Busy week

Editoin tutkimusartikkelia. Valmistelen lauantaita, liki koko journalistiikan vuosikurssi vm. 1998 tulee meille!

Järjestelen Ladies' nightia kuopuksen päiväkodissa. Menen vanhempainyhdistyksen kokoukseen esikoisen koululle. Kirjoitan esseetä; olen alkanut harrastuksekseni opiskella sosiologiaa. Toppuuttelen esikoista, joka haluaisi jo saada synttärikutsut matkaan.  Parantelen tanssitunnilla kramppiin äitynyttä reittäni. Tuen läheistä, joka tukea tarvitsee. Mietin, miten ihmeessä ne synttärit pykätään pystyyn. Yritän löytää aikaa tehdä omenasoseet pakkaseen. Elämää, elämää on tämäkin.

Sen seitsemän seikkaa minusta

Kiitos arkitehti tästä tunnustuksesta!

Siis seitsemän faktaa minusta:

1. Opin juomaan punaviiniä ja syömään oliiveja vasta 30 vuotta täytettyäni. Ensimmäisestä luulin siihen asti saavani migreenin (ja saan yhä, tietyistä viineistä), jälkimmäiset maistuivat mielestäni tuhkakupille.

2. Tapanani on juosta lyhyitä matkoja paikasta toiseen. Juoksen kotonakin, tai laukkaan tai hyppelen, mielentilasta riippuen.

3. Olen lukenut ja kirjoittanut kolmevuotiaasta lähtien. Viisivuotiaana luin jostakin käsittämättömästä syystä Uuden testamentin. (Ekaluokkalaiselle esikoiselleni suunnitellaan parhaillaan eriytettyjä sisältöjä äidinkieleen.)

4. Pidän kastemadoista ja sammakoista. Otan niitä mielelläni käteenikin. Hämähäkkejä sen sijaan inhoan ja ampiaisia/mehiläisiä/kimalaisia pelkään.

5. Imetin esikoiseni tasan kolmevuotiaaksi. Kuopus neuvotteli siihen vielä kuukauden lisäaikaa. Imetin läpi raskauden, ja tuolloin eräs lääkäri sanoi, että tapan sikiöni ellen lopeta imetystä. En lopettanut. Imetin molempia lapsiani yhtä aikaa puolen vuoden ajan.

6. Rakastan Särkänniemen Tornado-vuoristorataa.

7. Aloitin pari viikkoa sitten nykytanssin alkeiskurssin Vanajaveden opistossa. Olen innoissani. Harrastin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni naisvoimistelua, joka taipui loppuvuosina enemmän tanssiteatterin suuntaan. Sitten tuli toistakymmentä vuotta kestänyt tauko. Ensimmäinen nykytanssituntini oli yhdistelmä intoa, nostalgiaa, turhautumista, hikeä ja nautintoa. Kahta päivää myöhemmin en päässyt kävelemään, kun pohjelihakseni jumiutuivat pahemman kerran.

(Edit: En kerta kaikkiaan pysty pistämään tätä haastetta eteenpäin, sillä kaikki blogituttavani taitaa olla jo haastettu. Ole kuitenkin hyvä ja nappaa tästä haaste, jos itse bloggailet etkä ole vielä osallistunut tähän meemiin!)

Menneisyyden mieltä lämmittävä haamu

Olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa. En siis oikein pysty osallistumaan eksä-keskusteluihin.

Rakastunut sentään olin ollut jo ennen mieheni tapaamista. Kyllä vain olinkin, koko yläasteen ajan ja vielä vähän matkaa lukiotakin, samaan poikaan. Koska ihastus oli kovin yksipuolinen, yritin kehittää välissä muitakin viritelmiä, mutta ne eivät muuttaneet tosiasiaa.

Ennen tätä päivää tapasin tämän rakkauteni kohteen viimeksi varmaankin seitsemisen vuotta sitten, mikä on varsin pitkä aika, ottaen huomioon että asumme samassa kaupungissa. Tänään kuitenkin satuimme samaan aikaan parturi-kampaamoon ja juttelimme kymmenen minuutin verran.

