Keskustelu

Olimme tänään esiopetussuunnitelmakeskustelussa esikoisen lastentarhanopettajan kanssa.

En voi olla vähän hirvittelemättä sitä, miten lapsiamme mitataan. Mavalka osoitti, että tyttömme on matemaattisesti hiukan ryhmän keskiarvoa alempana. Kielellisesti taas lahjakas, ja piirtäjänäkin kuulemma taitava. Kaikenlaisia testejä ne muksut joutuvatkin tekemään.

Lastentarhanope sanoi kaikkien aikuisten kiinnittäneen huomiota siihen, että tyttö leikkii vain yhtä asiaa kerrallaan. Tällä hetkellä Nalle Puh -kimble on kova sana. Mielikuvitusta ja uusia ideoita puuttuu. No, sellainenhan tyttö on aina ollutkin. Vajaan kahden vuoden iässä hän löysi pallon, ja sitä pyöritettiin, heitettiin ja pompotettiin viikkotolkulla, kunnes se jäi. Jossakin vaiheessa tulivat palapelit, ja niitä tehtiin kymmenittäin, sadoittain. Jos digiboksille tallentuu hyvä lastenohjelma, neiti voisi katsoa sen 20 kertaa peräjälkeen. Ja kuten täälläkin leikkipuistoesittelyissäni mainitsin, viime kesä kului roikkuessa.

Opelle valkeni monta asiaa, kun kerroimme, että tyttö on koko suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja ystäväpiirin ensimmäinen lapsi. Tienraivaaja ja ensimmäisyydessään ainutkertainen. (Mitähän tämä asema kertoisi tytön tulevaisuuden urasta?) Asumme lisäksi siinä määrin syrjäisessä paikassa, että spontaania leikkiseuraa ei ole. Ja päiväkodinhan tyttö aloitti vasta viisivuotiaana.

En ole ollenkaan huolissani. Tuntuu olevan tytön persoonallisuuden piirteenä, että asiat imetään jotakuinkin tyhjiin ennen kuin siirrytään seuraaviin. Onko se nyt niin paha asia? Enemmän jäi vaivaamaan se, että eskariaikuisten mukaan tytöllä on tarve olla heille mieliksi. Siitä lähti laukkaamaan vaikka mitä ajatuksia. Kokeeko tyttö, että hyväksyntää pitää ansaita hyvillä teoilla, että kelpaa vain jos toimii oikein ja hyvin? Mielisteleminen ei ole kiva asia, mitenkähän osaisin olla ruokkimatta sellaista? Itsessäni on aika paljon samaa vikaa, hyväksynnän hakua suoritusten ja pärjäämisen kautta. Voi itku, miten voisi olla välittämättä sitä eteenpäin?

Hyvä hetki

Vedin tänään aika epäonnistuneen tanssitunnin pikkumuksuille. On ristiriitaista, kun ryhmässä on lapsia, jotka lämpenevät hitaasti ja kaipaavat istumista, oleilua ja tunnustelua tunnin alussa. Ja sitten on niitä, joiden pitäisi päästä välittömästi juoksemaan ja purkamaan päällimmäiset energiat, tai muuten ne kiipeilevät seinillä koko lopputunnin. Mutta jos aloittaa tunnin juoksuttamalla niitä energisimpiä, ne hitaammin lämpiävät jähmettyvät ja sulkeutuvat. Niinpä sähläsin tänään molempien tyyppien kanssa. En saanut jähmeitä sulamaan enkä häröilijöitä aloilleen. Tunnin jälkeen oli tyhmä olo.

Mutta kun esikoinen meni omalle tanssitunnilleen, kuljin kuopuksen kanssa vanhan ala-asteeni maisemissa. Syysaurinko hohti matalalta, kaste hiipi nurmelle. Omenat tuoksuivat ilmassa. Kävelimme käsi kädessä rinnettä ylös ja kävimme katsomassa paikalla, joka oli sorakuoppa kun minä olin koulussa, ja joka nyt oli kasvanut pitkää puuta. Kuuntelimme ääniä omakotialueen pihoilta - alueen, joka oli silloin aikanaan pelkkää peltoa. Katselimme puissa kiipeileviä poikia, ja heistä yksi näytti ihan siltä, miltä kuvittelen mieheni siinä iässä näyttäneen, vaaleatukkainen, pitkä poika joka leikki koiransa kanssa. Ilma tuoksui kirpeältä ja kauniilta, tyttöni oli punaposkinen ja suloinen. Hetkessä oli hyvä olla.

