Kaivoin äitini kirjahyllystä kirjan, jonka luin lapsena moneen kertaan: Disa Netterström-Jonssonin Teatterihaaveita vuodelta 1961. Muistin kirjan juonen pääpiirteissään. Muistin, että päähenkilö oli nuori tyttö, jolla oli isosisko ja pikkuveljet, ja joka kirjan nimen mukaisesti elätteli teatterihaaveita. Isä oli jyrkästi haaveita vastaan ja patisteli tyttöä kunnon ammattiin, mutta lopussa tytön haaveilu ja sinnikäs yrittäminen palkittiin.
Luin kirjan ja järkytyin. Ei muuten palkittukaan! Gunilla meni kuppilaan plokkariksi kerätäkseen rahaa teatterikouluun, ja äveriäs ystävätär onnistui suhteidensa avulla järjestämään Gunillalle yksityistunteja iki-ihanan näyttelijän Jan Morlingin luona. Bileissä Gunilla kuitenkin sattumalta kuuli, kuinka Morling tuomitsi hänet lahjattomaksi, toivottomaksi tapaukseksi. Gunilla tuli järkiinsä, heitti teatterihaaveet unholaan ja päätti mennä sinne halvatun konekirjoituskurssille!
Aika masentavaa.
Mutta aika mielenkiintoista, että muistini oli kääntänyt koko kirjan loppuratkaisun ihan nurin perin!
Ärsyttipä muuten sekin, kun Gunilla kadehti parempiosaista ystäväänsä, ja miten isosisko Eva moitti Gunillaa kiittämättömyydestä.
Kirjan viesti: Tyydy osaasi. Älä elättele turhia haaveita.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. syyskuuta 2010
torstai 2. syyskuuta 2010
Naisten välisestä ystävyydestä
"Ystävät eivät ole vain ystäviä. He ovat paljon enemmän. Ystävä jakaa ilot, surut ja epätietoisuuden hetket. Hänen seuransa virkistää, rohkaisee, rentouttaa ja karkottaa yksinäisyyttä. Ystävät tuovat merkitystä elämään ja tukevat minäkuvan rakentamisessa. Ystävyyttä ei voi korvata parisuhteella, vanhemmuudella tai millään muullakaan ihmissuhteella. Tarvitsemme ystäviämme."
(Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea. Kirjapaja 2010.)
Vaikka kirja ei mullistanut käsitystäni ystävyydestä eikä oikeastaan antanut uutta tietoakaan, se vei minut ajatuksissa lapsuudesta tähän päivään, ystävästä toiseen. Muistin dramaattisia hetkiä, jotka saivat jonkun ystävyyden päättymään, mutta jotka toinen ystävyys kesti. Muistin onnen tunteita, rakkautta. Päätin antaa itselleni armoa joissakin asioissa, joista olen kantanut syyllisyyttä liki kaksikymmentä vuotta. Muistin ihmisiä, joita en ollut ajatellut vuosiin. Ja ennen kaikkea, ymmärsin kuinka kiitollinen saan olla rakkaista ystävistäni.
Suosittelen lukemaan.
(Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea. Kirjapaja 2010.)
Vaikka kirja ei mullistanut käsitystäni ystävyydestä eikä oikeastaan antanut uutta tietoakaan, se vei minut ajatuksissa lapsuudesta tähän päivään, ystävästä toiseen. Muistin dramaattisia hetkiä, jotka saivat jonkun ystävyyden päättymään, mutta jotka toinen ystävyys kesti. Muistin onnen tunteita, rakkautta. Päätin antaa itselleni armoa joissakin asioissa, joista olen kantanut syyllisyyttä liki kaksikymmentä vuotta. Muistin ihmisiä, joita en ollut ajatellut vuosiin. Ja ennen kaikkea, ymmärsin kuinka kiitollinen saan olla rakkaista ystävistäni.
Suosittelen lukemaan.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Kokkaa mua koko yö!
Hei jee! Paras musiikkijuttu aikoihin on Mariska & Pahat sudet. Takavuosien hiphop-Mariska herätti minussa lähinnä myötähäpeän tunteita, mutta nykyinen asenneiskelmä uppoaa täysillä.
(Mieheni on kuunnellut jo vuosikaudet Iskelmäradiota. Aina kun minä istun autoon, vaihdan kanavan Groovelle. En voi sietää iskelmää. Mutta Mariskan iskelmissä on ruutia, munaa ja sopivaa twistiä. Olenko uhkaavasti liukumassa keski-ikäiseen iskelmäelämään - vai onko Mariskalla oikeasti mitään tekemistä iskelmän kanssa?)
Kokkaa mua on ihan jazzia. Melkeinpä näen Twin Peaksin verhot, kääpiön ja Laura Palmerin tuon instrumentaaliosuuden aikana.
Entä sitten Painu helvettiin? Se taitaa olla lähinnä hiphop-genreä.
Ihanaa! Toimii livenäkin loistavasti.
(Mieheni on kuunnellut jo vuosikaudet Iskelmäradiota. Aina kun minä istun autoon, vaihdan kanavan Groovelle. En voi sietää iskelmää. Mutta Mariskan iskelmissä on ruutia, munaa ja sopivaa twistiä. Olenko uhkaavasti liukumassa keski-ikäiseen iskelmäelämään - vai onko Mariskalla oikeasti mitään tekemistä iskelmän kanssa?)
Kokkaa mua on ihan jazzia. Melkeinpä näen Twin Peaksin verhot, kääpiön ja Laura Palmerin tuon instrumentaaliosuuden aikana.
Entä sitten Painu helvettiin? Se taitaa olla lähinnä hiphop-genreä.
Ihanaa! Toimii livenäkin loistavasti.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Etäämpää
Alkaa jo helpottaa. Luin eilen Ulla Järven kirjan Syntymätön. Sen tietoanti oli liki kaikki jo minulle tuttua, mutta lukeminen tuntui silti hyvältä. Suosittelen.
