En saanut Suomen Akatemialta hakemaani tutkijatohtorin projektia. Ensin masennuin tyystin. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä on eka kerta, kun tulin hylätyksi - ei ihmekään, että harmittaa. Olen tähän asti saanut kaikki työpaikat ja apurahat joita olen hakenut. Tosin kahdella viime kerralla sain vain puolet hakemastani apurahasummasta. Ehkä niillä pienillä pettymyksillä pohjustettiin tätä isoa, heh.
Vaan pieninä palasinahan se tutkijan leipä maailmalla on, se on tiedetty aina. Akatemian hakusysteemi muuttuu onnekseni juuri nyt niin, että voin hakea heti uudestaan. Ja onhan minulla Hämeen rahaston apuraha, jonka turvin voin alkaa popularisoida väitöskirjaani. Jos olisin saanut tutkijatohtorin paikan, popularisointi olisi jäänyt tekemättä.
Viime perjantaina tästä postauksesta olisi tullut hyvinkin toisenlainen. Muutaman päivän hauduttelun jälkeen synkälle pilvelle löytyi ne kuuluisat kultaiset reunat. Hauduttelu on muuten hyve somessa kaiken kaikkiaan. Tämän päivän "instant outburst"-kulttuuri ei juuri suosi harkintaa, mutta olen monesti huomannut, että ensireaktiota ei kannattaisi purskauttaa blogissa, Facebookista puhumattakaan.
Minä purskautin pettymykseni heti perjantaina Facebookiin, ja aloin katua parin tunnin päästä. Paitsi että itsesäälini tuntui nololta, tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa kommentoijia kohtaan. Lohduttaminen on vain niin mahdottoman vaikeaa! Miten siinä voisi välttää kliseitä, kuten "kun yksi ovi sulkeutuu, joku toinen aukeaa". Tottahan sekin on, mutta siinä hetkessä ei paljon piristä.
FB:ssa on muuten liikkunut kiertolainen, jonka mukaan tällä viikolla (männäviikolla, millä ikinä viikolla satut haasteen sitten saamaankin) muistetaan kaikkia syntymättömiä, kuolleina syntyneitä ja kuolemansa jälkeen syntyneitä lapsia. Ja lopussa se sama näihin päivityksiin kuuluva "haaste": suurin osa ei laita tätä seinälleen, koska lapsen menetys on tabu. Blaa blaa. Nämä kiertolaiset ahdistavat! Mietin jo hetken, että laittaisin päivitykseeni jotakin tähän suuntaan: "Maria muistaa tällä viikolla syntymättömiä lapsiaan ihan yhtä paljon kuin vuoden jokaisella muullakin viikolla".
Samasta syystä inhoan ystävänpäivää. Ja parisuhteen laatuaikaa. No okei, ne eivät ole tabuja. Ja onhan se hyvä, että joskus tohditaan nostaa vaikeatkin asiat esiin. Mutta nämä kiertoviestit jotenkin banalisoivat hyvän ajatuksen, samoin kuin läpikaupallistunut ystävänpäivä banalisoi ystävyyden. Ja sitä parisuhdetta pitää osata hoitaa joka hemmetin päivä sen sijaan, että lähdetään kerran kahdessa viikossa kynttiläillalliselle.
Ugh. Olen puhunut.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
tiistai 28. syyskuuta 2010
maanantai 7. kesäkuuta 2010
The perfect wife, partner and friend
The Almanac-lehdessä on maksettu muistokirjoitus. Vainaja on juuri 65 vuotta täyttänyt rouva Jeanne D. Wohlers, joka istui useiden yhtiöiden hallituksissa, mutta toimi myös non-profit -maailmassa ja oli omistautunut äitipuoli.
"To her husband of 30 years, Alan Herzig, Jeanne was the perfect wife, partner and friend in every aspect of an extraordinarily happy and fulfilling life. We will all miss her terribly."
Kuvitelkaa samanlainen kirjoitus suomalaiseen lehteen. Täydellinen vaimo, kumppani ja ystävä poikkeuksellisen onnellisen ja täyttymyksellisen elämän joka käänteessä! Sellainen kirjoitus olisi hävytön. Ja auttamatta valheellinen.
Koko ajatus maksetuista nekrologeista tuntuu vieraalta. Että lehdet tekisivät rahaa ihmisten kuolemalla. Vaan niinhän tekevät hautaustoimistot, arkunvalmistajat, pitopalvelut ja kukkakaupatkin. Eikä kenenkään ole pakko kehua kuolleita omaisiaan lehdessä maksetun ilmoituksen avulla.
Maksetuista nekroista ei silti taida olla sanomalehtien talouden pelastajaksi.
"To her husband of 30 years, Alan Herzig, Jeanne was the perfect wife, partner and friend in every aspect of an extraordinarily happy and fulfilling life. We will all miss her terribly."
Kuvitelkaa samanlainen kirjoitus suomalaiseen lehteen. Täydellinen vaimo, kumppani ja ystävä poikkeuksellisen onnellisen ja täyttymyksellisen elämän joka käänteessä! Sellainen kirjoitus olisi hävytön. Ja auttamatta valheellinen.
Koko ajatus maksetuista nekrologeista tuntuu vieraalta. Että lehdet tekisivät rahaa ihmisten kuolemalla. Vaan niinhän tekevät hautaustoimistot, arkunvalmistajat, pitopalvelut ja kukkakaupatkin. Eikä kenenkään ole pakko kehua kuolleita omaisiaan lehdessä maksetun ilmoituksen avulla.
Maksetuista nekroista ei silti taida olla sanomalehtien talouden pelastajaksi.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Julkisuuden hallintaa: case Vilkkumaa
Olin heinäkuussa 1999 Image-lehdessä toimitusharjoittelijana, vasta vuoden journalistiikan opinnot takanani. Sain keikan: minun piti kirjoittaa sivun juttu soolouran aloittaneesta Maija Vilkkumaasta. Muistan miettineeni, että onpa omituinen taiteilijanimi.Tällaisen viestin lähetin Maija Vilkkumaa -aiheiseen kilpailuun ja Maija valitsi minut yhdeksi niistä kahdestakymmenestä fanista, jotka pääsivät eilisiin Kunnes joet muuttaa suuntaa -levyn julkistamisbileisiin. Olihan hieno kokemus!
Imagen toimitus oli tuolloin Iso Roballa, ja alakerrassa oli levykauppa. Menin sinne ja kuuntelin kuulokkeilla Satumaa-tangon. Ihastuin Maijan omaperäiseen ääneen ja biisiin, ja yritin vimmatusti tulkita sanoja siinä kovin hyvin onnistumatta.