Peloista ja niiden voittamisesta

Yksi vanhemman (lukemattomista) tehtävistä on auttaa lapsi voittamaan pelkojaan ja jännityksiään, oli sitten kyse mäenlaskusta tai uusien lasten kohtaamisesta. Lempeällä kannustuksella pääsee yleensä pitkälle, mutta minä kyllä uskon siihen, että toisinaan lapsi pitää työntää rajan yli vaikka hiukan väkisin.

Meillä esimerkiksi esikoiselle iski aikoinaan alkeisuimakoulussa kauhea ahdistus. Tunnin alussa pukuhuoneessa tyttö puhkesi surkeaan itkuun eikä halunnut mennä uimaan. Tyttö tykkäsi uimisesta hirmu paljon, joten ongelma oli jossakin muualla. Minä komensin itkuisen tytön jonoon ja altaalle. Viikon aikana juteltiin, tsempattiin, rohkaistiin ja kannustettiin. Ja sovittiin, että ensi kerralla mennään reippaasti uimaan. Taas tuli itku, mutta en suostunut lähtemään tytön kanssa kotiin. Pukuhuoneessa lenteli välillä puukkoja, kun toiset äidit kauhistelivat metodiani. Mutta minä uskoin tekeväni oikein.

Itkukertoja taisi olla neljä tai viisi. Sitten yhtenä kertana kaikki oli hyvin, ja siitä lähtien uinti on ollut yhtä iloa ja nautintoa. Viime viikolla tyttö pääsi jatkouimakoulu kakkosesta vesirallin sammakoihin. Edistys on ollut nopeaa.

En tiedä vieläkään, mikä lopulta mätti. Nyt sillä ei ole enää väliäkään.

Oma äitini on kertonut, kuinka kokeilin yhtä sun toista harrastusta, mutta ne jäivät heti alkuunsa, kun en tykännyt. Olin esimerkiksi englanninkielisessä leikkikoulussa. Äiti on kertonut, että tulin kerran kotiin ja sanoin, etten halua enää jatkaa siellä, kun en halua sanoa "good morning". Ja niinpä leikkikoulu loppui siihen.

Voimisteluun äiti vei minut kun olin neljä. Kiljuin ja huusin enkä suostunut tekemään mitään. Lähdimme pois emmekä yrittäneet uudestaan. Mutta parin viikon päästä pyysin itse äitiä viemään minut sinne uudelleen, ja sille tielle jäinkin viideksitoista vuodeksi. Onneksi älysin pyytää!

Uimaseurassa kävin, kunnes vaihdoimme isoon altaaseen ja valmentaja vaihtui. Uusi valmentaja oli mielestäni hirveän ilkeä ja julma, ja minä lopetin uinnin. Muistan oikein hyvin tuon valmentajan ja olen edelleen sitä mieltä, että hän oli ilkeä. Oliko lopettaminen silti fiksu ratkaisu, en tiedä.

Mutta eilen palasin uimaopetukseen. Aloitin aikuisten uintitekniikkakurssin. Ja jestas, miten pelkäsin ennen uimahalliin lähtöä! Tärisin jännityksestä, juoksin vessassa, pakkasin reppua uudestaan ja uudestaan. Pelkäsin nolaavani itseni. Pelkäsin olevani tosi huono. Pelkäsin että mulle nauretaan. Pelkäsin etten opi mitään.

Palasin tosi pieneksi ihmiseksi, siirryin tsemppaajan roolista pelokkaan, osaamattoman tytön rooliin. Ja tajusin, kuinka uskomattoman urheita ja rohkeita pienet tyttöni itse asiassa ovat. Itse olen paljon pelokkaampi.

Johtuuko se siitä, etten itse juurikaan joutunut ylittämään rajojani, vaan sain aina perääntyä silloin kun halusin?

"Mä en rakasta sua"

Nyt se on sitten alkamassa. Huomenna menen esikoisen (5,5 v) kanssa tutustumaan päiväkotiin. Tyttö ei tunnu jännittävän mitenkään älyttömästi. Ei minuakaan ahdista niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Saa nähdä miltä huomisiltana tuntuu.

Kuopus on ihan kriisissä. Muutamana viime päivänä neiti on saanut karmeita kohtauksia ja huutanut isoja sanoja, joiden merkitys ei taida pienessä päässä olla vielä aivan selvillä. "Mä en rakasta sua" on ollut yleisimmin sanottu vihanilmaus. "Perutaan juhlat" oli myös aika raflaava heitto eilen pari tuntia ennen neidin kolmevuotissynttäreiden alkua. Itse synttärit sujuivat mallikkaasti, ja tänään on ollut hyvä päivä. Olin kyllä koko päivän varuillani, tuntosarvet pystyssä.