Nyt luvun alla on Eve Hietamiehen Puolinainen. Alku on ollut aika raskasta luettavaa, turhankin toisteista ja alleviivaavaa. Arvioin lisää, kunhan olen saanut luettua kirjan kokonaan.
Lisäksi olen kirjoittanut omaa tekstiä aiheesta. Se on tarkoitettu julkaistavaksi, saa nähdä missä ja miten. Voi olla, että keskenmeno on vielä liian lähellä. Mutta sitä mukaa kuin kipein kokemus etääntyy, teksti kehittyy.
Nyt luvun alla on Eve Hietamiehen Puolinainen. Alku on ollut aika raskasta luettavaa, turhankin toisteista ja alleviivaavaa. Arvioin lisää, kunhan olen saanut luettua kirjan kokonaan.
Lisäksi olen kirjoittanut omaa tekstiä aiheesta. Se on tarkoitettu julkaistavaksi, saa nähdä missä ja miten. Voi olla, että keskenmeno on vielä liian lähellä. Mutta sitä mukaa kuin kipein kokemus etääntyy, teksti kehittyy.
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
Hiljainen toive
En ole tehnyt vuosiin uudenvuoden lupauksia, enkä aio tehdä nytkään. Toiveen voisin kuitenkin esittää: jospa ensi vuoteen saisimme hieman enemmän terveitä päiviä.
En viitsinyt täällä toitottaa sitä, että sairastimme joulunkin. Vietin jouluyönä kolme tuntia esikoisen kanssa keskussairaalan ensiavussa, itsekin kuumeisena. Jotenkin kurjuus tuntui olevan vähemmän kaikkivoipaa, kun siitä vaikeni. Ja koen valittaneeni tässä blogissa jo ihan riittämiin.
Viime päiviin on kuulunut lukemista (mm. Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti) ja elokuvia (mm. Blade Runner ja Avatar). Valtava kasa nenäliinoja ja yskän kumahduksia kiviseinissä. Helliä hetkiä, huolta ja haleja. Nyt alkaa taas helpottaa siinä määrin, että uskaltauduimme tänään jopa pulkkamäkeen. Ehkä tämä tästä. Taas kerran.
En viitsinyt täällä toitottaa sitä, että sairastimme joulunkin. Vietin jouluyönä kolme tuntia esikoisen kanssa keskussairaalan ensiavussa, itsekin kuumeisena. Jotenkin kurjuus tuntui olevan vähemmän kaikkivoipaa, kun siitä vaikeni. Ja koen valittaneeni tässä blogissa jo ihan riittämiin.
Viime päiviin on kuulunut lukemista (mm. Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti) ja elokuvia (mm. Blade Runner ja Avatar). Valtava kasa nenäliinoja ja yskän kumahduksia kiviseinissä. Helliä hetkiä, huolta ja haleja. Nyt alkaa taas helpottaa siinä määrin, että uskaltauduimme tänään jopa pulkkamäkeen. Ehkä tämä tästä. Taas kerran.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Ajatusyritys
Suomessa konkurssi on häpeä. Konkurssin tehnyt saa herkästi päälleen epäonnistujan leiman.
Piilaaksossa konkurssi on merkki kokemuksesta. Kuin sulka yrittäjän hatussa.
Eikö koko suomalainen sana yrittäminen kuulosta jo lähtökohtaisesti vähän epätoivoiselta? Yritin siirtää kaappia, mutta en jaksanut. Yritin ehtiä junaan, mutta epäonnistuin. Yritimme saada lapsen, mutta lopulta päädyimme adoptioon.
Vai onko minun lasini vain puoliksi tyhjä?
Yrittäjäksi minusta tuskin olisi. Olen liian pelokas. Onnea ja menestystä niille, jotka uskaltavat!
Piilaaksossa konkurssi on merkki kokemuksesta. Kuin sulka yrittäjän hatussa.
Eikö koko suomalainen sana yrittäminen kuulosta jo lähtökohtaisesti vähän epätoivoiselta? Yritin siirtää kaappia, mutta en jaksanut. Yritin ehtiä junaan, mutta epäonnistuin. Yritimme saada lapsen, mutta lopulta päädyimme adoptioon.
Vai onko minun lasini vain puoliksi tyhjä?
Yrittäjäksi minusta tuskin olisi. Olen liian pelokas. Onnea ja menestystä niille, jotka uskaltavat!
torstai 23. huhtikuuta 2009
Vieraita vaikutteita
Olen kuunnellut viime aikoina (lue: reilusti yli vuoden ajan) paljon brasilialaista musiikkia, tosin skandinaavisten naisten työstämänä. Emma Salokoski Ensemblen albumi Kaksi mannerta vuodelta 2006 sisältää paljon brassivaikutteita, ja Lisa Nilssonin Hotel Vermont 609 samalta vuodelta on vielä suoraviivaisempaa: brassisäveliä Lisan kääntämillä teksteillä. (Seuraavassa levyssä Emma siirtyi enemmän Pohjois-Amerikan mantereelle ja/tai takaisin kotiin päin, kun taas Lisa on uponnut niin syvälle Brasiliaan, että uusin levy on paria raitaa lukuun ottamatta portugaliksi esitettykin.)
Muusikko voi siirtyä musiikin kielellä kulttuurista toiseen ja tulla ymmärretyksi, vaikka kuulija ei sanoja ymmärtäisikään. Kirjoittaminen taas on sillä tavoin yksiulotteista puuhaa, että ilman kieltä teksti ei juurikaan pysty viestimään. Kirjoittaja on niin tiukasti kiinni kielessä, että vaikkapa nyt ne brassivaikutteet merkitsevät käytännössä joko portugalinkielisten tekstien kääntämistä suomeksi, tai sitten vaikutteet ovat ennemminkin viitteenomaisia. (Onko kääntäminen muuten kääntämistä vai uuden luomista?)
Tällaiset "Scandinavian singer-songwriter goes to Brazil" -tyyppiset projektit ovat hyvin henkilökohtaisia, kokonaisvaltaisia - ja kadehdittavia. Sammumaton ihailuni kohde.