Tapasin Maijan haastattelun merkeissä Café Engelissä. Jännitin ihan hirveästi, mutta haastattelun tekeminen oli mukava kokemus. Kun aloin kirjoittaa juttua Imagessa, toimituspäällikkö ja päätoimittaja editoivat sitä kovalla kädellä ja osoittivat, mikä kaikki siinä oli vikana. Jouduin lopulta pyytämään Maijan vielä toista kertaa haastateltavaksi lisämateriaalin keräämistä varten. Häpesin kuollakseni, mutta Maija oli ymmärtäväinen.
Kuvaukset tehtiin merenrannassa joskus aamuyöllä. En mennyt mukaan, vaikka olisin halunnut - muistaakseni työpaikalta annettiin ymmärtää, ettei siihen olisi syytä. Näin vedokset sitten ad:n koneelta ja seurailin taiton edistymistä. Kun lehti lopulta ilmestyi, olin ihan sairaan ylpeä jutustani, ja kun sooloura lähti vauhdilla käyntiin ja Maijan maine kiiri eteenpäin, olin aina vaan ylpeämpi. :)
Silloin kesällä 1999 Maija oli aloittamassa soolouraansa, minä olin aloittamassa toimittajauraani. Nyttemmin Maija jatkaa aloittamallaan linjalla, minä taas olen ajautunut tutkijaksi (mitä uraa Maijakin muuten ehti kolkutella ennen kuin musiikki vei). Journalismin tutkijana ja mediaa kantilta jos toiselta pohtineena olen vuosien varrella ihaillut Maijan julkisuuden hallintaa. Hän on mielestäni todellinen esimerkki siitä, että halutessaan julkisuuden henkilö pystyy kontrolloimaan sitä, miten mediassa näkyy. Maija Vilkkumaa on vetänyt selvät rajat sille, mitä asioita jakaa ja mitä ei. Ja se näyttää onnistuneen. Kun ihminen on lahjakas ja hoitaa työnsä hyvin, maine syntyy oleellisten tekojen kautta.
Tällä viikolla NRJ:llä Maija pohti lehtijuttujen olemusta ja totesi jotenkin, että radiossa on helppo olla höpöttelemässä omana itsenään, mutta lehtijutut näyttävät aina jotenkin hölmöiltä. Niinhän se varmasti on. Suorassa radiolähetyksessä ääni on autenttinen ja suodattamaton, ainoa riski on siinä, että toimittaja johdattelee haastateltavan puhumaan hölmöjä. Lehtijuttu sen sijaan on aina ensisijaisesti jonkun toisen rakentama teksti. Tämä tarkoittaa tulkintaa, keittiöpsykologisointia, viivojen vetämistä sellaisten asioiden väliin, joilla ei haastateltavan todellisuudessa oikeasti ole mitään yhteyttä, draaman etsimistä ja kokonaisuuden kannalta epäolennaisten yksityiskohtien suhteetonta korostamista. Noin niin kuin muutaman esimerkin mainitakseni. Ja vaikka haastateltavalla on oikeus tarkistaa teksti ja korjata omat lausumansa ja asiavirheet, niiden ulkopuolelle jää muhkea massa harmaata aluetta, jolla toimittaja voi tulkinnan vapauden nimissä luoda jos jonkinlaisia vaikutelmia kohteestaan. Tämä on tarpeellista vapautta vallankäyttäjien toimintaa tarkasteltaessa, mutta monesti säälin esimerkiksi naistenlehtien haastateltavia syvästi.
Toimittajien tulkinnan vapaus yhdistettynä oikeassa olemisen sietämättömään keveyteen, joka kuuluu ah, niin kovin monen toimittajan ammatti-identiteettiin, on vaarallinen yhdistelmä.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Hei me klikkaillaan!
Verkko-Hesarin etusivun alapäässä on se pieni Ilta-Sanomien laatikko, josta Hesarin lukijoita pyritään houkuttelemaan saman konsernin pykälää viihteellisemmän julkaisun pariin. (Vain yhden pykälän, sillä Hesarin verkkoversio on tunnetusti sisällöltään melko huttuuntunut.)
Klikkauksethan on se, mitä verkossa lasketaan. Joten niihin pyritään kaikin mahdollisin konstein. Kuten vaikka tämänpäiväisellä mysteeriotsikolla:
Hollywood-tähti kuoli yllättäen
Mitä?! Kuka?! Otsikko antaa olettaa vaikka mitä, mutta vähänpä sitten lopulta antaa: tähti ei todellakaan ollut mikään Julia Roberts, vaan 83-vuotias Peter Graves, joka muun muassa näytteli Mission: Impossible sarjassa vuosina 1969-73 ja 1988-90 ja oli vuonna 1980 komediaklassikossa Hei me lennetään!. Leffaura jatkui 2000-luvun alkuun asti, mutta kovin kurantista tähdestä ei voi hyvällä tahdollakaan puhua. Ja yllättäen? No, ei hän toki ollut maannut sairaalassa kolmea kuukautta kuolemaa odotellen, vaan sai sydänkohtauksen brunssilta palatessaan, mutta silti? Kuinka yllättävää on, että 83-vuotias mies kuolee?
Ja taas Iltsussa lasketaan tyytyväisinä klikkauksia. Mitäs sillä on väliä, että klikanneet tuntevat itsensä petetyiksi? Samaan ansaan he astuvat taas huomenna, ylihuomenna ja ensi viikollakin. Ja sitten voidaan sanoa tyytyväisinä, että lukijoille annetaan sitä mitä ne haluavat.
Klikkauksethan on se, mitä verkossa lasketaan. Joten niihin pyritään kaikin mahdollisin konstein. Kuten vaikka tämänpäiväisellä mysteeriotsikolla:
Hollywood-tähti kuoli yllättäen
Mitä?! Kuka?! Otsikko antaa olettaa vaikka mitä, mutta vähänpä sitten lopulta antaa: tähti ei todellakaan ollut mikään Julia Roberts, vaan 83-vuotias Peter Graves, joka muun muassa näytteli Mission: Impossible sarjassa vuosina 1969-73 ja 1988-90 ja oli vuonna 1980 komediaklassikossa Hei me lennetään!. Leffaura jatkui 2000-luvun alkuun asti, mutta kovin kurantista tähdestä ei voi hyvällä tahdollakaan puhua. Ja yllättäen? No, ei hän toki ollut maannut sairaalassa kolmea kuukautta kuolemaa odotellen, vaan sai sydänkohtauksen brunssilta palatessaan, mutta silti? Kuinka yllättävää on, että 83-vuotias mies kuolee?