Isoja muutoksia meneillään, en ihmettele että tyttö reagoi. Jotenkin sitä silti yllättyi. On ollut pitkään niin seesteistä, mitä nyt tytöt ovat tapelleet keskenään ikävän paljon. Vanhempiin kohdistuneet hyökkäykset ovat olleet vähissä. Toivoa sopii, ettei tämä vaihe kestä kauan. Kummasti se oma kypsyys ja aikuisuus valuu sormien välistä, kun tyttö iskee sanoilla arkaan paikkaan. Esikoisen uhma (tai tahto, if you will) oli jotenkin helpompaa handlata, kun tyttö ei vielä kolmen vuoden iässäkään puhunut monta sanaa. Turhautuminen oli niin silminnähtävissä, kun pieni ei saanut ilmaistua itseään ja räjähteli sen takia. Kuopuksella taas on ollut sanallinen itseilmaisu hallussa jo pitkään, ja täytyy sanoa, että äidin on vaikeaa pysytellä järkevänä, kun kesken mahdottomalta tuntuvan tilanteen lapsi katsoo äitiä silmiin ja sanoo hiljaa ja aivan hallitusti: "Mä haluan että sä menet pois. Mä en rakasta sua."

Pahempaakin on varmasti edessä. Se ei silti helpota, kun tilanne on päällä. Kuten aiemminkin olen todennut, elämässä on nyt kovin monta liikkuvaa osaa, ja tulevaisuudessa monta tuntematonta asiaa. Kun omakin mielenrauha on horjuva, lapsen mielenilmaukset on vaikeampi ottaa kylmäpäisesti vastaan.

Onneli ja Anneli

Kuka muistaa Onnelin ja Annelin? Marjatta Kurenniemen luomat parhaat ystävykset, jotka kumpikin kärsivät yksinäisyydestä omissa perheissään.

Anneli on yksinäinen, koska hän on eronneiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän asuu vuoroin äidillä, vuoroin isällä, ja molemmat aina olettavat Annelin olevan toisen luona. Kukaan ei kaipaa häntä, eikä hän edes viihdy kummankaan kotona, sillä äidin kotiapulainen Adele ja isän kotiapulainen Minna Pinna tekevät olemisen molemmissa taloissa hankalaksi ja ikäväksi (ja molemmista kotiapulaisista koituukin myöhemmin kovasti paljon harmia).

Onneli taas on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen. Neljä vanhinta viihtyvät keskenään ja neljä nuorinta samaten, eikä Onneli kuulu oikein kumpaankaan joukkoon. Koti on täynnä hälyä ja mekkalaa, eikä kukaan huomaa Onnelin paikallaoloa — tai poissaoloa.

Kirjassa Onnelin ja Annelin talo Onneli ja Anneli kävelevät kadulla ja löytävät maasta kirjekuoren, jonka päällä lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt menevät poliisin luokse pohtimaan, mahtavatko he olla riittävän rehellisiä, ja poliisi avaa kuoren tyttöjen puolesta. Kuori on täynnä rahaa ja poliisi sanoo, että tytöt saavat pitää rahat.

Tytöt pettyvät rahoista, he olisivat mieluummin löytäneet vaikka kiiltokuvia. He päättävät viedä rahat takaisin löytöpaikalle ja tapaavat siellä rouva Ruusupuun, joka kysyy, haluaisivatko tytöt ehkä ostaa hänen talonsa, joka on myytävänä? Se kun on ihan vahingossa rakennettu kahdelle pienelle tytölle sopivaksi, ja Onnelin ja Annelin rahasumma riittää taloon ja vielä ruokarahaksi.

Niinpä parhaat ystävykset ostavat itselleen talon, joka on täydellisesti heille sisustettu. Eikä kukaan kaipaa heitä, kun he asettuvat sinne asumaan.

Sain kuusivuotiaana isoäidiltäni kirjan, jossa on yhdessä niteessä kolme Onneli ja Anneli -tarinaa. Luin sitä uudestaan ja uudestaan. Nautin kirjan fantasiasta, jossa oli kuitenkin niin paljon kiinnekohtia todellisuuteen, että tapahtumat tuntuivat jollakin tavalla mahdollisilta.

Miten aikaansa edellä kirjailija Marjatta Kurenniemi muuten olikaan kirjoittaessaan näitä kirjoja 1960-luvulla! Eronneet vanhemmat olivat tuohon aikaan aika erikoinen juttu, nyt kahdessa osoitteessa asuminen on kovin monen lapsen arkipäivää (ja pahimmillaan kasvatusvastuuta sysätään aina jollekin muulle — ellei toiselle vanhemmalle, niin päivähoidolle tai koululle, ja minähän en tätä tietenkään ääneen sanonut, koska vanhempia ei saa syyllistää).