Muusikko voi siirtyä musiikin kielellä kulttuurista toiseen ja tulla ymmärretyksi, vaikka kuulija ei sanoja ymmärtäisikään. Kirjoittaminen taas on sillä tavoin yksiulotteista puuhaa, että ilman kieltä teksti ei juurikaan pysty viestimään. Kirjoittaja on niin tiukasti kiinni kielessä, että vaikkapa nyt ne brassivaikutteet merkitsevät käytännössä joko portugalinkielisten tekstien kääntämistä suomeksi, tai sitten vaikutteet ovat ennemminkin viitteenomaisia. (Onko kääntäminen muuten kääntämistä vai uuden luomista?)
Tällaiset "Scandinavian singer-songwriter goes to Brazil" -tyyppiset projektit ovat hyvin henkilökohtaisia, kokonaisvaltaisia - ja kadehdittavia. Sammumaton ihailuni kohde.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Onneli ja Anneli
Kuka muistaa Onnelin ja Annelin? Marjatta Kurenniemen luomat parhaat ystävykset, jotka kumpikin kärsivät yksinäisyydestä omissa perheissään.
Anneli on yksinäinen, koska hän on eronneiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän asuu vuoroin äidillä, vuoroin isällä, ja molemmat aina olettavat Annelin olevan toisen luona. Kukaan ei kaipaa häntä, eikä hän edes viihdy kummankaan kotona, sillä äidin kotiapulainen Adele ja isän kotiapulainen Minna Pinna tekevät olemisen molemmissa taloissa hankalaksi ja ikäväksi (ja molemmista kotiapulaisista koituukin myöhemmin kovasti paljon harmia).
Onneli taas on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen. Neljä vanhinta viihtyvät keskenään ja neljä nuorinta samaten, eikä Onneli kuulu oikein kumpaankaan joukkoon. Koti on täynnä hälyä ja mekkalaa, eikä kukaan huomaa Onnelin paikallaoloa — tai poissaoloa.
Kirjassa Onnelin ja Annelin talo Onneli ja Anneli kävelevät kadulla ja löytävät maasta kirjekuoren, jonka päällä lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt menevät poliisin luokse pohtimaan, mahtavatko he olla riittävän rehellisiä, ja poliisi avaa kuoren tyttöjen puolesta. Kuori on täynnä rahaa ja poliisi sanoo, että tytöt saavat pitää rahat.
Tytöt pettyvät rahoista, he olisivat mieluummin löytäneet vaikka kiiltokuvia. He päättävät viedä rahat takaisin löytöpaikalle ja tapaavat siellä rouva Ruusupuun, joka kysyy, haluaisivatko tytöt ehkä ostaa hänen talonsa, joka on myytävänä? Se kun on ihan vahingossa rakennettu kahdelle pienelle tytölle sopivaksi, ja Onnelin ja Annelin rahasumma riittää taloon ja vielä ruokarahaksi.
Niinpä parhaat ystävykset ostavat itselleen talon, joka on täydellisesti heille sisustettu. Eikä kukaan kaipaa heitä, kun he asettuvat sinne asumaan.
Sain kuusivuotiaana isoäidiltäni kirjan, jossa on yhdessä niteessä kolme Onneli ja Anneli -tarinaa. Luin sitä uudestaan ja uudestaan. Nautin kirjan fantasiasta, jossa oli kuitenkin niin paljon kiinnekohtia todellisuuteen, että tapahtumat tuntuivat jollakin tavalla mahdollisilta.
Miten aikaansa edellä kirjailija Marjatta Kurenniemi muuten olikaan kirjoittaessaan näitä kirjoja 1960-luvulla! Eronneet vanhemmat olivat tuohon aikaan aika erikoinen juttu, nyt kahdessa osoitteessa asuminen on kovin monen lapsen arkipäivää (ja pahimmillaan kasvatusvastuuta sysätään aina jollekin muulle — ellei toiselle vanhemmalle, niin päivähoidolle tai koululle, ja minähän en tätä tietenkään ääneen sanonut, koska vanhempia ei saa syyllistää).
Kotiapulaiset ja suurperhe kolahtavat ehkä korvaan vähän oudompina elementteinä, mutta eivätkös molemmat ilmiöt ole olleet viime aikoina kasvusuunnassa?
Anneli on yksinäinen, koska hän on eronneiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän asuu vuoroin äidillä, vuoroin isällä, ja molemmat aina olettavat Annelin olevan toisen luona. Kukaan ei kaipaa häntä, eikä hän edes viihdy kummankaan kotona, sillä äidin kotiapulainen Adele ja isän kotiapulainen Minna Pinna tekevät olemisen molemmissa taloissa hankalaksi ja ikäväksi (ja molemmista kotiapulaisista koituukin myöhemmin kovasti paljon harmia).
Onneli taas on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen. Neljä vanhinta viihtyvät keskenään ja neljä nuorinta samaten, eikä Onneli kuulu oikein kumpaankaan joukkoon. Koti on täynnä hälyä ja mekkalaa, eikä kukaan huomaa Onnelin paikallaoloa — tai poissaoloa.
Kirjassa Onnelin ja Annelin talo Onneli ja Anneli kävelevät kadulla ja löytävät maasta kirjekuoren, jonka päällä lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt menevät poliisin luokse pohtimaan, mahtavatko he olla riittävän rehellisiä, ja poliisi avaa kuoren tyttöjen puolesta. Kuori on täynnä rahaa ja poliisi sanoo, että tytöt saavat pitää rahat.
Tytöt pettyvät rahoista, he olisivat mieluummin löytäneet vaikka kiiltokuvia. He päättävät viedä rahat takaisin löytöpaikalle ja tapaavat siellä rouva Ruusupuun, joka kysyy, haluaisivatko tytöt ehkä ostaa hänen talonsa, joka on myytävänä? Se kun on ihan vahingossa rakennettu kahdelle pienelle tytölle sopivaksi, ja Onnelin ja Annelin rahasumma riittää taloon ja vielä ruokarahaksi.