Ja taas Iltsussa lasketaan tyytyväisinä klikkauksia. Mitäs sillä on väliä, että klikanneet tuntevat itsensä petetyiksi? Samaan ansaan he astuvat taas huomenna, ylihuomenna ja ensi viikollakin. Ja sitten voidaan sanoa tyytyväisinä, että lukijoille annetaan sitä mitä ne haluavat.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Kontrolli ja sen puute
Olipa eilen järkky uutispäivä. Kaapattu vauva, naisen tappanut lumitraktori - jopa Korkeasaaresta karanneen ahman jahtaaminen alkoi ahdistaa (entä jos kyseessä olisi ollut leijona?). Kaiken hallitsemattomuus rytisi niskaan.
Netin keskustelupalstoilla (joille järkevä ihminen ei ikinä astuisi) vaahdottiin vauvojen ulkona nukuttamisesta. Joku kolmen lapsen äiti valisti muita siitä, kuinka ei ole ikinä jättänyt lasta ulos nukkumaan eikä ymmärrä kuinka muutkaan sitä tekevät. Toinen kertoi, kuinka täällä meillä Saksassakin pidettäisiin täysin hulluna sitä, joka nukuttaisi lapsensa ulkona. Kolmas paheksui, kuinka vauva oli jätetty ulos ilman itkuhälytintä. Neljäs totesi, että nyt ne rikolliset maahanmuuttajat onnistui lapsikaappauksessaan, nyt se päivä on koittanut meilläkin.
En lukenut, miten nettikeskustelijat onnistuivat turmelemaan lumitraktorin alle jääneen naisen tapauksen. Mietin vain, onko nainen ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Ajatella, yhtenä hetkenä sitä kävelee kevyen liikenteen väylää eteenpäin, töihin tai kauppaan, mihin onkaan matkalla, omaa tuttua reittiä. Takaa kuuluu ehkä traktorin ääni, se tulee yllättävän lähelle, ja yhtäkkiä jysähtää. Kauha kumahtaa, ja se on siinä. Eikä ihmistä enää ole.
Entä traktorin kuljettaja sitten? Kauha täynnä lunta, lunta jota on tänä talvena saanut kauhoa tuhansia kuutioita, jota riittää kaikkialle, josta ei pääse eroon. Hetken huolimattomuudella on peruuttamattomat seuraukset.
Ja meillä sairastetaan yhä - tai taas, miten sen nyt ottaa. Tuntuu kurjalta valittaa omia vaivojaan, kun ihmisillä on paljon vakavampiakin sairauksia ja ongelmia, mutta laskimme miehen kanssa kalenterista, koska meillä on viimeksi ollut terve perhe. Lokakuun puolivälissä 2009. Siitä lähtien koko ajan joku on sairastanut enemmän tai vähemmän. Vaihtelu jo virkistäisi.
Kun tuntuu siltä, ettei elämä ole omassa hallinnassa, minä alan siirrellä huonekaluja. Saan kai jonkinlaisen illuusion hallinnasta.
Netin keskustelupalstoilla (joille järkevä ihminen ei ikinä astuisi) vaahdottiin vauvojen ulkona nukuttamisesta. Joku kolmen lapsen äiti valisti muita siitä, kuinka ei ole ikinä jättänyt lasta ulos nukkumaan eikä ymmärrä kuinka muutkaan sitä tekevät. Toinen kertoi, kuinka täällä meillä Saksassakin pidettäisiin täysin hulluna sitä, joka nukuttaisi lapsensa ulkona. Kolmas paheksui, kuinka vauva oli jätetty ulos ilman itkuhälytintä. Neljäs totesi, että nyt ne rikolliset maahanmuuttajat onnistui lapsikaappauksessaan, nyt se päivä on koittanut meilläkin.
En lukenut, miten nettikeskustelijat onnistuivat turmelemaan lumitraktorin alle jääneen naisen tapauksen. Mietin vain, onko nainen ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Ajatella, yhtenä hetkenä sitä kävelee kevyen liikenteen väylää eteenpäin, töihin tai kauppaan, mihin onkaan matkalla, omaa tuttua reittiä. Takaa kuuluu ehkä traktorin ääni, se tulee yllättävän lähelle, ja yhtäkkiä jysähtää. Kauha kumahtaa, ja se on siinä. Eikä ihmistä enää ole.
Entä traktorin kuljettaja sitten? Kauha täynnä lunta, lunta jota on tänä talvena saanut kauhoa tuhansia kuutioita, jota riittää kaikkialle, josta ei pääse eroon. Hetken huolimattomuudella on peruuttamattomat seuraukset.
Ja meillä sairastetaan yhä - tai taas, miten sen nyt ottaa. Tuntuu kurjalta valittaa omia vaivojaan, kun ihmisillä on paljon vakavampiakin sairauksia ja ongelmia, mutta laskimme miehen kanssa kalenterista, koska meillä on viimeksi ollut terve perhe. Lokakuun puolivälissä 2009. Siitä lähtien koko ajan joku on sairastanut enemmän tai vähemmän. Vaihtelu jo virkistäisi.
Kun tuntuu siltä, ettei elämä ole omassa hallinnassa, minä alan siirrellä huonekaluja. Saan kai jonkinlaisen illuusion hallinnasta.
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Itu
Aloitin uuden blogin. Siinä keskityn ihan puhtaasti intohimoiseen harrastukseeni, josta toivottavasti urkenee taas uran jatkettakin: kaunokirjalliseen journalismiin. Esittelen lukemisen arvoisia juttuja ja esiin nostamisen arvoisia kirjoittajia Suomesta ja ehkä silloin tällöin ulkomailtakin.
Tervetuloa!
Tervetuloa!
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Epäonnistuu ne ammattilaisetkin
Hesarin verkkosivuilla on harrastelijakuvaajan mieltä ylentävä kuvakooste epäonnistuneista olympiakuvista. On se sitten kiva nähdä, että ammattikuvaajakin joskus tarkentaa yleisöön maaliviivan ylittävän hiihtäjän sijaan, tai jättää mäkihyppääjän pään pois kuvasta.
Ja tokihan minä olisin osannut arvata, että näin saattaa tapahtua, mutta on kiva ele, että laittavat tällaisia kuvia esille. Postmodernia itsereflektiota. ;)
Kuvat löytyvät Hesarin etusivun oikeasta palkista, otsikolla Pieleen meni. (Edit: katsohan vaan, löytyyhän niihin suorakin linkki.)