Eksistä keskusteltaessa moni nainen kauhistelee, kuinka ei voi ymmärtää mitä joskus eksässään näki. Ja kuinka voi olla tyytyväinen itseensä, jos tapaa eksänsä ja tajuaa, kuinka paljon on itse päässyt eteenpäin.

Minusta taas oli kovin mieltä lämmittävää huomata, että en ollut ihan hullu yläasteella. Muistan, että ihastuin tässä pojassa siihen, että hänen kanssaan pystyi todella keskustelemaan asioista - toisin kuin muiden poikien. Keskustelumme oli hyvin luontevaa edelleen.

Kotimatkalla muistelin yläasteaikaisia tapahtumia, suuria onnenräjähdyksiä ja musertavia maailmanloppuja. En kaipaa sitä draamaa pätkän vertaa. Mutta koska en ihmetellyt ollenkaan, miksi olin aikanaan ihastunut juuri tähän poikaan, jokin minussa on ehkä pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Se ajatus tuntuu hyvältä. Jotenkin lohdulliselta.

Pain and agony

Zombie täällä päivää. Hotellihuone siis lopulta järjestyi, mutta eipä siellä paljon tullut oltua. Konferenssi työllisti niin illoin kuin aamuin, ja yöunet jäivät vähiin. Nykylauseke:

karhea kurkku + karmea univelka + pientä lämpöilyä + kahden tutkimuspaperin deadlinet
= tuskallista kitkuttelua tajunnan rajamailla.

Siispä jätän nyt suuremmitta huomioitta esimerkiksi kuopuksen päiväkodin fantastisen kevätjuhlan (esittivät Kalevalan, ja hyvin esittivätkin!) ja samaisen nelivuotiaan kuopukseni ihastuttavan lauseenvastikkeiden käytön. En myöskään jää vellomaan korjauskelvottomaksi hajonneessa astianpesukoneessa enkä ison uima-altaamme alle romahtaneella terassilla.

Ylös ja alas, ylös ja alas... jonkinlainen kauhun tasapaino tässä kai kuitenkin koko ajan vallitsee.

Kauriita, kurkia ja kolmekymppisiä

Minulla on tänään syntymäpäivä. Ei pyöreitä, mutta parillisia sentään. Taivun aina parillisten numeroiden puoleen. Katsomopaikoissa, lottonumeroissa. Mistähän sekin kertoo.

Tänään taitaa olla kaiken kaikkiaan aika perussää toukokuun yhdenneksitoista. Ehkä hiukan kylmempi. Nykyään sillä ei tosin ole väliä. 18-vuotissynttäreitä juhlittiin aikanaan kolmatta päivää kesäisessä lämmössä. Joskus on rämmitty räntäsateessakin.

Kauriit ovat vallanneet rannan, missä olimme tottuneet katselemaan kurkia. Söpöjähän ne kauriitkin ovat valkeine peppuineen, mutta jotenkin kaipaan kurkia. Eivät nekään kaukana ole, toisella puolella taloa. Mutta sinne meillä ei ole näköalaa.

Eilen, kun tulimme esikoisen kevätjuhlasta, kauriita oli kuusin kappalein. Kumma juttu, etteivät juokse auton alle. Kymppitie kun kulkee niin lähellä.

Läheltä ja kaukaa

Hassua, että mitä pidempään on kirjoittamatta, sitä korkeammaksi kasvaa kynnys kirjoittaa mitään.

Korjasin tänään jumiin menneen pesukoneen. Se on varmaan yli kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sain sen toimintakuntoon. Olen siitä ihan pikkiriikkisen ylpeä.

Kuopus kuumeilee. Tänään olisi ollut torilla Sibelius-opiston juhlakonsertti, jossa tyttö olisi laulanut päiväkotinsa muskariryhmän mukana "Baby fir trees" -laulun. Taisi olla taas äidille isompi pettymys, kun konsertti jäi väliin.