Niinpä parhaat ystävykset ostavat itselleen talon, joka on täydellisesti heille sisustettu. Eikä kukaan kaipaa heitä, kun he asettuvat sinne asumaan.
Sain kuusivuotiaana isoäidiltäni kirjan, jossa on yhdessä niteessä kolme Onneli ja Anneli -tarinaa. Luin sitä uudestaan ja uudestaan. Nautin kirjan fantasiasta, jossa oli kuitenkin niin paljon kiinnekohtia todellisuuteen, että tapahtumat tuntuivat jollakin tavalla mahdollisilta.
Miten aikaansa edellä kirjailija Marjatta Kurenniemi muuten olikaan kirjoittaessaan näitä kirjoja 1960-luvulla! Eronneet vanhemmat olivat tuohon aikaan aika erikoinen juttu, nyt kahdessa osoitteessa asuminen on kovin monen lapsen arkipäivää (ja pahimmillaan kasvatusvastuuta sysätään aina jollekin muulle — ellei toiselle vanhemmalle, niin päivähoidolle tai koululle, ja minähän en tätä tietenkään ääneen sanonut, koska vanhempia ei saa syyllistää).
Kotiapulaiset ja suurperhe kolahtavat ehkä korvaan vähän oudompina elementteinä, mutta eivätkös molemmat ilmiöt ole olleet viime aikoina kasvusuunnassa?
tiistai 24. helmikuuta 2009
K-18
Meillä on vessalukemistossa mainio opus nimeltä Täydellinen avioliitto - sen fysiologian ja tekniikan tutkielma (tosin nyt kun esikoinen on oppinut lukemaan, taitaa olla turvallisinta siirtää kirja lasten ulottumattomiin).Kirjan on kirjoittanut Th. H. van de Velde, Haarlemin naissairaalan entinen johtaja, ja se on julkaistu alkujaan 1925.
Teos on totisesti fysiologian ja tekniikan tutkielma. Otetaanpa esimerkki siitä, mitä kirja kertoo yhdynnästä raskauden aikana.
Suora lainaus teoksen sivulta 298:
Mutta jos vaimo on terve, jollei hänen kohdullaan ole taipumusta poistaa sisältöään ennenaikaisesti (verenvuoto-oireita, kouristuksia) tai jollei hänellä ole aikaisempien raskauksien yhteydessä ilmennyt tällaista taipumusta, jollei sukupuoliyhdynnästä puutu tarpeellista hienotunteisuutta ja varovaisuutta, 2) jos vältetään naisen sukuelinten kaikkinaista yletöntä kiihoitusta, jos molemmat asianosaiset noudattavat mitä suurinta puhtautta 3) ja jos viimeiset viikot (sanokaamme neljä) määrätään pidättymisajaksi, niin raskasta naista sukupuoliyhteyden johdosta uhkaavat vaarat ovat kuitenkin mielestäni sangen vähäiset.
2) Ei saa työntää syvälle!
3) Taudinsiemenien sisäänpääsy voidaan monissa tapauksissa paremmin torjua etupuolisessa istuma-asennossa kuin selkäpuolisessa kylkiasennossa. Tässä sopii huomauttaa sellaisen (rasvattoman) niljakaksi tekevän aineen käyttämistä, jossa on ärsyttämätöntä antiseptista ainetta.
Surkuhupaisin asia tässä on se, että löysin kirjan eräästä mökistä, jonka asukkaat olivat hiljattain kuolleet. Asukkaat olivat yli kahdeksankymppiset naimattomat siskokset.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Sticky in deed, mutta ehkä myös lopulta sweet
Äh. Surullista sähellystä tuo Madonnan lippujen myynti. Kuulun kyllä sikäli onnekkaaseen sakkiin, että sain liput - kai. Rahat kyllä lähti tililtä, mutta tilausvahvistusta ei ole kuulunut.
Pääsin läpi heti yhdeksältä, eikä myynnissä ollut kuin C-alueen lippuja. Häh? Oliko A- ja B-alueet myyty sittenkin etukäteen?
Lipputilanne kuitenkin heittelehti kuin lastu myrskyssä. Välillä oli vain pyörätuolipaikkoja tarjolla, kunnes taas rapsahti ruutuun A- ja B-aluetta. Sisko saikin sitten puolisen tuntia myöhemmin meille A-alueen liput.
Joten nyt ne C-alueen liput on ylimääräiset. Kai. Kun siskoltakin lähti rahat, mutta tilausvahvistusta ei ole kuulunut.
Mies seisoi aikansa R-kioskilla, jossa yhteyttä ei saatu pelaamaan alkuunkaan. Ai niin, eikä sieltä olisi saanutkaan kuin C-alueen lippuja. Siitäkin tiedotettiin ruhtinaallisen ajoissa, varttia ennen lipunmyynnin alkua.
Miten vaikeaksi asia voidaan tehdä?
Ja joojoo, hulluuteen ihmiset rahansa laittavat ja turha on valittaa lamasta tämän jälkeen ja Afrikassa on nälkäisiä lapsia jotka tarvitsisivat sitä rahaa enemmän ja oman maan leipäjonoissakin satasesta olisi iso ilo. Tiedetään.
Pääsin läpi heti yhdeksältä, eikä myynnissä ollut kuin C-alueen lippuja. Häh? Oliko A- ja B-alueet myyty sittenkin etukäteen?
Lipputilanne kuitenkin heittelehti kuin lastu myrskyssä. Välillä oli vain pyörätuolipaikkoja tarjolla, kunnes taas rapsahti ruutuun A- ja B-aluetta. Sisko saikin sitten puolisen tuntia myöhemmin meille A-alueen liput.
Joten nyt ne C-alueen liput on ylimääräiset. Kai. Kun siskoltakin lähti rahat, mutta tilausvahvistusta ei ole kuulunut.
Mies seisoi aikansa R-kioskilla, jossa yhteyttä ei saatu pelaamaan alkuunkaan. Ai niin, eikä sieltä olisi saanutkaan kuin C-alueen lippuja. Siitäkin tiedotettiin ruhtinaallisen ajoissa, varttia ennen lipunmyynnin alkua.