Ja tokihan minä olisin osannut arvata, että näin saattaa tapahtua, mutta on kiva ele, että laittavat tällaisia kuvia esille. Postmodernia itsereflektiota. ;)
Kuvat löytyvät Hesarin etusivun oikeasta palkista, otsikolla Pieleen meni. (Edit: katsohan vaan, löytyyhän niihin suorakin linkki.)
perjantai 26. helmikuuta 2010
Ei anna siipii
Minä en juo lonkeroa enkä energiajuomia, ja pitäisin itseäni melko vannoutuneena hyvän suomen kielen vaalijana.
Ja siitäkin huolimatta voisin katsoa tämän mainoksen:
vaikka kaksikymmentä kertaa putkeen ja hihittää joka kerta. Ja aina kun näen kaupungilla samaista ulkomainontaa, kuulen mainosmiehen äänen korvissani ja hihitän taas.
Kai se on se ristiriita muodon ja sisällön välillä; möreän mainosbasson ja pissismäisen puhekielen välillä. (Plus viittaus Red Bull -energiajuomaan, jonka markkinointiin siipien antaminen kuuluu oleellisesti.)
Pissis? Julkaistiinhan Junnu Vainion Kotkan poikii ilman siipii jo 1982. Ontuu, ontuu. Ja sittenkin, joku tuossa mainoksessa vaan huvittaa niin kovasti.
(Ihan oma lukunsa on sitten se toinen Virtas-mainos, jossa todetaan, ettei se lisää flirttii, ei flaksii, ei treffei kuumii. Siinä olisi ehkä enemmän analysoitavaa, mutta se ei jostakin syystä hihitytä minua.)
Ja siitäkin huolimatta voisin katsoa tämän mainoksen:
vaikka kaksikymmentä kertaa putkeen ja hihittää joka kerta. Ja aina kun näen kaupungilla samaista ulkomainontaa, kuulen mainosmiehen äänen korvissani ja hihitän taas.
Kai se on se ristiriita muodon ja sisällön välillä; möreän mainosbasson ja pissismäisen puhekielen välillä. (Plus viittaus Red Bull -energiajuomaan, jonka markkinointiin siipien antaminen kuuluu oleellisesti.)
Pissis? Julkaistiinhan Junnu Vainion Kotkan poikii ilman siipii jo 1982. Ontuu, ontuu. Ja sittenkin, joku tuossa mainoksessa vaan huvittaa niin kovasti.
(Ihan oma lukunsa on sitten se toinen Virtas-mainos, jossa todetaan, ettei se lisää flirttii, ei flaksii, ei treffei kuumii. Siinä olisi ehkä enemmän analysoitavaa, mutta se ei jostakin syystä hihitytä minua.)
perjantai 12. helmikuuta 2010
Nichts zu sagen
Olen yrittänyt etsiä postattavia kuvia. En löytänyt yhtäkään joka sopisi.
Olen yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin. En keksi mitään.
Eikö ole outoa, kuinka nopeasti elämäämme tuli oletus, että meidän pitäisi keksiä sanottavaa, vaikka kukaan ei kysy meiltä mitään? Ennen media oli ammattijournalistien käsissä ja ääneen pääsivät ne, joille oli annettu siihen lupa ja väline. Eikä siitä oikeasti ole kauan. Nyt kuka tahansa voi julkaista ja levittää asiansa maailmalle, minkä voi nähdä demokratian riemuvoittona, todellisuuden moniarvoistajana - tai toisaalta länsimaiden etuoikeutena, ammattijournalismin tuhona, faktojen ja mielipiteiden rajan entistä voimakkaampana hämärtymisenä...
Kun tässä nyt istuu tyhjässä talossa ja katsoo ikkunasta, kuinka punapukuinen hiihtäjä vilahtaa pellolla ja lumilingon heittämät valkoiset paakut ovat läikittäneet kaivonkopin lehmän näköiseksi, on absurdi ajatus, että pitäisi jakaa jokin miete maailmalle.
Monen muun mietteet ovat ilahduttaneet tällä viikolla. Olen lukenut inspiroivia blogipostauksia, kolumneja ja lehtijuttuja. Niiden kirjoittajilla on ollut sanottavaa. Minulla taitaa olla meneillään latenttivaihe.
Olen yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin. En keksi mitään.
Eikö ole outoa, kuinka nopeasti elämäämme tuli oletus, että meidän pitäisi keksiä sanottavaa, vaikka kukaan ei kysy meiltä mitään? Ennen media oli ammattijournalistien käsissä ja ääneen pääsivät ne, joille oli annettu siihen lupa ja väline. Eikä siitä oikeasti ole kauan. Nyt kuka tahansa voi julkaista ja levittää asiansa maailmalle, minkä voi nähdä demokratian riemuvoittona, todellisuuden moniarvoistajana - tai toisaalta länsimaiden etuoikeutena, ammattijournalismin tuhona, faktojen ja mielipiteiden rajan entistä voimakkaampana hämärtymisenä...
Kun tässä nyt istuu tyhjässä talossa ja katsoo ikkunasta, kuinka punapukuinen hiihtäjä vilahtaa pellolla ja lumilingon heittämät valkoiset paakut ovat läikittäneet kaivonkopin lehmän näköiseksi, on absurdi ajatus, että pitäisi jakaa jokin miete maailmalle.
Monen muun mietteet ovat ilahduttaneet tällä viikolla. Olen lukenut inspiroivia blogipostauksia, kolumneja ja lehtijuttuja. Niiden kirjoittajilla on ollut sanottavaa. Minulla taitaa olla meneillään latenttivaihe.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Epäoikeudenmukaista ja väärin
Tänään vallalla viha, ärtymys. Luulin, että työhön pääseminen helpottaisi, mutta mistään ei oikein tule mitään. Ottaa kovemmille kuin ajattelin.
Vasemmassa silmäkulmassani on ollut elohiiri tiistaista, keskenmenosta, lähtien. Päätä särkee inhottavasti, niska jumissa.
Luin uutisen 22-vuotiaasta äidistä, joka oli pahoinpidellyt vauvaansa. Kallon sisäistä verenvuotoa, verinaarmuja. Käräjäoikeus oli katsonut läpi sormien, hovioikeus antoi nyt ehdollista, ja äiti joutuu maksamaan lapselle 1200 euroa korvausta. 1200 euroa kivusta ja särystä.