Huomenna on kevään viimeinen tanssitunti, joka sekin jää tietysi neidiltä väliin. Minä satun olemaan tanssiope, ja olemme harjoitelleet koko kevään pientä esitystä viimeiselle tunnille. Harmittaa ihan vietävästi, että se menee omalta tytöltäni sivu suun.

Kirjoitan vimmatusti konferenssipapereita. Tässä kuussa vielä Lontooseen, kesäkuussa Kaliforniaan ja heinäkuussa Portugaliin. Hiilijalanjälkeni pysyy Hesarin testin mukaan silti pienenä, koska työmatkalentoja ei lasketa. Olen lentänyt lomalle viimeksi 2003 tammikuussa. Vein mieheni synttäreiden kunniaksi Skotlantiin. Jos laskee esikoisemme syntymäpäivästä vajaat neljäkymmentä viikkoa taaksepäin, huomaa missä tyttö sai alkunsa: Edinburghin maltaantuoksussa.

Pohdintaa ilman suodattimia

Olin tovi sitten aikeissa lopettaa koko blogin, mutta muutamat asiat haraavat vastaan.

1) Saan edelleen ajoittain ajatuksia, jotka tuntuvat jakamisen arvoisilta. Ja vaikka ne voi jakaa Facebookissa tai Twitterissä, täällä on toisenlainen tunnelma. Henkilökohtaisempi, läheisempi.

2) Tapasin eilen leffajonossa ihmisen, joka tunnusti olevansa blogini vakituinen lukija. Se tuli ihan puun takaa ja tuntui todella oudolta. On aina kummallista kun todellinen ja virtuaalinen maailma kohtaavat, eritoten silloin, kun todellisessa maailmassa välillämme ei ole yhteyttä. Minulla ja tällä lukijalla on kyllä yhteys, melkoisen kaukana menneisyydessä.

3) Olen huono luopumaan. Mistään.

Välitodistus

Työpaineen sietokyky: 8

Minuuttiaikataulun sietokyky: 5-

Migreenin ja jännityspäänsäryn yhteisvaikutuksen voimakkuuden huipputaso: 9 1/2

Ei anna siipii

Minä en juo lonkeroa enkä energiajuomia, ja pitäisin itseäni melko vannoutuneena hyvän suomen kielen vaalijana.

Ja siitäkin huolimatta voisin katsoa tämän mainoksen:



vaikka kaksikymmentä kertaa putkeen ja hihittää joka kerta. Ja aina kun näen kaupungilla samaista ulkomainontaa, kuulen mainosmiehen äänen korvissani ja hihitän taas.

Kai se on se ristiriita muodon ja sisällön välillä; möreän mainosbasson ja pissismäisen puhekielen välillä. (Plus viittaus Red Bull -energiajuomaan, jonka markkinointiin siipien antaminen kuuluu oleellisesti.)

Pissis? Julkaistiinhan Junnu Vainion Kotkan poikii ilman siipii jo 1982. Ontuu, ontuu. Ja sittenkin, joku tuossa mainoksessa vaan huvittaa niin kovasti.

(Ihan oma lukunsa on sitten se toinen Virtas-mainos, jossa todetaan, ettei se lisää flirttii, ei flaksii, ei treffei kuumii. Siinä olisi ehkä enemmän analysoitavaa, mutta se ei jostakin syystä hihitytä minua.)

Nichts zu sagen

Olen yrittänyt etsiä postattavia kuvia. En löytänyt yhtäkään joka sopisi.

Olen yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin. En keksi mitään.

Eikö ole outoa, kuinka nopeasti elämäämme tuli oletus, että meidän pitäisi keksiä sanottavaa, vaikka kukaan ei kysy meiltä mitään? Ennen media oli ammattijournalistien käsissä ja ääneen pääsivät ne, joille oli annettu siihen lupa ja väline. Eikä siitä oikeasti ole kauan. Nyt kuka tahansa voi julkaista ja levittää asiansa maailmalle, minkä voi nähdä demokratian riemuvoittona, todellisuuden moniarvoistajana - tai toisaalta länsimaiden etuoikeutena, ammattijournalismin tuhona, faktojen ja mielipiteiden rajan entistä voimakkaampana hämärtymisenä...