Miten vaikeaksi asia voidaan tehdä?
Ja joojoo, hulluuteen ihmiset rahansa laittavat ja turha on valittaa lamasta tämän jälkeen ja Afrikassa on nälkäisiä lapsia jotka tarvitsisivat sitä rahaa enemmän ja oman maan leipäjonoissakin satasesta olisi iso ilo. Tiedetään.
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
Ennen oli ennen...
Minun lapsuudessani:
Lapsella on synttärit. Synttärijuhliin kutsutaan vieraiksi valikoitu joukko muita lapsia. Vieraat tuovat synttärisankarille lahjoja. Synttärisankari tarjoaa vierailleen synttärikakkua ja muita herkkuja. Sitten leikitään vettä kengässä ja murhaajaa.
Lasteni lapsuudessa:
Lapsella on synttärit. Synttäreille valitaan teema, ja synttärijuhliin kutsutaan vieraiksi valikoitu joukko muita lapsia. Vieraat varustautuvat juhliin teeman mukaisesti ja tuovat synttärisankarille lahjoja. Synttärisankari tarjoaa vierailleen teemaaa noudattelevan elämysmaailman, synttärikakkua, muita herkkuja ja lahjapussin, joka sisältää vieraille yltäkylläisiä vastalahjoja.
Kuka kehtaa aloittaa back to basics -kampanjan? Minä lupaan, että meidän perheen seuraavissa synttäribileissä ei ole sellaista pukeutumiskoodia, joka edellyttäisi vierailta uusia asuhankintoja. Lupaan tarjota kakkua ja muita leivonnaisia. Itse tehtyinä. Vapaata leikkiä ja ilonpitoa järjen ja kohtuuden rajoissa. Siinä se.
Lapsella on synttärit. Synttärijuhliin kutsutaan vieraiksi valikoitu joukko muita lapsia. Vieraat tuovat synttärisankarille lahjoja. Synttärisankari tarjoaa vierailleen synttärikakkua ja muita herkkuja. Sitten leikitään vettä kengässä ja murhaajaa.
Lasteni lapsuudessa:
Lapsella on synttärit. Synttäreille valitaan teema, ja synttärijuhliin kutsutaan vieraiksi valikoitu joukko muita lapsia. Vieraat varustautuvat juhliin teeman mukaisesti ja tuovat synttärisankarille lahjoja. Synttärisankari tarjoaa vierailleen teemaaa noudattelevan elämysmaailman, synttärikakkua, muita herkkuja ja lahjapussin, joka sisältää vieraille yltäkylläisiä vastalahjoja.
Kuka kehtaa aloittaa back to basics -kampanjan? Minä lupaan, että meidän perheen seuraavissa synttäribileissä ei ole sellaista pukeutumiskoodia, joka edellyttäisi vierailta uusia asuhankintoja. Lupaan tarjota kakkua ja muita leivonnaisia. Itse tehtyinä. Vapaata leikkiä ja ilonpitoa järjen ja kohtuuden rajoissa. Siinä se.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Sukupolvien kinkkisessä ketjussa
Luin Illalla pelataan Afrikan tähteä (ihanaa, kun väikkäri on valmis - on viimein aivoissa tai sielussa tai jossakin tilaa ihanille lukemattomille kirjoille!), ja se oli hieno, kuten Mazzarellat aina.
Esseisti Merete Mazzarella on yksityisyyden ja julkisuuden kannalta kovin paradoksaalinen tapaus. Hän kertoo auliisti henkilökohtaisesta elämästään ja tabunkokoisista tunteista, mutta toisaalta heti tällaisia asioita käsiteltyään vetää verhon tiukasti kiinni, ilmaisten, että näitä asioita on lupa käsitellä vain näissä teksteissä. Tekstien ulkopuolella elää suomenruotsalainen ikääntyvä nainen, joka on saanut kulttuuriperimässään ohjeet sovinnaisen ja pidättyväisen elämän kulissien ylläpitoon.
Vaikka kirja kertoo, mitä on olla epäsuosittu anoppi (mitä minä en toivottavasti tule olemaan ainakaan vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, mieluummin tietenkään en ikinä...), löysin siitä monia samastumisen paikkoja. Sukeltelin lukiessani ajasta ja roolista toiseen, pohdin omaa paikkaani tyttärenä, miniänä, äitinä, pojantyttärenä, tyttärentyttärenä, siskontyttönä, veljentyttönä, siskonpojan tyttärenä, siskona, tätinä, tulevana äidinäitinä. Eri paikoista oli kovin erilaiset näköalat, mikä ei ole kovin yllättävää sinänsä. Harvoin sitä vain tulee pohtineeksi asiaa niin monelta kantilta.
Esseisti Merete Mazzarella on yksityisyyden ja julkisuuden kannalta kovin paradoksaalinen tapaus. Hän kertoo auliisti henkilökohtaisesta elämästään ja tabunkokoisista tunteista, mutta toisaalta heti tällaisia asioita käsiteltyään vetää verhon tiukasti kiinni, ilmaisten, että näitä asioita on lupa käsitellä vain näissä teksteissä. Tekstien ulkopuolella elää suomenruotsalainen ikääntyvä nainen, joka on saanut kulttuuriperimässään ohjeet sovinnaisen ja pidättyväisen elämän kulissien ylläpitoon.
Vaikka kirja kertoo, mitä on olla epäsuosittu anoppi (mitä minä en toivottavasti tule olemaan ainakaan vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, mieluummin tietenkään en ikinä...), löysin siitä monia samastumisen paikkoja. Sukeltelin lukiessani ajasta ja roolista toiseen, pohdin omaa paikkaani tyttärenä, miniänä, äitinä, pojantyttärenä, tyttärentyttärenä, siskontyttönä, veljentyttönä, siskonpojan tyttärenä, siskona, tätinä, tulevana äidinäitinä. Eri paikoista oli kovin erilaiset näköalat, mikä ei ole kovin yllättävää sinänsä. Harvoin sitä vain tulee pohtineeksi asiaa niin monelta kantilta.
lauantai 20. joulukuuta 2008
Mamma mia!