Kuka päättää, kenelle lapsia tässä elämässä annetaan?
Vasemmassa silmäkulmassani on ollut elohiiri tiistaista, keskenmenosta, lähtien. Päätä särkee inhottavasti, niska jumissa.
Luin uutisen 22-vuotiaasta äidistä, joka oli pahoinpidellyt vauvaansa. Kallon sisäistä verenvuotoa, verinaarmuja. Käräjäoikeus oli katsonut läpi sormien, hovioikeus antoi nyt ehdollista, ja äiti joutuu maksamaan lapselle 1200 euroa korvausta. 1200 euroa kivusta ja särystä.
Kuka päättää, kenelle lapsia tässä elämässä annetaan?
tiistai 19. tammikuuta 2010
Elämää suurempia tekstejä
Deadlinet alkavat olla jo ahdistavan lähellä. Akatemian hakuprosessi on melkoisen raskas, ei ole tosiaan helppoa tämä tutkijauran rakentaminen. Sinänsä hakemustekstiä on kuitenkin kevyt kirjoittaa, verrattuna "scholarly gloss" -tekstiin, jota väännän Esa Keron Bangkok-jutusta teettämäni käännöksen yhteyteen. Bangkok on hieno teksti, ja sen on kääntänyt upeasti David Hackston, ja nyt minulla on hirveät paineet yrittää saada aikaan oma tulkinta, joka antaisi edes vähän kunniaa näille molemmille teksteille. Vähempikin hirvittäisi.
Mikähän siinä muuten on, että Suomessa journalistiset tekstit eivät juurikaan jää elämään? Vai onko muutosta ehkä tapahtumassa? Hesarin Kuukausiliitteen verkkosivuilla julkaistaan uudelleen vanhoja juttuja, se on suuri kulttuuriteko. Tommi Liimatta toimitti 680 sivua Veikko Ennalan juttuja koviin kansiin, sekin oli hienoa. Ehkä muutos on alkanut?
Otsikko on muuten monimerkityksinen. "Elämää suurempi" ei ole kovinkaan suurta liioittelua monen Esa Keron jutun kohdalla, ne vain ovat niin mahdottoman hienoja. Sen sijaan rahoitushakutekstit ovat kaikkea muuta kuin elämää suurempia, vaikka niistä on tutkijan leipä kiinni, ja leipähän on aika olennainen tekijä ihmiselämässä.
Mikähän siinä muuten on, että Suomessa journalistiset tekstit eivät juurikaan jää elämään? Vai onko muutosta ehkä tapahtumassa? Hesarin Kuukausiliitteen verkkosivuilla julkaistaan uudelleen vanhoja juttuja, se on suuri kulttuuriteko. Tommi Liimatta toimitti 680 sivua Veikko Ennalan juttuja koviin kansiin, sekin oli hienoa. Ehkä muutos on alkanut?
Otsikko on muuten monimerkityksinen. "Elämää suurempi" ei ole kovinkaan suurta liioittelua monen Esa Keron jutun kohdalla, ne vain ovat niin mahdottoman hienoja. Sen sijaan rahoitushakutekstit ovat kaikkea muuta kuin elämää suurempia, vaikka niistä on tutkijan leipä kiinni, ja leipähän on aika olennainen tekijä ihmiselämässä.
perjantai 18. joulukuuta 2009
Blogeista ja julkisuudesta
Muotiblogit näyttäisivät olevan in. Tänään Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu Nelliinan vaatehuoneesta, jonka "omistaja" oli saanut kutsun Pariisiin H&M:n Sonja Rykiel -näytökseen ihan "vain" bloginsa perusteella. Keskiviikkona Maria! -talkkarissa oli kaksi muotojaan rakastavaa bloggaajaa eli More to love! -naiset. Molemmilla blogeilla on ihan käsittämättömät kävijämäärät.
Itse en oikein jaksa innostua muotiblogeista. Ehkä oma elämäni on vain niin kaukana muodista. En jaksa innostua jonkun bongaamista saappaista tai uusista tavoista yhdistää kaksi eri vaatekappaletta toisiinsa. Tosin poikkeus vahvistaa säännön, luen kyllä amerikkalaista what would krissie wear? -blogia. (Kirjoittaja on pikkuserkkuni.)
Lokakuisella New Yorkin -matkallani keskustelin monen toimittajan kanssa blogeista. Blogithan ovat siellä paljon suurempi ilmiö. Yhtäältä ne merkitsevät journalismin roolin pienenemistä, sillä esimerkiksi popularisointi- ja kirjoitustaitoiset tutkijat voivat nyt blogata itse tutkimustuloksistaan sen sijaan, että pyrkisivät pääsemään lehtien sivuille. Toisaalta, kun toimittajia irtisanotaan hurjaan tahtiin, moni ryhtyy blogaamaan, ja kyllä sillä voi elantonsakin saada - en tosin tiedä, mikä osuus blogaajista oikeasti pääsee tuntipalkoille kirjoittamisellaan.
Mutta nousevatko suomalaiset yhteiskunnallisemmat blogit vielä isosti julkisuuteen? Onko Suomessa vielä todellista asiablogikulttuuria?
Itse en oikein jaksa innostua muotiblogeista. Ehkä oma elämäni on vain niin kaukana muodista. En jaksa innostua jonkun bongaamista saappaista tai uusista tavoista yhdistää kaksi eri vaatekappaletta toisiinsa. Tosin poikkeus vahvistaa säännön, luen kyllä amerikkalaista what would krissie wear? -blogia. (Kirjoittaja on pikkuserkkuni.)
Lokakuisella New Yorkin -matkallani keskustelin monen toimittajan kanssa blogeista. Blogithan ovat siellä paljon suurempi ilmiö. Yhtäältä ne merkitsevät journalismin roolin pienenemistä, sillä esimerkiksi popularisointi- ja kirjoitustaitoiset tutkijat voivat nyt blogata itse tutkimustuloksistaan sen sijaan, että pyrkisivät pääsemään lehtien sivuille. Toisaalta, kun toimittajia irtisanotaan hurjaan tahtiin, moni ryhtyy blogaamaan, ja kyllä sillä voi elantonsakin saada - en tosin tiedä, mikä osuus blogaajista oikeasti pääsee tuntipalkoille kirjoittamisellaan.
Mutta nousevatko suomalaiset yhteiskunnallisemmat blogit vielä isosti julkisuuteen? Onko Suomessa vielä todellista asiablogikulttuuria?
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
torstai 26. marraskuuta 2009
Onko katetta?
Journalistin ohjeiden kohdassa 15 sanotaan: Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.