Kun tässä nyt istuu tyhjässä talossa ja katsoo ikkunasta, kuinka punapukuinen hiihtäjä vilahtaa pellolla ja lumilingon heittämät valkoiset paakut ovat läikittäneet kaivonkopin lehmän näköiseksi, on absurdi ajatus, että pitäisi jakaa jokin miete maailmalle.

Monen muun mietteet ovat ilahduttaneet tällä viikolla. Olen lukenut inspiroivia blogipostauksia, kolumneja ja lehtijuttuja. Niiden kirjoittajilla on ollut sanottavaa. Minulla taitaa olla meneillään latenttivaihe.

Hetkiä

Missä olin, kun Berliinin muuri murtui? Ei mitään käsitystä. Olin 11-vuotias. Todennäköisesti voimisteluharjoituksissa. Muistan puheet muurin murtumisesta, mutta en ymmärtänyt mitä se merkitsi.

Minun mediamuistoni suurista tapahtumista alkavat Estoniasta. Olin kotona, joku avasi television ja uutiset alkoivat vyöryä eteemme. Itkin hirveästi. Päiväkirjan aukeama on siltä kohtaa ihan kupruilla. Piirtelin sivuille ristejä ja raapustin RIP-viestejä koko kuusitoistavuotiaan maailmantuskan voimin.

Ajoin autolla kohti kampaajaa, kun kuulin radiosta, että prinsessa Diana oli kuollut. Olin 19-vuotias. Soitin Nokia 1611-puhelimellani äidilleni ja poikaystävälleni. Olin vaihtanut puhelimen 1610-mallista 1611:een, koska sillä pystyi kirjoittamaan tekstiviestejä.

Neljäs lukuvuoteni yliopistossa oli juuri alkanut ja kirjoitin kotonamme Jyväskylässä esseetä, kun tuore aviomieheni huusi olohuoneesta television äärestä jotakin epämääräistä. Säikähdin äänensävyä ja menin olohuoneeseen. Näin lentokoneen törmäävän World Trade Centeriin. Istuimme sohvalla kuin naulittuina useamman tunnin ajan. Essee meni yötöiksi. Olimme 23-vuotiaita.

Siitä on niin kauan. Ja niin vähän. Aikaa.

Shoppaajaprofiili: sucker for stationery

Tykkään vaatteista ja kengistä. Suorastaan rakastan laukkuja. Mutta kaikista persoin olen tuoteryhmälle, jonka suomenkielinen sana on ihan mahdottoman ankea: konttoritarvikkeet. Kuka työskentelee tähän maailmanaikaan konttorissa?

Rakastan, rakastan, rakastan erilaisia lomakelaatikoita ja lehtikoteloita. Kyniä, kynätelineitä, paperipainoja, nipsuttimia ja klipsuttimia. Käyntikorttitelineitä. Papereita. Kirjanmerkkejä. Magneetteja (joko tunnette ihanista ihanimmat - ja vahvimmat! - Mighties-magneetit?). Johdonkerääjiä. Paperileikkureita. Dymo-tarratulostimia. Filofax-tuotteita.

Löysin New Yorkista riittävän ison lehtikotelon, johon mahtuisi Hesarin Kuukausiliite, lehti, jota paitsi luen, myös tutkin ja säilytän. Se on ikävän kokoinen lehti. Se ei mahdu kirjekuoreen eikä niihin vietävän lehtikoteloihin, paitsi isoon Palaset-koteloon, joka on kallis eikä miellytä ulkonäkövaatimuksiani. Nykissä olisi ollut edullisia, isoja lehtikoteloita, mutta minä olisin tarvinnut niitä noin viisitoista kappaletta. Eivätkä ne olleet mitään kokoontaitettavaa mallia. En lähtenyt edes miettimään, miten saisin ne roudattua kotiin.