Kotiapulaiset ja suurperhe kolahtavat ehkä korvaan vähän oudompina elementteinä, mutta eivätkös molemmat ilmiöt ole olleet viime aikoina kasvusuunnassa?

Päiväkotiura lähestyy

H-hetki lähestyy. Esikoinen (5,5 vuotta) aloittaa päiväkodin huhtikuun ensimmäisenä päivänä, ja kuopus (3 vuotta) aloittaa huhtikuun kuudentena.

Olen alkanut kirjoitella nimiä vaatteisiin. Olemme keskustelleet siitä, millaista päiväkodissa olo on (enkä minä ole osannut vastata kysymyksiin varmaan kovinkaan hyvin, koska päiväkoti on mulle varsin vieras instituutio). Molemmat tytöt valittavat jo etukäteen ikäväänsä. Äidin sydän puristuu mykkyrälle pelkästä ajatuksesta.

Tytöt varmasti ikävöivät myös toisiaan, sillä menevät eri päiväkoteihin. Esikoinen menee kuitenkin jo syksyllä eskariin, joka siirtyy ensi syksynä päiväkodista koulun yhteyteen, joten ero tulisi siinä vaiheessa eteen joka tapauksessa. Siksi päätimme, että kuopus saa mennä Enkkulaan, kun sieltä kerran löytyi paikka.

Enkkula eli Englanninkielinen päiväkoti on utopistisen ihanalta vaikuttava hoitopaikka. Siellä on ikioma kokki, joka tekee ruuat alusta asti. Eineksiä ei käytetä. Talo on vanha ja siellä on paljon pieniä huoneita, omaa rauhaa ja kodinomaisuutta. Retkiä tehdään paljon. Kerran viikossa on Sibelius-opiston muskari. Ja se suurin asia: päiväkodissa on 32 lasta. Enempää ei oteta, koska yksityisellä päiväkodilla ei ole kunnallisen päiväkodin paineita.

Astuminen kotihoidosta päivähoitoon on hirveän iso askel koko perheelle. En oikein vielä edes käsitä koko asiaa.

P.S. Lasten ja nuorten lautakunta alkaa ensi viikolla käsitellä Hämeenlinnan kuntalisän työssäoloehdon poistamista. Kiitos Raution Sarin aloitteen!

Parrakas prinsessa

Hii-o-hei! Lukijahankintakampanjani tuotti yhden tilaajan lisää Blogilistalle. Kiitos sinulle, kuka lienetkin! :)

Olen kirjoittanut lehteen juttua pienten tyttöjen prinsessavaiheesta: miten vanhemmat siihen suhtautuvat, miten siihen kannattaisi suhtautua, millaisia sukupuolirooleja se välittää, miten Disneyn markkinointikoneisto asiaan vaikuttaa.

Prinsessat tunkevat nyt uniinkin. Viime yönä ympärilläni parveili kauempaa katsoen ihan aitoja Disneyn prinsessoja: Aurora, Tuhkimo, Belle, Lumikki ja niin edelleen. Kun ne tulivat lähemmäksi, huomasin että kaikki olivat miehiä. Tuhkimolla tunki parransänki leuasta, Bellen dekolteessa rehotti rintakarvat! Siis drag-prinsessoja!

Huh huh.

Maanantain paasaus

Innostuin tänä aamuna paasaamaan allaolevan kommentin olemattoman postaukseen. Kyse oli siitä, miten lapsia tulisi ohjata harrastuksiin. Miten kuunnella herkällä korvalla lapsen kiinnostusta ja ohjata häntä johonkin suuntaan, kuitenkin pakottamatta. Olen nyt laiska ja laitan kommentin tähän sellaisenaan. Ei ole aikaa tekstin viimeistelyyn, kun leipätyön päällä vielä kaksi isoa lehtijuttua odottaa kirjoittamistaan...

---

Lyhytjännitteisyys leimaa nyky-yhteiskuntaa myös lasten harrastuksissa. Omana aikanani harrastusta kokeiltiin yksi lukukausi, ellei se ollut kerta kaikkiaan fataalinen kauhukokemus. Siinä ajassa ehti nähdä, haluaako jatkaa vai ei.