Harva se päivä tuntuu siltä, että iltapäivälehtien myyntijulisteet eli lööpit rikkovat tätä ohjetta paisutellessaan olemattoman kokoisia tapahtumia räiskyviksi otsikoiksi.
Tuntuu huolestuttavalta, että naistenlehdet ovat alkaneet mennä samaan suuntaan. Tämänpäiväisen Annan kannessa on hämeenlinnalaissyntyinen laulaja Sani, joka osallistuu kuoroineen seuraavaan Kuorosotaan. Kuvan vieressä on otsikko:
Mitä tästä voisi päätellä? Onko Sani ehkä jo raskaana? Ainakin pyrkimyksiä siihen suuntaan tuntuu olevan. Jutussa puhutaan varmaan monin sanoin äitiyshaaveista ja naiseudesta.
Näh. Kahden tekstisivun juttu keskittyy Sanin töihin, menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Sivutaan lyhyesti rahankäyttöä, ulkonäköä, pihapiirissä liikkunutta sutta - ja toiseksi viimeisen jakson lopussa todetaan:
Kyllähän tässä kate löytyy, eikä Julkisen sanan neuvostolla olisi varmasti mitään sanomista asiaan. Sittenkin: onko eettisesti oikein nostaa jutun kokonaisuuden kannalta epärelevantti pikku yksityiskohta kanteen myynnin edistämiseksi? Lukija ainakin kokee itsensä herkästi petetyksi.
Harva se päivä tuntuu siltä, että iltapäivälehtien myyntijulisteet eli lööpit rikkovat tätä ohjetta paisutellessaan olemattoman kokoisia tapahtumia räiskyviksi otsikoiksi.
Tuntuu huolestuttavalta, että naistenlehdet ovat alkaneet mennä samaan suuntaan. Tämänpäiväisen Annan kannessa on hämeenlinnalaissyntyinen laulaja Sani, joka osallistuu kuoroineen seuraavaan Kuorosotaan. Kuvan vieressä on otsikko:
SANI
"Lapsi on tervetullut"
Mitä tästä voisi päätellä? Onko Sani ehkä jo raskaana? Ainakin pyrkimyksiä siihen suuntaan tuntuu olevan. Jutussa puhutaan varmaan monin sanoin äitiyshaaveista ja naiseudesta.
Näh. Kahden tekstisivun juttu keskittyy Sanin töihin, menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Sivutaan lyhyesti rahankäyttöä, ulkonäköä, pihapiirissä liikkunutta sutta - ja toiseksi viimeisen jakson lopussa todetaan:
Sitten on vielä se yksi unelma, jonka toteuttamisella alkaa kohta olla kiire. Perhe.
- Lapsi on tervetullut. Mutta jos Luoja toisin määrää, pitää keksiä jotain muuta.
Kyllähän tässä kate löytyy, eikä Julkisen sanan neuvostolla olisi varmasti mitään sanomista asiaan. Sittenkin: onko eettisesti oikein nostaa jutun kokonaisuuden kannalta epärelevantti pikku yksityiskohta kanteen myynnin edistämiseksi? Lukija ainakin kokee itsensä herkästi petetyksi.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Isommalla kauhalla
Mitä tässä nyt sanoisi. Olen ollut taipuvainen uskomaan kauhun tasapainoon, mutta eri asia on tietysti se, millä aikavälillä asiaa katsotaan. Kaikista elämänmuutoksista huolimatta jotenkin toiveikas syksy on muuttunut lyhyen ajan sisällä epävarmuutta, huolta ja murheita tihkuvaksi sinnittelyksi.
Esikoinen on yhä sairaana. Luulimme, että alkoi jo helpottaa, mutta viime yönä kuume nousi taas koviin lukemiin. Istumme vierekkäin työhuoneessani. Minä hoidan ei-niin-suurta-keskittymistä-vaativia työasioita, tyttö meikkailee Herttaa, tekee Pauli-animaatioita ja leikkii Maltin ja Valtin liikennepelejä. Go Pikku Kakkosen nettisivut!
Esikoinen on yhä sairaana. Luulimme, että alkoi jo helpottaa, mutta viime yönä kuume nousi taas koviin lukemiin. Istumme vierekkäin työhuoneessani. Minä hoidan ei-niin-suurta-keskittymistä-vaativia työasioita, tyttö meikkailee Herttaa, tekee Pauli-animaatioita ja leikkii Maltin ja Valtin liikennepelejä. Go Pikku Kakkosen nettisivut!
maanantai 16. marraskuuta 2009
Ajatus
Hesari uudistui tänään. Uudistuksen yhtenä piirteenä on kasvatettu rivinväli - lukemisen helpottamiseksi.
Onko luottamus ihmisten lukutaitoon ja -haluun tosiaan niin vähissä, että tekstin painoarvoa suhteessa kuviin ja grafiikkaan täytyy vähentää entisestään?
Rivinvälin kasvattaminen oli minun sukupolveni koululaisten vippaskonsti: rivinväliä lisäämällä saatiin vähempi näyttämään enemmältä.
Onko luottamus ihmisten lukutaitoon ja -haluun tosiaan niin vähissä, että tekstin painoarvoa suhteessa kuviin ja grafiikkaan täytyy vähentää entisestään?
Rivinvälin kasvattaminen oli minun sukupolveni koululaisten vippaskonsti: rivinväliä lisäämällä saatiin vähempi näyttämään enemmältä.
maanantai 9. marraskuuta 2009
Hetkiä
Missä olin, kun Berliinin muuri murtui? Ei mitään käsitystä. Olin 11-vuotias. Todennäköisesti voimisteluharjoituksissa. Muistan puheet muurin murtumisesta, mutta en ymmärtänyt mitä se merkitsi.
Minun mediamuistoni suurista tapahtumista alkavat Estoniasta. Olin kotona, joku avasi television ja uutiset alkoivat vyöryä eteemme. Itkin hirveästi. Päiväkirjan aukeama on siltä kohtaa ihan kupruilla. Piirtelin sivuille ristejä ja raapustin RIP-viestejä koko kuusitoistavuotiaan maailmantuskan voimin.
Ajoin autolla kohti kampaajaa, kun kuulin radiosta, että prinsessa Diana oli kuollut. Olin 19-vuotias. Soitin Nokia 1611-puhelimellani äidilleni ja poikaystävälleni. Olin vaihtanut puhelimen 1610-mallista 1611:een, koska sillä pystyi kirjoittamaan tekstiviestejä.