Suomessa ei ole stationery-suckerille kunnon kauppoja. Akateemisen kirjakaupan paperiosastot ovat ehkä lähinnä. Muita vinkkejä vastaanotetaan.

Grundtal-koukkumeemi

Hahaa! Tämän Arkitehdin aloittaman meemin koen todellakin omakseni! Saa nähdä onnistunko löytämään kaikki tähän hätään...

Siis:
1. Luettele kotonasi Grundtal-koukussa roikkuvat asiat.
2. Linkkaa tähän postaukseen.
3. Pistä haastetta eteenpäin.

Meidän Grundtal-kokoelma:

1. 4 kpl raastinrautoja

2. teräksinen spagettimitta

3. Hackmanin desin mitta

4. pikkuinen sihti

5. pieni harja ja kihveli -koristesetti

6. puiset salaattiottimet, joiden kahvat ovat lehmän luuta

7. keraaminen perhoskoriste, jonka kuopus sai lahjaksi pian synnyttyään

8. helminauhat, jotka esikoinen teki eilen kahdelle parhaalle eskarikaverilleen (ihana!)

9. seetripuusydän

10. aamutakki

11. kylpypyyhe

12. lapsen kylpypyyhe

13. miehen pesuharja

14. Body Shopin keraaminen jalkaraspi (!)

15. kukanmuotoinen pesusieni ja pesurukkaset

16. Aarikan kirjanmerkki

17. Pehmonalle, jonka mies toi muinoin laivastosta tuliaiseksi

Tarttukoon koukkuun, ken tuntee meemin omakseen!

Jaa jotain asiaa? Ei todellakaan!

Nyt bloggaa väsynyt nainen. Tämä on ollut suht tiukka elokuu, kun mieskin meni töihin, yhtenä viikonloppuna kestittiin aussivierasta ja toissapäivänä juhlittiin oikein kunnolla. Meillä oli leffabileet, mutta en taida uskaltaa laittaa kuvia tänne. Jossakin se yksityisen ja julkisen raja täytyy pitää! Hauskaa oli, sen verran voin paljastaa. Ja mun roolihahmoni oli eräs Cabo Airin lentoemäntä...

Istun paraikaa junassa ja mietin, miten iljettävää on kuunnella, kun joku syö selän takana olevalla penkillä jotakin vienosti maiskuttaen, niin että kuulen kielen liikkeitä ja huulien muisketta. Yök, yök ja yök. En halua tietää mitä siellä syödään, enkä kuka syö, enkä miltä se näyttää. Ääni kuvottaa riittämiin, ja se on jatkunut jo arveluttavan kauan. Tekisi mieli vaihtaa paikkaa, mutta en jaksa. Onkohan kukaan koskaan sanonut tuolle ihmiselle, mitä ääniä se päästelee syödessään? Se olisi reilu teko.

Kävin Helsingissä tekemässä kaksi tutkimushaastattelua työhöni liittyen. Edessä liki viisi tuntia purettavaa ja "kevyesti litteroitavaa" (ei siis onneksi mitään keskustelunanalyysia) haastattelutekstiä, ja tässä oli siis vasta kaksi ensimmäistä. Seitsemän tätä sarjaa on vielä jäljellä, ja jossain vaiheessa pitäisi lähteä New Yorkiinkin tekemään haastatteluja. Apua. Haastattelujen tekeminen on kivaa, ja analysoinnissa on hetkensä, mutta se litterointi on jotain ihan karmeaa - ja taidan muuten muistaa valittaneeni siitä täällä joskus aiemminkin.