Ajattelin näin jouluvalmistelujen tohinassa rentoutua vajaan kahden tunnin ajan dvd:n ääressä. Ystävän kanssa piti pitkin kesää mennä katsomaan Mamma mia! elokuviin, mutta jotenkin se vaan jäi. Hyvä niin. Leffateatterissa istuminen olisi ollut kidutusta.
Haluaisin nähdä teatteriversion. Mutta jestas että elokuva oli sontaa. Hyvän mielen leffa potenssiin kymmenen - ei mulla. Enkä suostu tunnustamaan, että olisin liian kyyninen. Ainakaan näin joulun alla, kun oikeasti mieli on niin hyvä lämmin hellä! Se vain sattui olemaan niin h-u-o-n-o elokuva, etten viitsi vaivautua edes erittelemään syitä, ellei joku sitä erikseen vaatimalla vaadi.
Haluaisin nähdä teatteriversion. Mutta jestas että elokuva oli sontaa. Hyvän mielen leffa potenssiin kymmenen - ei mulla. Enkä suostu tunnustamaan, että olisin liian kyyninen. Ainakaan näin joulun alla, kun oikeasti mieli on niin hyvä lämmin hellä! Se vain sattui olemaan niin h-u-o-n-o elokuva, etten viitsi vaivautua edes erittelemään syitä, ellei joku sitä erikseen vaatimalla vaadi.
perjantai 14. marraskuuta 2008
Samu, Suomu ja Late
Onkohan minussa jotakin vikaa, kun ihan oikeasti vilpittömästi odotan viikonloppua, kun saa rauhassa katsoa lasten kanssa aamun lastenohjelmia?
Sunnuntaisin tulee Samu ja Salla, ehdoton suosikkini. Sarja on mainio jokaista yksityiskohtaa myöten. Suomenkielisten äänten onnistuminen on oleellinen juttu, ja Samu ja Salla on siinäkin huippuluokkaa. Esimerkiksi jaksossa "Minä pidän lumesta" Sallan parhaan ystävän Lotan narsk narsk -äänet ovat hykerryttävän ihania. Ja Sauli Jauhiainen! Ja sarjan tunnusmusiikki on loistava! Se on parhaiden ystävien soittoäänenä puhelimessani.
Joskus ehkä toista vuotta takaperin tuli muistaakseni sunnuntain Galaxissa - siitä on jo aikaa - Anna ja lohikäärme. Hauska ja mielenkiintoinen sarja ritariksi opiskelevasta Anna-tytöstä ja lohikäärmeystävästään Suomusta. Hyvää huumoria, kunnon juonet. Ja taas ihanat äänet! Heljä Heikkisen Anna on huikean hyvä. Annaa ei saa DVD:llä, en ole ainakaan nähnyt. Onneksi meillä on muutama jakso tallennettuna.
Ja sitten on se Late Lammas. Sitäkään ei taida juuri nyt pyöriä tv:ssä, mutta DVD:llä löytyy. Nettisivuilla on mm. ihana beatbox -muistipeli. Late Lammas naurattaa koko perhettä, yhdessä kohtaa pelkkiä lapsia, toisessa kohtaa pelkkiä aikuisia ja useimmiten meitä kaikkia. Intertekstuaalisuutta ja parodiaa löytyy vaikka muille jakaa. Late Lammas menee lastenohjelmien seassa ohi monelta potentiaaliselta aikuisfanilta.
Joidenkin lastenohjelmien aikana sitä lukee lehteä tai torkkuu, koska ne eivät yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Mutta on niitäkin, joita odottaa kauhunsekaisin tuntein ja katsoo ihan silkasta masokistisesta halusta. Tällä hetkellä tämän kategorian voittaja on ehdottomasti Mimi ja Kuku. Ennen sitä kammoksutti Musatoosa. Jääköön syyt erittelemättä sen tarkemmin...
Edit. Kääk! Pakko lisätä huippujen listaan vielä Turilas ja Jäärä sekä Ruohonjuuritasolla!
Sunnuntaisin tulee Samu ja Salla, ehdoton suosikkini. Sarja on mainio jokaista yksityiskohtaa myöten. Suomenkielisten äänten onnistuminen on oleellinen juttu, ja Samu ja Salla on siinäkin huippuluokkaa. Esimerkiksi jaksossa "Minä pidän lumesta" Sallan parhaan ystävän Lotan narsk narsk -äänet ovat hykerryttävän ihania. Ja Sauli Jauhiainen! Ja sarjan tunnusmusiikki on loistava! Se on parhaiden ystävien soittoäänenä puhelimessani.
Joskus ehkä toista vuotta takaperin tuli muistaakseni sunnuntain Galaxissa - siitä on jo aikaa - Anna ja lohikäärme. Hauska ja mielenkiintoinen sarja ritariksi opiskelevasta Anna-tytöstä ja lohikäärmeystävästään Suomusta. Hyvää huumoria, kunnon juonet. Ja taas ihanat äänet! Heljä Heikkisen Anna on huikean hyvä. Annaa ei saa DVD:llä, en ole ainakaan nähnyt. Onneksi meillä on muutama jakso tallennettuna.
Ja sitten on se Late Lammas. Sitäkään ei taida juuri nyt pyöriä tv:ssä, mutta DVD:llä löytyy. Nettisivuilla on mm. ihana beatbox -muistipeli. Late Lammas naurattaa koko perhettä, yhdessä kohtaa pelkkiä lapsia, toisessa kohtaa pelkkiä aikuisia ja useimmiten meitä kaikkia. Intertekstuaalisuutta ja parodiaa löytyy vaikka muille jakaa. Late Lammas menee lastenohjelmien seassa ohi monelta potentiaaliselta aikuisfanilta.