Neljäs lukuvuoteni yliopistossa oli juuri alkanut ja kirjoitin kotonamme Jyväskylässä esseetä, kun tuore aviomieheni huusi olohuoneesta television äärestä jotakin epämääräistä. Säikähdin äänensävyä ja menin olohuoneeseen. Näin lentokoneen törmäävän World Trade Centeriin. Istuimme sohvalla kuin naulittuina useamman tunnin ajan. Essee meni yötöiksi. Olimme 23-vuotiaita.
Siitä on niin kauan. Ja niin vähän. Aikaa.
Minun mediamuistoni suurista tapahtumista alkavat Estoniasta. Olin kotona, joku avasi television ja uutiset alkoivat vyöryä eteemme. Itkin hirveästi. Päiväkirjan aukeama on siltä kohtaa ihan kupruilla. Piirtelin sivuille ristejä ja raapustin RIP-viestejä koko kuusitoistavuotiaan maailmantuskan voimin.
Ajoin autolla kohti kampaajaa, kun kuulin radiosta, että prinsessa Diana oli kuollut. Olin 19-vuotias. Soitin Nokia 1611-puhelimellani äidilleni ja poikaystävälleni. Olin vaihtanut puhelimen 1610-mallista 1611:een, koska sillä pystyi kirjoittamaan tekstiviestejä.
Neljäs lukuvuoteni yliopistossa oli juuri alkanut ja kirjoitin kotonamme Jyväskylässä esseetä, kun tuore aviomieheni huusi olohuoneesta television äärestä jotakin epämääräistä. Säikähdin äänensävyä ja menin olohuoneeseen. Näin lentokoneen törmäävän World Trade Centeriin. Istuimme sohvalla kuin naulittuina useamman tunnin ajan. Essee meni yötöiksi. Olimme 23-vuotiaita.
Siitä on niin kauan. Ja niin vähän. Aikaa.
torstai 5. marraskuuta 2009
Pari ajatusta kuolemasta
Kuolema tuntuu olevan toisella tavalla läsnä kuin ennen. Olen kai tullut siihen ikään. Yhä useampana sunnuntaina lehdessä on jonkun vanhan koulukaverin vanhemman kuolinilmoitus. Tai oman opettajan. Tai entisen työkaverin, joskus koulukaverinkin.
Omat lapset kasvavat. Jossakin vaiheessa sitä tajuaa vanhenevansa samaa tahtia. Entä omat vanhemmat sitten? Lehdessä kerrottiin ikääntyneen miesautoilijan suistuneen moottoritieltä. Mies oli isäni ikäinen, 64-vuotias. Ärsyynnyin; mikä ihmeen ikääntynyt? Vai onko 64-vuotias ikääntynyt?
Jokainen tuntee jonkun, joka on sairastanut syövän, ja jonkun, joka on kuollut siihen. Seulontoja järjestetään ja onneksi järjestetäänkin, mutta samalla lisääntyy tutkimuksiin liittyvä epätietoisuus. Lisääkö tieto tuskaa jo liikaakin? Toisaalta esimerkiksi toissapäivänä kuollut Jyrki Kovaleff kehotti jo kaksi vuotta sitten ihmisiä tutkimuksiin, jotta kasvaimet löytyisivät niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista.
Sikainfluenssakin lisää kuolemanpelkoa. Se tuntuu nyt lähinnä hyökyaallolta, joka on tulossa päälle joka tapauksessa. Odotamme pelastusliivit päällä ja turvaohjeet mielessä, mutta koskaan ei voi tietää: mitä jos aalto vie, enkä jaksakaan? Kahdeksanvuotiaan perusterveen tytön kuolema kieltämättä kosketti uudella tavalla: nyt ei kukaan ole turvassa. Ei voi edes tuudittautua siihen, että kaikilla kuolleilla on ollut jokin krooninen sairaus. Nyt vain odotetaan.
Mutta olenko yksin ajatellessani, että kuoleman asema kulttuurissamme olisi jotenkin muuttumassa? Että siitä, mistä vielä kymmenen tai viisi vuotta sitten vaiettiin, on nyt jotenkin sallitumpaa puhua - ja sitä on sallitumpaa surra. Sosiaalinen media voi olla tässä yksi tekijä; monen mielestä esimerkiksi oman vanhemman kuoleman pohtiminen Facebook-statuksessa voi olla elämän, tai kuoleman, banalisoimista, mutta toisaalta se voi myös olla keino tuoda kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita arkipäiväiseen keskusteluun. Kyllä 50-vuotiaskin saa itkeä isänsä kuoleman äärellä, tai ikävöidä äitiään vielä kolme vuotta tämän kuoleman jälkeen niin, että sydäntä viiltää. Aiemmin on ehkä ajateltu, ettei aikuisen ihmisen sovi näyttää surua vanhempiensa kuolemasta, sehän on niin luonnollista.
Ja vähitellen kuolema tekee ehkä tietään journalismiinkin, uudella tavalla, ei vain tuoreimpiin uutistapahtumiin keskittyen. Olen aiemminkin kertonut täällä jutusta Viimeinen suukko, joka palkittiin Sanomalehtien liiton kilpailussa parhaana lehtijuttuna 2008. Kaiva nenäliina esiin ennen kuin alat lukea.
Omat lapset kasvavat. Jossakin vaiheessa sitä tajuaa vanhenevansa samaa tahtia. Entä omat vanhemmat sitten? Lehdessä kerrottiin ikääntyneen miesautoilijan suistuneen moottoritieltä. Mies oli isäni ikäinen, 64-vuotias. Ärsyynnyin; mikä ihmeen ikääntynyt? Vai onko 64-vuotias ikääntynyt?
Jokainen tuntee jonkun, joka on sairastanut syövän, ja jonkun, joka on kuollut siihen. Seulontoja järjestetään ja onneksi järjestetäänkin, mutta samalla lisääntyy tutkimuksiin liittyvä epätietoisuus. Lisääkö tieto tuskaa jo liikaakin? Toisaalta esimerkiksi toissapäivänä kuollut Jyrki Kovaleff kehotti jo kaksi vuotta sitten ihmisiä tutkimuksiin, jotta kasvaimet löytyisivät niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista.
Sikainfluenssakin lisää kuolemanpelkoa. Se tuntuu nyt lähinnä hyökyaallolta, joka on tulossa päälle joka tapauksessa. Odotamme pelastusliivit päällä ja turvaohjeet mielessä, mutta koskaan ei voi tietää: mitä jos aalto vie, enkä jaksakaan? Kahdeksanvuotiaan perusterveen tytön kuolema kieltämättä kosketti uudella tavalla: nyt ei kukaan ole turvassa. Ei voi edes tuudittautua siihen, että kaikilla kuolleilla on ollut jokin krooninen sairaus. Nyt vain odotetaan.
