokemaan saadakseen arkipäiväisen elämän rullaamaan.
Kotihoidon tuella ei ole tähänkään asti juhlittu, mutta nyt kun kuopus täyttää kolme vuotta, ei kotona hoitamisessa vain ole järkeä.
En missään nimessä vastusta päivähoitoa tai päiväkoteja. Vastustan ylisuuria ryhmiä. Alimitoitettuja resursseja. Meteliä, ylikuormittavan työnsä takia uupuneita hoitajia, paperitöihin sidottuja lastentarhanopettajia. Tuntuu, että nykyinen päivähoitotilanne vain ei voi päihittää sitä rauhaa, seesteisyyttä ja turvaa, mikä lapsella voi kotona olla, jos kotona on kaikki hyvin. (Liisa Keltikangas-Järvinen puhui kyllä taas niin asiaa eilisissä Turun Sanomissa.)
Tämä on ihan varmasti kovempi paikka minulle kuin lapsille. Suren paitsi sitä, mitä koen itse joka tapauksessa menettäväni ja mitä pelkään lasteni ehkä mahdollisesti menettävän/kokevan, mutta lisäksi suren omaa menetettyä unelmaa. Kai.
Että osaakin olla kova paikka.
Oma äitini oli kotiäiti. En ole koskaan joutunut lähtemään pimeänä talviaamuna hoitoon. En ole koskaan joutunut palaamaan koulusta tyhjään kotiin. En ole koskaan jäänyt ilman syliä, kun olisin sitä tarvinnut. En myöskään ole päässyt pälkähästä omien tekojeni kanssa vierittämällä niitä jonkun muun niskoille - isosiskolle saatoin joskus yrittää vierittää, mutta tuskinpa onnistui.
Haaveilin samasta mahdollisuudesta meidän perheessä; joko koti-isyydestä tai kotiäitiydestä lasten kouluunmenoon asti. Vaan onhan ne iltapäivät sittenkin järjestettävä. Ja loma-ajat. Miten sitä onkin elänytkin vailla pienintäkään käsitystä siitä pohtimisesta, murheesta, syyllisyydentunnosta ja järjestelystä mitä vanhemmat joutuvat kokemaan saadakseen arkipäiväisen elämän rullaamaan.
Kotihoidon tuella ei ole tähänkään asti juhlittu, mutta nyt kun kuopus täyttää kolme vuotta, ei kotona hoitamisessa vain ole järkeä.
En missään nimessä vastusta päivähoitoa tai päiväkoteja. Vastustan ylisuuria ryhmiä. Alimitoitettuja resursseja. Meteliä, ylikuormittavan työnsä takia uupuneita hoitajia, paperitöihin sidottuja lastentarhanopettajia. Tuntuu, että nykyinen päivähoitotilanne vain ei voi päihittää sitä rauhaa, seesteisyyttä ja turvaa, mikä lapsella voi kotona olla, jos kotona on kaikki hyvin. (Liisa Keltikangas-Järvinen puhui kyllä taas niin asiaa eilisissä Turun Sanomissa.)
Tämä on ihan varmasti kovempi paikka minulle kuin lapsille. Suren paitsi sitä, mitä koen itse joka tapauksessa menettäväni ja mitä pelkään lasteni ehkä mahdollisesti menettävän/kokevan, mutta lisäksi suren omaa menetettyä unelmaa. Kai.
Että osaakin olla kova paikka.
torstai 5. helmikuuta 2009
Missä median itsekritiikki?
Surullista, että Nora löytyi kuolleena.
Mutta taas löydän itsestäni pienen mediakriitikon.
Pystyn hämärästi kuvittelemaan, miten paljon äiti voi hätääntyä lapsensa katoamisesta. Medialle puhuessaan äiti on todennäköisesti ollut jonkinasteisessa shokkitilassa.
Viikon aikana julkaistiin lausuntoja, joissa äiti kertoi, kuinka kiltti tyttö Nora on. Äiti tuntui varmalta siitä, että joku on tehnyt hänen lapselleen pahaa. Tämä on luonnollinen ja ymmärrettävä reaktio äidiltä.
Samaan aikaan, Noran ollessa edelleen kateissa, poliisi oli vahvasti sulkemassa rikoksen mahdollisuutta pois. Koulusta oli käynyt ilmi, että tyttö oli saanut jälki-istuntoa lintsaamisesta ja tupakanpoltosta. Epäilemättä poliisilla oli muutakin aineistoa, joka antoi aiheen päätellä, ettei kyse ollut rikoksesta.
Ruumiin löydyttyä kerrottiin, että tytöllä oli vieressään vodkapullo, joka hänellä oli ollut mukana koulussa katoamispäivänä.