Nykyisin kokeillaan yhtä ja toista, muttei sitouduta mihinkään. Esim. liikuntaseuran näkökulmasta tämä tarkoittaa helposti sitä, että syksyn tullen ryhmä täyttyy nopeasti, mutta kolmen kerran jälkeen jäljellä on enää muutama lapsi. Pahimmillaan ei edes ilmoiteta mitään lopettamisesta, kadotaan vain.

Olen ollut todistamassa jokusen kerran, kun lapsen pikkiriikkinen marina on saanut vanhemman lähtemään lapsen kanssa pukuhuoneesta kotiin. Ja saanut itse puukkoja niskaan, kun olen tsempannut itkevää nelivuotiasta menemään uimakouluun...

Kyllähän sitä itsekin jännittää kaikenlaista mitä pitäisi tehdä, mutta ei niitä asioita silti jätä tekemättä! On väärin antaa lapselle liikaa valtaa tilanteessa, jota hänen ei vielä tarvitse hallita.

Lapsen jokaisen marinan mukaan kulkeminen on nykyajan curling-vanhemmuutta pahimmillaan...

T: maanantaiaamun paasaaja :)

Fanaatikko vs. fanaatikko

Joojoo, Nina Mikkosesta on turha edes puhua. Ei sitä tyynysotaa katsoessa tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Sen erän voitti Tontti, kirkkaasti.

Mutta mitä Tonttiin tulee, kammoksun miehen mielipiteitä ihan siinä missä Mikkosen itseilmaisua. Miehen Vihreän langan kolumni on varsin järkkyä luettavaa. Varsin. Fanaattista.

Sumean hyvä Sinkkonen

Oi mikä loistava luento! Siis Jari Sinkkonen Verkatehtaalla äsken: Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun?

Kommentoin eilen innokkaasti Maman blogikirjoitusta (loistava blogi, suosittelen!) ja mainitsin myös näkemykseni siitä, että nykyisessä isät vanhempainvapaalle -mantrassa mennään pahasti metsään. Jouduin perustelemaan näkemystäni ja nojasin kiintymyssuhdeteoriaan, Liisa Keltikangas-Järviseen - ja nyt kyllä nojaan entistä vahvemmin myös Jari Sinkkoseen. Kumma juttu muuten, kun ovat niin tunnettuja nimiä - ja Sinkkonenkin kuulemma niin kommenttiautomaatti ettei tarjoukseni kirjoittaa lehteen juttu Sinkkosen vierailusta ottanut tulta alleen. Ja kuitenkin niin Liisa K-J kuin Sinkkonen kulkevat monessa kohdin aika vahvasti valtavirtaa vastaan.

No niin, Sinkkonen siis nauratti Vanaja-salin täyttänyttä yleisöä anekdooteilla, jotka oli niin järkyttäviä ettei niitä tahtonut uskoa tosiksi. Kuten juttu äidistä, joka hakeutui lastenpsykiatrin luo kertomaan 4-vuotiaasta hirviötyttärestään. Tyttö ei suostunut nukahtamaan iltaisin, koska pelkäsi mörköjä ja vaati äitiä olemaan luonaan tuntikausia. Äiti ei saanut istua eikä maata tytön vierellä, vaan hänen piti olla nelinkontin lattialla! Voi apua. Lasta siinä sääliksi käy eikä äitiä. Sinkkonen muotoili hyvin, että nykyään usein väärällä tavalla "kunnioitetaan" lapsen itsemääräämisoikeutta ja sen myötä itse asiassa jätetään lapsi yksin.

Ja mitä tulee siihen isät vanhempainvapaalle -asiaan, Sinkkonen totesi olevansa "vanhanaikainen paskiainen", jonka mukaan ensimmäisen vuoden ajan äidin pitäisi olla lapsen ensisijainen hoitaja - olettaen että vallitsee ns. normaaliolosuhteet eli äiti on terve jne. Ja tätä ajatusta tukee myös kiintymyssuhdeteoria varsin vahvasti.

Siis juujuu, isät kotiin vaan! Niin meilläkin on! Mutta ei vielä vauvojen kanssa, koska äidin ja lapsen suhdetta ensimmäisen elinvuoden aikana pitää vaalia. Isälle on kyllä aikansa ja paikkansa.

P.S. Nyt kyllä haastan sinut kommentoimaan jotakin, jos tämän luet! Olen kuullut huhuja ihmisistä, jotka lukee mun blogia, mutta kukaan ei puhu eikä pukahda! Jos näet tämän, olet nalkissa ja saat luvan kirjoittaa kommentin. Se onnistuu helposti klikkaamalla allaolevaa tekstiä, jossa puhutaan kommenteista... toivottavasti niitä tulisi enemmän kuin tuo surullisen soikea 0...