Mutta olenko yksin ajatellessani, että kuoleman asema kulttuurissamme olisi jotenkin muuttumassa? Että siitä, mistä vielä kymmenen tai viisi vuotta sitten vaiettiin, on nyt jotenkin sallitumpaa puhua - ja sitä on sallitumpaa surra. Sosiaalinen media voi olla tässä yksi tekijä; monen mielestä esimerkiksi oman vanhemman kuoleman pohtiminen Facebook-statuksessa voi olla elämän, tai kuoleman, banalisoimista, mutta toisaalta se voi myös olla keino tuoda kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita arkipäiväiseen keskusteluun. Kyllä 50-vuotiaskin saa itkeä isänsä kuoleman äärellä, tai ikävöidä äitiään vielä kolme vuotta tämän kuoleman jälkeen niin, että sydäntä viiltää. Aiemmin on ehkä ajateltu, ettei aikuisen ihmisen sovi näyttää surua vanhempiensa kuolemasta, sehän on niin luonnollista.
Ja vähitellen kuolema tekee ehkä tietään journalismiinkin, uudella tavalla, ei vain tuoreimpiin uutistapahtumiin keskittyen. Olen aiemminkin kertonut täällä jutusta Viimeinen suukko, joka palkittiin Sanomalehtien liiton kilpailussa parhaana lehtijuttuna 2008. Kaiva nenäliina esiin ennen kuin alat lukea.
tiistai 20. lokakuuta 2009
Fluke!
Tein tänään ihanan löydön. Yksi New Yorkin -haastateltavistani, Evan Ratliff, "katosi" elokuussa ja haastoi Wired-lehden lukijat etsimään itseään. Löytöpalkkiona oli 5000 dollaria. Siinä blogit, Twitter ja Facebook kuhisivat, kun miestä etsittiin eri puolilta Yhdysvaltoja.
Harmittaa ihan hulluna, etten löytänyt tätä silloin, kun etsintä oli vielä käynnissä!
Mutta nyt odotan Evanin joulukuista juttua siitä, miten kaikki tapahtui.
Voisiko muuten jossakin tämän tyyppisessä touhussa olla sanomalehdille yksi keino haalia ja sitouttaa nuoria lukijoita? Aarteenetsintää Hämeen Sanomien levikkialueella?
Harmittaa ihan hulluna, etten löytänyt tätä silloin, kun etsintä oli vielä käynnissä!
Mutta nyt odotan Evanin joulukuista juttua siitä, miten kaikki tapahtui.
Voisiko muuten jossakin tämän tyyppisessä touhussa olla sanomalehdille yksi keino haalia ja sitouttaa nuoria lukijoita? Aarteenetsintää Hämeen Sanomien levikkialueella?
tiistai 29. syyskuuta 2009
Kaupunkiuutisetkin kaikkoaa Kajamäkeen
Aina Group -konserni ilmoitti eilen tytäryhtiöiden sulauttamisesta emoyhtiöön. Samassa rytäkässä Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten toimitus muuttaa ydinkeskustasta Kajamäkeen, samoihin tiloihin joissa jo toimivat Hämeen Sanomat, Hämeenlinnan Viikkouutiset ja Iskelmä Janne.
Muuttotrendi on vienyt viime vuosina pikemminkin toiseen suuntaan. Esimerkiksi Aamulehti muutti etäisestä Sarankulmasta Finlaysonin kiinteistöön jo 2001. Radio Keski-Suomi Jyväskylässä muutti viime vuoden lopulla keskustan kupeessa sijaitsevasta Tourulasta kaupungin ytimeen, Kauppakadulle.
Mediatalon sijainti ei ole yhdentekevä asia. Hämeen Sanomilla ei ole nykyisellään keskustassa minkäänlaista palvelupistettä, jossa voisi hoitaa ilmoitusasioita, rukata tilaustaan tai vinkata juttuaiheesta. Vastaavasti toimittajien on lähdettävä autolla toimituksesta jutun kuin jutun tekoon. Spontaani ihmisten pariin jalkautuminen ei onnistu. Luontevaa kontaktia toimituksen ja yhteisön välille ei synny, kun toimitus on erillisessä ja etäisessä linnakkeessaan. Eikä painon kyljessä olemiseen ole edes enää perusteita, kun sivut siirtyvät bitteinä painoon.
Usein katsotaan, että mediaa koettelevassa kurimuksessa sanomalehtien oljenkorsi on paikallisuus, vahva kontakti oman alueensa ihmisiin. Virtuaalikontakti ei kanna niin pitkälle kuin todelliset kohtaamiset.
Ja toisaalta toimituksen siirtäminen keskustaan olisi omanlaisensa signaali uskosta Hämeenlinnan keskustan tulevaisuuteen.
Muuttotrendi on vienyt viime vuosina pikemminkin toiseen suuntaan. Esimerkiksi Aamulehti muutti etäisestä Sarankulmasta Finlaysonin kiinteistöön jo 2001. Radio Keski-Suomi Jyväskylässä muutti viime vuoden lopulla keskustan kupeessa sijaitsevasta Tourulasta kaupungin ytimeen, Kauppakadulle.
Mediatalon sijainti ei ole yhdentekevä asia. Hämeen Sanomilla ei ole nykyisellään keskustassa minkäänlaista palvelupistettä, jossa voisi hoitaa ilmoitusasioita, rukata tilaustaan tai vinkata juttuaiheesta. Vastaavasti toimittajien on lähdettävä autolla toimituksesta jutun kuin jutun tekoon. Spontaani ihmisten pariin jalkautuminen ei onnistu. Luontevaa kontaktia toimituksen ja yhteisön välille ei synny, kun toimitus on erillisessä ja etäisessä linnakkeessaan. Eikä painon kyljessä olemiseen ole edes enää perusteita, kun sivut siirtyvät bitteinä painoon.
Usein katsotaan, että mediaa koettelevassa kurimuksessa sanomalehtien oljenkorsi on paikallisuus, vahva kontakti oman alueensa ihmisiin. Virtuaalikontakti ei kanna niin pitkälle kuin todelliset kohtaamiset.
Ja toisaalta toimituksen siirtäminen keskustaan olisi omanlaisensa signaali uskosta Hämeenlinnan keskustan tulevaisuuteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