Miksi medialle ei riitä viranomaistiedottaminen? Noran äiti kertoi todennäköisesti poliiseille samat asiat kuin medialle. Miksei media olisi voinut luottaa siihen, että poliisi punnitsee Noran äidin lausunnot muiden tietojen ohella ja tiedottaa asiasta oman harkintansa mukaan?
Nuori tyttö on kuollut. Se on inhimillinen tragedia. Tuntuu pahalta kun huomaa ajattelevansa, että eipä se sitten niin kiltti tyttö ollutkaan. Kun media ei kuitenkaan koskaan pysty osoittamaan meille, kuka tämä tyttö todellisuudessa oli.
Ja mitä ihmeen tarkoitusta palvelee Aamulehden video Noran löytöpaikalta? Mässäilynhimoa? Uteliaisuutta? On vaikea kuvitella minkäänlaista hyödyllistä funktiota moiselle videolle.
Keskustelupalstatkin kuvottavat. Ainahan ihmiset ovat puhuneet ja tulevat aina puhumaan, mutta oli aika, jolloin suurin osa puheista jäi kotien seinien sisään. Nyt netissä vaaditaan pölkylle vuoroin vanhempien, vuoroin kansanedustaijen ja vuoroin pullon toimittajan päätä. Ja siinä lomassa toivotetaan Noran vanhemmille siunausta, jos sattuvat uskomaan Jumalaan.
Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu?
Mutta taas löydän itsestäni pienen mediakriitikon.
Pystyn hämärästi kuvittelemaan, miten paljon äiti voi hätääntyä lapsensa katoamisesta. Medialle puhuessaan äiti on todennäköisesti ollut jonkinasteisessa shokkitilassa.
Viikon aikana julkaistiin lausuntoja, joissa äiti kertoi, kuinka kiltti tyttö Nora on. Äiti tuntui varmalta siitä, että joku on tehnyt hänen lapselleen pahaa. Tämä on luonnollinen ja ymmärrettävä reaktio äidiltä.
Samaan aikaan, Noran ollessa edelleen kateissa, poliisi oli vahvasti sulkemassa rikoksen mahdollisuutta pois. Koulusta oli käynyt ilmi, että tyttö oli saanut jälki-istuntoa lintsaamisesta ja tupakanpoltosta. Epäilemättä poliisilla oli muutakin aineistoa, joka antoi aiheen päätellä, ettei kyse ollut rikoksesta.
Ruumiin löydyttyä kerrottiin, että tytöllä oli vieressään vodkapullo, joka hänellä oli ollut mukana koulussa katoamispäivänä.
Miksi medialle ei riitä viranomaistiedottaminen? Noran äiti kertoi todennäköisesti poliiseille samat asiat kuin medialle. Miksei media olisi voinut luottaa siihen, että poliisi punnitsee Noran äidin lausunnot muiden tietojen ohella ja tiedottaa asiasta oman harkintansa mukaan?
Nuori tyttö on kuollut. Se on inhimillinen tragedia. Tuntuu pahalta kun huomaa ajattelevansa, että eipä se sitten niin kiltti tyttö ollutkaan. Kun media ei kuitenkaan koskaan pysty osoittamaan meille, kuka tämä tyttö todellisuudessa oli.
Ja mitä ihmeen tarkoitusta palvelee Aamulehden video Noran löytöpaikalta? Mässäilynhimoa? Uteliaisuutta? On vaikea kuvitella minkäänlaista hyödyllistä funktiota moiselle videolle.
Keskustelupalstatkin kuvottavat. Ainahan ihmiset ovat puhuneet ja tulevat aina puhumaan, mutta oli aika, jolloin suurin osa puheista jäi kotien seinien sisään. Nyt netissä vaaditaan pölkylle vuoroin vanhempien, vuoroin kansanedustaijen ja vuoroin pullon toimittajan päätä. Ja siinä lomassa toivotetaan Noran vanhemmille siunausta, jos sattuvat uskomaan Jumalaan.
Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu?
maanantai 2. helmikuuta 2009
Maanantain paasaus
Innostuin tänä aamuna paasaamaan allaolevan kommentin olemattoman postaukseen. Kyse oli siitä, miten lapsia tulisi ohjata harrastuksiin. Miten kuunnella herkällä korvalla lapsen kiinnostusta ja ohjata häntä johonkin suuntaan, kuitenkin pakottamatta. Olen nyt laiska ja laitan kommentin tähän sellaisenaan. Ei ole aikaa tekstin viimeistelyyn, kun leipätyön päällä vielä kaksi isoa lehtijuttua odottaa kirjoittamistaan...
