Nichts zu sagen

Olen yrittänyt etsiä postattavia kuvia. En löytänyt yhtäkään joka sopisi.

Olen yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin. En keksi mitään.

Eikö ole outoa, kuinka nopeasti elämäämme tuli oletus, että meidän pitäisi keksiä sanottavaa, vaikka kukaan ei kysy meiltä mitään? Ennen media oli ammattijournalistien käsissä ja ääneen pääsivät ne, joille oli annettu siihen lupa ja väline. Eikä siitä oikeasti ole kauan. Nyt kuka tahansa voi julkaista ja levittää asiansa maailmalle, minkä voi nähdä demokratian riemuvoittona, todellisuuden moniarvoistajana - tai toisaalta länsimaiden etuoikeutena, ammattijournalismin tuhona, faktojen ja mielipiteiden rajan entistä voimakkaampana hämärtymisenä...

Kun tässä nyt istuu tyhjässä talossa ja katsoo ikkunasta, kuinka punapukuinen hiihtäjä vilahtaa pellolla ja lumilingon heittämät valkoiset paakut ovat läikittäneet kaivonkopin lehmän näköiseksi, on absurdi ajatus, että pitäisi jakaa jokin miete maailmalle.

Monen muun mietteet ovat ilahduttaneet tällä viikolla. Olen lukenut inspiroivia blogipostauksia, kolumneja ja lehtijuttuja. Niiden kirjoittajilla on ollut sanottavaa. Minulla taitaa olla meneillään latenttivaihe.

Etäämpää

Alkaa jo helpottaa. Luin eilen Ulla Järven kirjan Syntymätön. Sen tietoanti oli liki kaikki jo minulle tuttua, mutta lukeminen tuntui silti hyvältä. Suosittelen.

Nyt luvun alla on Eve Hietamiehen Puolinainen. Alku on ollut aika raskasta luettavaa, turhankin toisteista ja alleviivaavaa. Arvioin lisää, kunhan olen saanut luettua kirjan kokonaan.

Lisäksi olen kirjoittanut omaa tekstiä aiheesta. Se on tarkoitettu julkaistavaksi, saa nähdä missä ja miten. Voi olla, että keskenmeno on vielä liian lähellä. Mutta sitä mukaa kuin kipein kokemus etääntyy, teksti kehittyy.

Elämää suurempia tekstejä

Deadlinet alkavat olla jo ahdistavan lähellä. Akatemian hakuprosessi on melkoisen raskas, ei ole tosiaan helppoa tämä tutkijauran rakentaminen. Sinänsä hakemustekstiä on kuitenkin kevyt kirjoittaa, verrattuna "scholarly gloss" -tekstiin, jota väännän Esa Keron Bangkok-jutusta teettämäni käännöksen yhteyteen. Bangkok on hieno teksti, ja sen on kääntänyt upeasti David Hackston, ja nyt minulla on hirveät paineet yrittää saada aikaan oma tulkinta, joka antaisi edes vähän kunniaa näille molemmille teksteille. Vähempikin hirvittäisi.

Mikähän siinä muuten on, että Suomessa journalistiset tekstit eivät juurikaan jää elämään? Vai onko muutosta ehkä tapahtumassa? Hesarin Kuukausiliitteen verkkosivuilla julkaistaan uudelleen vanhoja juttuja, se on suuri kulttuuriteko. Tommi Liimatta toimitti 680 sivua Veikko Ennalan juttuja koviin kansiin, sekin oli hienoa. Ehkä muutos on alkanut?

Otsikko on muuten monimerkityksinen. "Elämää suurempi" ei ole kovinkaan suurta liioittelua monen Esa Keron jutun kohdalla, ne vain ovat niin mahdottoman hienoja. Sen sijaan rahoitushakutekstit ovat kaikkea muuta kuin elämää suurempia, vaikka niistä on tutkijan leipä kiinni, ja leipähän on aika olennainen tekijä ihmiselämässä.

Sairastuvalta

Vatsassa polttaa.
Kylmät väristykset käy
päästä varpaisiin.