Ensimmäinen haastateltava vei mut kesken kaiken elokuvateatteriin katsomaan Avatarin traileria. En ole mikään scifi-fani, ja inhoan sitä kun toimintakohtausten keskelle upotetaan mukahauskoja sutkautuksia, ja olisin sitä paitsi nähnyt mieluummin kolmiulotteisia ihmiskehoja kuin noita kissasmurffeja, joiksi hahmoja on haastateltavani mukaan kutsuttu. Mutta oli se vaikuttavaa. Aloin heti miettiä, että Matrix-trilogia voisi olla aika magee 3D:nä. Matrixista minä pidän. Varsinkin ykkösosasta.

Kävin myös juttelemassa hiukan rakkaan ystävän kanssa, jota olen tavannut viime aikoina ihan liian vähän. Joskus elämä voi yllättää näinkin paatuneen ennaltasuunnittelijan - en olisi aamulla arvannut nukkuvani iltapäivällä päikkäreitä Käpylässä!

Cocktail party -ilmiö

Muistatte varmaan cocktail party -ilmiön? Se on samaa lukion psykologian tuntien antia kuin psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, josta kirjoitin marraskuussa (ja joka muuten on suosituimpia sivuja blogissani).

Ideana siis on, että vaikka olisit juhlissa ihmisten keskellä ja keskustelisit jonkun ihmisen kanssa, voit kuulla jos joku mainitsee nimesi toisella puolella huonetta. Sama toimii ainakin minulla myös lukemisessa: oma nimi pistää herkästi silmään esimerkiksi sanomalehden täyteen kirjoitetulta broadsheet-sivulta. Etunimi yksinään ei niinkään, koska se on niin yleinen, mutta kumpi tahansa sukunimen osista herättää kyllä huomion.

Lapsena muistan säpsähtäneeni aina, kun jossakin puhuttiin Jaakko Lassilasta. Ja KOP:n aikoina Lassilasta toki puhuttiin. (Mies ei ollut meille sukua, ei etäisestikään.)

Nyt joka tuutista tursuaa Novan Arto Merisaloa. Tänäisten Hämeen Sanomien kannessa haastateltava toteaa: "Merisalo on minulle tuntematon suuruus". Hihi. Merisalo on sen verran harvinainen nimi, että käännän myös pääni yhä joka kerta, kun se mainitaan televisiossa. (Arto Merisalo ei muuten ole miehelleni sukua, ei etäisestikään.)

Facebookissa on taas pyörinyt meemi, jossa googlataan sitaateissa "oma nimi osaa", siis vaikka "Maria osaa". Höpsöä, mutta kymmenestä tuloksesta yksi tai kaksi jaksaa kyllä yleensä naurattaa minua.

Maria osaa korjata auton ja ampua, minä taas olen häntä parempi kokki.

Tuokiokuvia Amerikasta 5

Kalifornia. Helle. Äveriään kaupungin kadut, palmujen katveet.
Mies pysähtyy roskikselle, kaivaa esiin Starbucks-mukin ja kallistaa sen suulleen.

Ennen lähtöä (osa 2)

Kun harvoin matkustaa, pakkaamisessa on aikamoinen miettiminen. Ensinnäkin pitäisi kyetä päättämään, mitä kaikkea vaatekaapista vetää tyrkylle, ja kun niitä toistakymmentä vuotta vanhoja riepuja on aikansa katsellut, istuu vaatekasan keskelle itkemään: enhän mä voi ottaa näistä mitään!

Sitten pitäisi päättää, mitä pakkaa ruumaan ja mitä käsimatkatavaroihin. Enkä siis puhu vielä mistään nesteistä, vaan kaikesta muusta. Mitä jos matkalaukku katoaa? Pariksi viikoksi tai lopullisesti? Mitä kannattaa ottaa käsimatkatavaroihin, jotta pärjää määränpäässä jos laukkua ei löydykään? Mitä kannattaa ottaa käsimatkatavaroihin, koska se on liian arvokasta haahuilemaan pitkin maailmaa eksyksissä?