---
Lyhytjännitteisyys leimaa nyky-yhteiskuntaa myös lasten harrastuksissa. Omana aikanani harrastusta kokeiltiin yksi lukukausi, ellei se ollut kerta kaikkiaan fataalinen kauhukokemus. Siinä ajassa ehti nähdä, haluaako jatkaa vai ei.
Nykyisin kokeillaan yhtä ja toista, muttei sitouduta mihinkään. Esim. liikuntaseuran näkökulmasta tämä tarkoittaa helposti sitä, että syksyn tullen ryhmä täyttyy nopeasti, mutta kolmen kerran jälkeen jäljellä on enää muutama lapsi. Pahimmillaan ei edes ilmoiteta mitään lopettamisesta, kadotaan vain.
Olen ollut todistamassa jokusen kerran, kun lapsen pikkiriikkinen marina on saanut vanhemman lähtemään lapsen kanssa pukuhuoneesta kotiin. Ja saanut itse puukkoja niskaan, kun olen tsempannut itkevää nelivuotiasta menemään uimakouluun...
Kyllähän sitä itsekin jännittää kaikenlaista mitä pitäisi tehdä, mutta ei niitä asioita silti jätä tekemättä! On väärin antaa lapselle liikaa valtaa tilanteessa, jota hänen ei vielä tarvitse hallita.
Lapsen jokaisen marinan mukaan kulkeminen on nykyajan curling-vanhemmuutta pahimmillaan...
T: maanantaiaamun paasaaja :)
---
Lyhytjännitteisyys leimaa nyky-yhteiskuntaa myös lasten harrastuksissa. Omana aikanani harrastusta kokeiltiin yksi lukukausi, ellei se ollut kerta kaikkiaan fataalinen kauhukokemus. Siinä ajassa ehti nähdä, haluaako jatkaa vai ei.
Nykyisin kokeillaan yhtä ja toista, muttei sitouduta mihinkään. Esim. liikuntaseuran näkökulmasta tämä tarkoittaa helposti sitä, että syksyn tullen ryhmä täyttyy nopeasti, mutta kolmen kerran jälkeen jäljellä on enää muutama lapsi. Pahimmillaan ei edes ilmoiteta mitään lopettamisesta, kadotaan vain.
Olen ollut todistamassa jokusen kerran, kun lapsen pikkiriikkinen marina on saanut vanhemman lähtemään lapsen kanssa pukuhuoneesta kotiin. Ja saanut itse puukkoja niskaan, kun olen tsempannut itkevää nelivuotiasta menemään uimakouluun...
Kyllähän sitä itsekin jännittää kaikenlaista mitä pitäisi tehdä, mutta ei niitä asioita silti jätä tekemättä! On väärin antaa lapselle liikaa valtaa tilanteessa, jota hänen ei vielä tarvitse hallita.
Lapsen jokaisen marinan mukaan kulkeminen on nykyajan curling-vanhemmuutta pahimmillaan...
T: maanantaiaamun paasaaja :)
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Melusaastetta
Olin tänäänkin koululla. Tällä kertaa tekemässä lehtijuttua eräästä tokaluokkalaisesta pojasta. Hengailin koko päivän (klo 9-14) pojan mukana.
Jestas, kuinka korvissa soi kun pääsin kotiin!
Kyseisessä luokassa on 25 oppilasta, se on koulun suurin luokka. On hämmästyttävää, mikä meteli syntyy kahdestakymmenestäviidestä paikallaan istuvasta lapsesta. Jossakin lyijykynä naputtaa pulpetin reunaan. Joku lauleskelee Tähtien sodan tunnaria. Joku korjaa asentoaan, jolloin tuolin metallijalka kolahtaa pöydän metallijalkaa vasten. Joku kaivaa pulpetista kynän ja paukauttaa pulpetin kannen kiinni. Jotkut juttelevat ja hihittelevät. Yhdessä kaikki nämä suhteellisen pienet äänet tuottavat aikamoisen kakofonian.
Ainakin tällaiselle omituiselle ihmiselle, joka paitsi asuu kotona, myös työskentelee kotona, eikä edes poikkeile päiväkodissa, kun lapsetkin ovat kotona (hyvänen aika ne pari kertaa mitä olen viime aikoina käynyt päiväkodissa, sitä korvia huumaavaa mekkalaa mikä niissä tuntuu olevan vallitseva olotila!). Kaksi lasta voi tuottaa paljon ääntä, mutta erillisten samanaikaisten äänien määrä on kuitenkin melko rajattu.
Esikoinen tosin puhuu kovalla äänellä. Joudun usein huomauttamaan, ettei tarvitse huutaa. Kuopuskin on ottanut mallia. Ehkä isossa talossa joutuu huutamaan, että toisella puolella joku kuulee? Yritän saada hillittyä lasten huutamista, varsinkin taas tämänpäiväisen kokemuksen jälkeen.