Joidenkin lastenohjelmien aikana sitä lukee lehteä tai torkkuu, koska ne eivät yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Mutta on niitäkin, joita odottaa kauhunsekaisin tuntein ja katsoo ihan silkasta masokistisesta halusta. Tällä hetkellä tämän kategorian voittaja on ehdottomasti Mimi ja Kuku. Ennen sitä kammoksutti Musatoosa. Jääköön syyt erittelemättä sen tarkemmin...
Edit. Kääk! Pakko lisätä huippujen listaan vielä Turilas ja Jäärä sekä Ruohonjuuritasolla!
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Lepakko
Kävin katsomassa Lepakko-operetin. Se oli selvä askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. En löytänyt sisältäni pientä operettifania, mutta enpä toisaalta kokenut suurta kärsimystä tai tylsyyttäkään.
Katsomossa on helppo istua oman mukavuusalueen ulkopuolella. Aktiivisemman roolin ottaminen on sen sijaan vaikeampaa. Olen aina ollut surkea kokeilemaan asioita, joita en entuudestaan osaa. En ole esimerkiksi koskaan suostunut kokeilemaan vesihiihtoa, koska sitä ei voi harjoitella yksin ennen kuin astuu muiden eteen. Vesihiihdossa tarvitaan aina joku ajamaan venettä.
Olen huomannut esikoistytössä samoja piirteitä. Tunnen empatiaa. Toisaalta toivon, että hän oppisi pääsemään tarpeettoman itsekritiikin yli. Minulta on varmasti jäänyt tekemättä yhtä sun toista hauskaa, kun en ole uskaltanut asettaa itseäni alttiiksi epäonnistumiselle ja naurulle.
Katsomossa on helppo istua oman mukavuusalueen ulkopuolella. Aktiivisemman roolin ottaminen on sen sijaan vaikeampaa. Olen aina ollut surkea kokeilemaan asioita, joita en entuudestaan osaa. En ole esimerkiksi koskaan suostunut kokeilemaan vesihiihtoa, koska sitä ei voi harjoitella yksin ennen kuin astuu muiden eteen. Vesihiihdossa tarvitaan aina joku ajamaan venettä.
Olen huomannut esikoistytössä samoja piirteitä. Tunnen empatiaa. Toisaalta toivon, että hän oppisi pääsemään tarpeettoman itsekritiikin yli. Minulta on varmasti jäänyt tekemättä yhtä sun toista hauskaa, kun en ole uskaltanut asettaa itseäni alttiiksi epäonnistumiselle ja naurulle.
tiistai 4. marraskuuta 2008
Harhailua vai päämäärätietoista toimintaa?
Täytyy sanoa, että tuo sivun laitaan lisäämäni Feedjit Live Traffic Feed on äärimmäisen kiehtova. Ihmiset löytävät blogini mitä ihmeellisimpiä reittejä - ja jaksaa ihmetyttää, miten korkealle Google blogini rankkaa.
Tänään ennen aamuviittä esimerkiksi joku Siilinjärvellä Windows XP -käyttöjärjestelmää ja IE 7.0 -selainta käyttävä ihminen googlasi sanoja "metsähiiri" ja "rako" ja päätyi minun kesäkuiseen arkistooni, jossa kyllä puhutaan metsähiirestä ja raosta, mutta ihan eri posteissa ja eri yhteyksissä. Minusta oli tuskin apua siilinjärveläisen dilemmaan.
Hämeenlinnalaisen Tytti Heikkisen runokokoelma Täytetyn eläimen lämpö koostuu google-runoudesta. Äkkiseltään idea kuulostaa halvalta huumorilta ja kerran naurattavalta käyttökomiikalta, mutta katsopa mitä kirjallisuudentutkija ja kriitikko Mervi Kantokorpi teoksesta kirjoittaa.
Internet on upottava suo ja loppumaton lähde.
Tänään ennen aamuviittä esimerkiksi joku Siilinjärvellä Windows XP -käyttöjärjestelmää ja IE 7.0 -selainta käyttävä ihminen googlasi sanoja "metsähiiri" ja "rako" ja päätyi minun kesäkuiseen arkistooni, jossa kyllä puhutaan metsähiirestä ja raosta, mutta ihan eri posteissa ja eri yhteyksissä. Minusta oli tuskin apua siilinjärveläisen dilemmaan.
Hämeenlinnalaisen Tytti Heikkisen runokokoelma Täytetyn eläimen lämpö koostuu google-runoudesta. Äkkiseltään idea kuulostaa halvalta huumorilta ja kerran naurattavalta käyttökomiikalta, mutta katsopa mitä kirjallisuudentutkija ja kriitikko Mervi Kantokorpi teoksesta kirjoittaa.
Internet on upottava suo ja loppumaton lähde.
sunnuntai 2. marraskuuta 2008
Häpeälliset tunnustukset
Meillä ihmisillähän on tapana esittää usein hiukan parempia kuin oikeasti olemme. Jos vaikka mediankäyttötutkimuksessa meiltä kysytään, mitä lehtiä luemme, emme yleensä vahingossakaan mainitse esimerkiksi Seiskaa, vaikka lukisimme sitä työpaikalla tai kampaajalla - tai olisimme lehden uskollisia kestotilaajia. Sama koskee tv:n katsomista; toistakymmentä vuotta sitten oli esimerkiksi häpeä tunnustaa seuraavansa Kauniita ja rohkeita.
Minä en katso Kauniita ja rohkeita, enää. Katsoin joskus 1990-luvun alkupuolella. En ole koskaan katsonut Salattuja elämiä, mutta en tiedä onko niiden seuraaminen edes häpeän aihe. Sen sijaan katson Big Brotheria. Jos missaan jakson, tallennan sen dvd:lle. Kaikista Suomen BB-päälähetyksistä olen missannut yhteensä ehkä kolme (mikä taitaa olla aika säälittävää). BB on parasta todellisuuspakoa, aivojen nollaamista ennen nukkumaanmenoa ja omanarvontunnon kohotusta. Katson myös Huippumalli haussa -sarjaa. Intohimoisesti.