Haiku kuvaa perinteisesti luontoa, mutta viheliäinen vatsatauti estää nyt näkemästä kauneutta hortensioiden aukeavissa nupuissa.

Vieraita vaikutteita

Olen kuunnellut viime aikoina (lue: reilusti yli vuoden ajan) paljon brasilialaista musiikkia, tosin skandinaavisten naisten työstämänä. Emma Salokoski Ensemblen albumi Kaksi mannerta vuodelta 2006 sisältää paljon brassivaikutteita, ja Lisa Nilssonin Hotel Vermont 609 samalta vuodelta on vielä suoraviivaisempaa: brassisäveliä Lisan kääntämillä teksteillä. (Seuraavassa levyssä Emma siirtyi enemmän Pohjois-Amerikan mantereelle ja/tai takaisin kotiin päin, kun taas Lisa on uponnut niin syvälle Brasiliaan, että uusin levy on paria raitaa lukuun ottamatta portugaliksi esitettykin.)

Muusikko voi siirtyä musiikin kielellä kulttuurista toiseen ja tulla ymmärretyksi, vaikka kuulija ei sanoja ymmärtäisikään. Kirjoittaminen taas on sillä tavoin yksiulotteista puuhaa, että ilman kieltä teksti ei juurikaan pysty viestimään. Kirjoittaja on niin tiukasti kiinni kielessä, että vaikkapa nyt ne brassivaikutteet merkitsevät käytännössä joko portugalinkielisten tekstien kääntämistä suomeksi, tai sitten vaikutteet ovat ennemminkin viitteenomaisia. (Onko kääntäminen muuten kääntämistä vai uuden luomista?)

Tällaiset "Scandinavian singer-songwriter goes to Brazil" -tyyppiset projektit ovat hyvin henkilökohtaisia, kokonaisvaltaisia - ja kadehdittavia. Sammumaton ihailuni kohde.

Outoa elämää

On kummallista istua pitkä päivä tyhjässä talossa. Esikoinen on päiväkodissa toista päivää ominensa, ja kuopus on isin kanssa tutustumassa omaan päiväkotiinsa. Mulla on edessä kolumni, jonka deadline on jo ikävän lähellä, mutta ajatus ei kulje. On muka liian rauhallista.

Ja vielä viime viikolla puhisin kiukkuani, kun työhuoneen oven takaa kuului kinastelua kinastelun perään. Työnsin Bachia tietokoneeseen ja kuulokkeet korville ja haaveilin työrauhasta.

(Bachin menuetit ovat liki ainoaa musiikkia, jonka äärellä pystyn kirjoittamaan.)

Akateemisen kirjoittamisen ilot ja kirot

Puhhuijaa. Lähetin juuri tieteellisen artikkelin kolmannen version toimittajalle.

Tieteellisen artikkelin kirjoittaminen on kyllä niin oma lajinsa. Suosittelen kaikille (siis ainakin omaan viiteryhmääni eli humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille kuuluville) väitöskirjan tekijöille ja vieläpä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, vaikka tekeillä olisikin monografia. Artikkelimuodon tiiviys ja kurinalaisuus sekä refereiltä saatava palaute kiristävät akateemista nutturaa sopivasti skarpimmaksi.

Olen julkaissut tähän mennessä kolme artikkelia. Kaksi suomalaisissa aikakautisissa tiedejulkaisussa. Yhden kansainvälisen konferenssin pohjalta kootussa julkaisussa, joka on kirjoitettu englanniksi, mutta julkaistu Suomessa.

Mutta sitten on tämä. The Article. Argh. Englanniksi, ja amerikkalaisen yliopiston kustantamaan julkaisuun. Pitäisi hallita niin vieras kieli kuin vieras akateeminen kulttuurikin (ja saada vielä ne jenkit tajuamaan, että Suomi ei ole ollut 1980-luvulla Venäjän vallan alla). Viittauskäytäntö (slightly modified Chicago style, that is) on ihan hömelö, enkä ehtinyt nyt sitten tähän hätään opetella RefWorksin käyttöä. Ja ylipäätään viittauksien tarkkuus on niin scrupulous, niin scrupulous.