Yksi huutaa hiljaisuuden keskellä ja tulee kuulluksi liiankin hyvin. Toinen kuiskaa kakofoniassa ja odottaa turhaan vastausta.
Jestas, kuinka korvissa soi kun pääsin kotiin!
Kyseisessä luokassa on 25 oppilasta, se on koulun suurin luokka. On hämmästyttävää, mikä meteli syntyy kahdestakymmenestäviidestä paikallaan istuvasta lapsesta. Jossakin lyijykynä naputtaa pulpetin reunaan. Joku lauleskelee Tähtien sodan tunnaria. Joku korjaa asentoaan, jolloin tuolin metallijalka kolahtaa pöydän metallijalkaa vasten. Joku kaivaa pulpetista kynän ja paukauttaa pulpetin kannen kiinni. Jotkut juttelevat ja hihittelevät. Yhdessä kaikki nämä suhteellisen pienet äänet tuottavat aikamoisen kakofonian.
Ainakin tällaiselle omituiselle ihmiselle, joka paitsi asuu kotona, myös työskentelee kotona, eikä edes poikkeile päiväkodissa, kun lapsetkin ovat kotona (hyvänen aika ne pari kertaa mitä olen viime aikoina käynyt päiväkodissa, sitä korvia huumaavaa mekkalaa mikä niissä tuntuu olevan vallitseva olotila!). Kaksi lasta voi tuottaa paljon ääntä, mutta erillisten samanaikaisten äänien määrä on kuitenkin melko rajattu.
Esikoinen tosin puhuu kovalla äänellä. Joudun usein huomauttamaan, ettei tarvitse huutaa. Kuopuskin on ottanut mallia. Ehkä isossa talossa joutuu huutamaan, että toisella puolella joku kuulee? Yritän saada hillittyä lasten huutamista, varsinkin taas tämänpäiväisen kokemuksen jälkeen.
Yksi huutaa hiljaisuuden keskellä ja tulee kuulluksi liiankin hyvin. Toinen kuiskaa kakofoniassa ja odottaa turhaan vastausta.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Huppeliin vasta baarissa -kampanja
Oletteko huomanneet, että Hämeenlinnassa kokeillaan kaikenlaisia konsteja humalajuomisen vähentämiseksi?
Takseissa juomisen kieltäminen on mielestäni asia, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvyys jo muutenkin - ja useimmiten kun nyt viime vuosina olen tilataksissa joistakin pippaloista kaupunkiin lähtenyt (aina kerran vuodessa...), taksikuski on heti alkuunsa kieltänyt juomien tuomisen autoon. Ihan oikein.
Ensi viikonloppuna Metrossa ja Emiliassa kokeillaan vapaaehtoista puhalluttamista ovella. Jos promillet jää alle 0,5:n, palkintona on ilmainen sisäänpääsy.
Hmm. En tiedä paljonko noihin paikkoihin on sisäänpääsy nykyisin. Riittääkö tuosta porkkanaksi? Ettei vain kävisi niin päin, että jengi alkaa kisata siitä, kuka puhaltaa kovimmat lukemat? Metropol on ainakin siinä määrin teinipaikka, että moinen skenaario tuntuisi ihan mahdolliselta. Ja sehän taas ei ajaisi ihan hirveän hyvin tuota humalajuomisen vähentämisen tavoitetta.
Ei silti, olen ilman muuta tällaisen kokeilun kannalla. Onnea ja menestystä sille!
Takseissa juomisen kieltäminen on mielestäni asia, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvyys jo muutenkin - ja useimmiten kun nyt viime vuosina olen tilataksissa joistakin pippaloista kaupunkiin lähtenyt (aina kerran vuodessa...), taksikuski on heti alkuunsa kieltänyt juomien tuomisen autoon. Ihan oikein.
Ensi viikonloppuna Metrossa ja Emiliassa kokeillaan vapaaehtoista puhalluttamista ovella. Jos promillet jää alle 0,5:n, palkintona on ilmainen sisäänpääsy.
Hmm. En tiedä paljonko noihin paikkoihin on sisäänpääsy nykyisin. Riittääkö tuosta porkkanaksi? Ettei vain kävisi niin päin, että jengi alkaa kisata siitä, kuka puhaltaa kovimmat lukemat? Metropol on ainakin siinä määrin teinipaikka, että moinen skenaario tuntuisi ihan mahdolliselta. Ja sehän taas ei ajaisi ihan hirveän hyvin tuota humalajuomisen vähentämisen tavoitetta.
Ei silti, olen ilman muuta tällaisen kokeilun kannalla. Onnea ja menestystä sille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