Voin ihan vilpittömästi, käsi sydämellä ilmoittaa että en lue Seitsemän päivää -lehteä. Jos yllätät minut joskus jostakin Seiska kädessä, voin vakuuttaa että kyseessä on jokin hirveä erehdys. Olen todennäköisesti juuri kuljettamassa sitä keräyslaatikkoon. Sama koskee Alibin tapaisia lehtiä.
Hämeen Sanomien keskustelupalstalla käytiin vaalien alla muuten vaiherikasta keskustelua siitä, voiko vakavasti otettava ehdokas ostaa kaupasta edellämainittuja lehtiä ja mitä niiden ostaminen kertoo ko. ehdokkaan sivistystasosta... isoveli tai -sisko tosiaan valvoo ulkomaailmassakin - paitsi julkkiksia, myös kunnallisvaaliehdokkaita...
Minä en katso Kauniita ja rohkeita, enää. Katsoin joskus 1990-luvun alkupuolella. En ole koskaan katsonut Salattuja elämiä, mutta en tiedä onko niiden seuraaminen edes häpeän aihe. Sen sijaan katson Big Brotheria. Jos missaan jakson, tallennan sen dvd:lle. Kaikista Suomen BB-päälähetyksistä olen missannut yhteensä ehkä kolme (mikä taitaa olla aika säälittävää). BB on parasta todellisuuspakoa, aivojen nollaamista ennen nukkumaanmenoa ja omanarvontunnon kohotusta. Katson myös Huippumalli haussa -sarjaa. Intohimoisesti.
Voin ihan vilpittömästi, käsi sydämellä ilmoittaa että en lue Seitsemän päivää -lehteä. Jos yllätät minut joskus jostakin Seiska kädessä, voin vakuuttaa että kyseessä on jokin hirveä erehdys. Olen todennäköisesti juuri kuljettamassa sitä keräyslaatikkoon. Sama koskee Alibin tapaisia lehtiä.
Hämeen Sanomien keskustelupalstalla käytiin vaalien alla muuten vaiherikasta keskustelua siitä, voiko vakavasti otettava ehdokas ostaa kaupasta edellämainittuja lehtiä ja mitä niiden ostaminen kertoo ko. ehdokkaan sivistystasosta... isoveli tai -sisko tosiaan valvoo ulkomaailmassakin - paitsi julkkiksia, myös kunnallisvaaliehdokkaita...
lauantai 1. marraskuuta 2008
The Girl from Ipanapa part II
Jaa, mitähän tästä nyt sitten pitäisi ajatella. Hesarin Syntyneitä -palstalla on tänään ilmoitus 29.10. syntyneestä Ipanapa II:sta. Onnellisina vanhempina on pitkä lista levyllä esiintyviä artisteja.
Innovatiivista mainontaa? Kyllä kai.
Innovatiivista mainontaa? Kyllä kai.
tiistai 28. lokakuuta 2008
The Girl from Ipanapa
Intouduin kommentoimaan taas vähän isommalla kädellä Project Maman lastenmusiikkipostausta. (Oppisinkohan joskus olemaan lyhytsanaisempi? Tuskin.)
Totesin, että mitä isompi levy-yhtiö ja mitä isommalla metelillä lastenlevy ulos lykätään, sitä vähemmän lapset sitä oikeasti tykkää kuunnella. Lastenlevyjähän eivät siis tietenkään osta lapset, vaan lasten vanhemmat, kummit ja sukulaiset. Isot koneistot haluaa levyilleen isot myynnit, ja silloin markkinointi kohdistuu ei tietenkään lapsiin, vaan aikuisiin.
Ipanapa-markkinointi iski minuun. Innostuin huikeasti, kun ykkönen tuli, ja muualtakin kantautui huhuja ihan oikeista muusikoista, jotka alkaa tehdä lastenmusiikkia. Ajattelin, että vihdoin lastenkulttuuri nousee ansaitsemaansa arvoon.
Nyt Ipanapa taitaa olla meidän lastenlevyhyllyn pölyttyneimpiä levyjä. Kun sen laittaa soimaan, 5- ja 2-vuotiaat lapset eivät juuri korvaansa lopsauta. Kaikki tuntemani Ipanapa-fanit ovat aikuisia.
Ja niin paljon kuin diggaankin (huomaa pehmeät Patric-geet!) Maija Vilkkumaata, meidän lapset kyllä pelkää Oo hiljaa -biisiä. Enkä ihan hirveästi ihmettele.
(Ja siitä Huomenna mennään Korkeasaareen -renkutuksesta saa tulla ihan oma postauksensa.)
Totesin, että mitä isompi levy-yhtiö ja mitä isommalla metelillä lastenlevy ulos lykätään, sitä vähemmän lapset sitä oikeasti tykkää kuunnella. Lastenlevyjähän eivät siis tietenkään osta lapset, vaan lasten vanhemmat, kummit ja sukulaiset. Isot koneistot haluaa levyilleen isot myynnit, ja silloin markkinointi kohdistuu ei tietenkään lapsiin, vaan aikuisiin.
Ipanapa-markkinointi iski minuun. Innostuin huikeasti, kun ykkönen tuli, ja muualtakin kantautui huhuja ihan oikeista muusikoista, jotka alkaa tehdä lastenmusiikkia. Ajattelin, että vihdoin lastenkulttuuri nousee ansaitsemaansa arvoon.
Nyt Ipanapa taitaa olla meidän lastenlevyhyllyn pölyttyneimpiä levyjä. Kun sen laittaa soimaan, 5- ja 2-vuotiaat lapset eivät juuri korvaansa lopsauta. Kaikki tuntemani Ipanapa-fanit ovat aikuisia.
Ja niin paljon kuin diggaankin (huomaa pehmeät Patric-geet!) Maija Vilkkumaata, meidän lapset kyllä pelkää Oo hiljaa -biisiä. Enkä ihan hirveästi ihmettele.
(Ja siitä Huomenna mennään Korkeasaareen -renkutuksesta saa tulla ihan oma postauksensa.)
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