Lähetin siis hetki sitten kolmannen version. Ensimmäisen lähetin 31.10.2008. Toinen lähti helmikuussa. Enkä tuudittaudu hetkeksikään kuvittelemaan, että tämä olisi lopullinen versio. Sillä sitähän se ei ole. Älä siis koskaan erehdy luulemaan, että artikkelisi on valmis. Se on valmis vasta kun se on julkaistuna kädessäsi, ja silloin olet jo edennyt tutkimuksessasi niin paljon, että hämmästyt kun alat selailla sivuja: artikkelihan nolostuttaa sinua! Niinpä työnnät tekijänkappaleesi kirjahyllyyn ja jatkat hommia.

Mutta on se vaan mainio oppimisprosessi! Artikkelin työstön aikana oppii nöyryyttä, vihan hallintaa, kärsivällisyyttä, paineen alaisena työskentelyä - ja kyllä, myös tieteen tekoa sekä hyvää kirjoittamista.

Seuraavaksi pitäisi kai hakeutua artikkelikokoelman toimittajaksi...

Parrakas prinsessa

Hii-o-hei! Lukijahankintakampanjani tuotti yhden tilaajan lisää Blogilistalle. Kiitos sinulle, kuka lienetkin! :)

Olen kirjoittanut lehteen juttua pienten tyttöjen prinsessavaiheesta: miten vanhemmat siihen suhtautuvat, miten siihen kannattaisi suhtautua, millaisia sukupuolirooleja se välittää, miten Disneyn markkinointikoneisto asiaan vaikuttaa.

Prinsessat tunkevat nyt uniinkin. Viime yönä ympärilläni parveili kauempaa katsoen ihan aitoja Disneyn prinsessoja: Aurora, Tuhkimo, Belle, Lumikki ja niin edelleen. Kun ne tulivat lähemmäksi, huomasin että kaikki olivat miehiä. Tuhkimolla tunki parransänki leuasta, Bellen dekolteessa rehotti rintakarvat! Siis drag-prinsessoja!

Huh huh.

Tavoitteellista elämää

Kun olin ysiluokalla, seiskalla oli pieni tuttavapoika, joka oli kova uhoamaan. NHL-lippis päässään se kävi aina törkkimässä minua ja laukomassa fraaseja kuten "vittu mä meen NHL:ään". Silloin minulla oli tapana taputtaa pojan lippiksen peittämää päälakea ja todeta, että "juu juu, ja mä saan Finlandia-palkinnon".

No sinne NHL:äänhän se sitten meni se poika. Minä en ole saanut Finlandia-palkintoa. En ole edes julkaissut fiktiota - vielä.

Mutta täytyy sanoa, että tuntui hassulta kun kävelin kaupunginkirjastossa ja silmääni osui uutuushyllyssä nököttävä oma kirja. Ja kun se löytyi Akateemisen hausta. Olkoonkin, että kyse on opinnäytteestä...

Ehkä vielä jonakin päivänä sieltä löytyy se oma romaanikin.

Sukupolvien kinkkisessä ketjussa

Luin Illalla pelataan Afrikan tähteä (ihanaa, kun väikkäri on valmis - on viimein aivoissa tai sielussa tai jossakin tilaa ihanille lukemattomille kirjoille!), ja se oli hieno, kuten Mazzarellat aina.

Esseisti Merete Mazzarella on yksityisyyden ja julkisuuden kannalta kovin paradoksaalinen tapaus. Hän kertoo auliisti henkilökohtaisesta elämästään ja tabunkokoisista tunteista, mutta toisaalta heti tällaisia asioita käsiteltyään vetää verhon tiukasti kiinni, ilmaisten, että näitä asioita on lupa käsitellä vain näissä teksteissä. Tekstien ulkopuolella elää suomenruotsalainen ikääntyvä nainen, joka on saanut kulttuuriperimässään ohjeet sovinnaisen ja pidättyväisen elämän kulissien ylläpitoon.

Vaikka kirja kertoo, mitä on olla epäsuosittu anoppi (mitä minä en toivottavasti tule olemaan ainakaan vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, mieluummin tietenkään en ikinä...), löysin siitä monia samastumisen paikkoja. Sukeltelin lukiessani ajasta ja roolista toiseen, pohdin omaa paikkaani tyttärenä, miniänä, äitinä, pojantyttärenä, tyttärentyttärenä, siskontyttönä, veljentyttönä, siskonpojan tyttärenä, siskona, tätinä, tulevana äidinäitinä. Eri paikoista oli kovin erilaiset näköalat, mikä ei ole kovin yllättävää sinänsä. Harvoin sitä vain tulee pohtineeksi asiaa niin monelta kantilta.

Ensimmäinen meemini

Olen astunut uuteen vaiheeseen blogielämässäni. Olen saanut ensimmäisen meemihaasteeni, olemattomalta.

Haasteen säännöt ovat tässä:
1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

Ja siis ne kuusi randomia asiaa itsestäni, järjestyksessä joka juuri nyt tuntuu oikealta:

1. Olen Äiti, se on asia joka menee kaiken muun edelle. Äidiksi tulo muutti elämääni enemmän kuin olisin ikinä etukäteen voinut kuvitella. Äitiyteen liittyy oleellisesti:

2. Olen myös Vaimo. Sitoutunut, niin myötä- kuin vastamäessä.

3. Yksi syy siihen, miksi pelkäsin väitöstä niin kamalasti, oli se, että miellän itseni kirjoittajaksi. Prosessoin ajatuksiani sujuvasti kirjallisesti, mutta puhujana koen olevani kömpelö, hidas, sekava ja ennen kaikkea harhaanjohtava - huomaan usein ilmaisevani itseäni ääneen ihan eri tavalla kuin oikeasti oli tarkoitus...

4. Tohtoriksi tulen vasta, kun tiedekuntaneuvosto sen päättää, mutta nyt olen sentään väitellyt. Olen pitkään vähätellyt väitöksen merkitystä, mutta nyt alan antaa asialle enemmän arvoa. Vaikka tohtoreita syntyy kovaa tahtia, ei se kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys tai humpuukihomma.

5. Juuri nyt tunnen olevani kuivunut niin ulkoa kuin sisältä. Syynä kloorivesi kylpylässä, jossa liotamme väitösstressiä pois. :)

6. Ja vielä kerron vihaavani likaisia hampaita. Pesen hampaat tunnollisesti aamuin illoin, ja usein X kertaa keskellä päivää. En voi sietää lian tunnetta hampaissa. Mulla ei ole ikinä ollut yhtään reikää (ja tunnen hienoista ylpeyttä myös siitä, että kummallakaan tytöllä ei sylkitestin mukaan ole mutans-bakteeria suussaan).

Nyt seuraa vaikeampi osuus. Mun pitäisi jatkaa haastetta haastamalla kuusi ihmistä. En oikeasti ole kovin aktiivinen blogieläjä siinä suhteessa, että keksisin ihan helpolla kuutta ihmistä. Mutta katsotaan... - ja haastehan siis on tietenkin vapaaehtoinen, eli siihen ei ole pakko tarttua.

1. Marguetta
2. Bébétalon hengetär
3. Inka

--- enempään en ihan oikeasti pysty! Puolet on kuitenkin aika hyvä, eikö niin?

Niin, ja se raportti väitöspäivästä saa edelleen odottaa tuloaan. Keskitän nyt voimani sen unohtamiseen - no ei vaan, mutta haluan joka tapauksessa nyt hiukan levätä ja ottaa etäisyyttä asiaan. Oli aikamoista myllytystä koko viime viikko!

Uusi alku

Olen alkanut taas kirjoittaa. En ole kirjoittanut yli viiteen vuoteen käytännössä muuta kuin väitöskirjaa ja lehtijuttuja. Nyt olen löytänyt jälleen fiktion maailman. Niin että perästä kuuluu!