Ja sitten. Ne nesteet. Roll-on -dödö on neste. Stick-dödö ei ole neste. Geelit on nesteitä. Alkoholipitoisuus ei saa ylittää 70 prosenttia. Ostin siis apteekista kaksi pulloa käsien desinfiointiainetta. Pieni käsimatkatavaroihin ja täyttöpullo ruumaan.

(Enkä siis pelkää sikainfluenssaa sen enempää kuin muitakaan pöpöjä, joten konferenssien osallistujat eivät varmasti tule muistamaan minua sinä outona suomalaisnaisena, joka hieroi koko ajan käsiinsä desinfiointiainetta.)

Saa nähdä kuinka monta hengityssuojainta O'Haren kentällä tulee vastaan. Minulla olisi vain yksi kuminen possunkärsä. Sen jos laittaisi nenälle, saisi varmaan lähteä heti ensimmäisellä koneella takaisin Eurooppaan...!

Lähden siis huomenna. Otan kannettavan mukaan ja saatan hyvinkin välittää vähän tunnelmia Chicagon ja Palo Alton suunnilta seuraavien yhdeksän päivän aikana. Tai sitten en. Katsotaan kuinka käy.

P.S. Mitä pelkoon tulee, olen kerännyt konferenssiesitelmiä ja -papereita vääntäessäni itselleni niin järjettömän univelan, että yksi Diapam vie mut varmasti autuaasti unten maille koko yhdeksän tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin ajaksi. Niin toivon. Takaisin on sitten vielä pari tuntia pidempi matka, joten täytyy varmaan kerätä univelkaa myös paikan päällä.

Ennen lähtöä (osa 1)

Lähtö lähestyy. Tytöt ovat keskiviikon poissa päiväkodeista saattaakseen minut lentokentälle. Olen omituisissa tunnelmissa. Alan ymmärtää, että lähtö on ihan kohta, enkä ole ehtinyt pelkäämään / ikävöimään etukäteen ollenkaan niin paljon kuin ajattelin, koska olen menossa esiintymään kahteen konferenssiin, ja molempiin valmistautuminen on niin kesken kuin olla ja voi. Huomisen ja tiistain aikana pitäisi tehdä ihan rutosti töitä ja lisäksi pitää huomenna kuskailla esikoista tanssinäytökseen ja toimia siellä ryhmyrinä, ja tiistaina mennä vollottamaan esikoisen päiväkodin kevätjuhlaan. Jossain välissä pitäisi myös ehtiä pestä pyykkiä ja pakata tavarat. Niinpä en ollut juuri ehtinyt miettimään sellaisia sivuseikkoja kuin edessä olevia lentomatkoja, kunnes...

Auts! Juuri tällaiset uutiset saavat vatsani kääntymään ylösalaisin. Kun nyt satun itsekin lähtemään Münchenista Lufthansalla. Ikään kuin se lisäisi todennäköisyyttä, että minunkin koneelleni sattuisi jotakin. Mutta tällainen pelko ei kuuntele järkeä (toisin kuin työpaikkalääkärini ilmeisesti ajattelee). Alitajunnassani kytee ajatus siitä, että en palaa tältä matkalta, niin typerältä kuin se näin kirjoitettuna näyttääkin. Ehkä jotakin kertoo se, että sen kummemmin asiaa ajattelematta kirjoitin äidilleni äitienpäiväkorttiin "Kiitos äiti kaikesta". Aika hyvästijätön kuuloista tekstiä, eikö?! Omituinen on ihmisen mieli :D

Mitä meille on tapahtunut?

Muistan ajan, kun tietynlaisiin arkaluontoisiin kysymyksiin vastattiin vain kännissä tai pullonpyöritystä pelattaessa. Tyypillisimmin tällaiset kysymykset käsittelivät seksielämää.

Nyt Facebookissa pyörii meemi jos toinenkin, jossa pitäisi vastata hyvin intiimeihin kysymyksiin. Oletko harrastanut ryhmäseksiä? Oletko harrastanut seksiä julkisella paikalla? Oletko himoinnut työkaveriasi? Oletko rakastunut ystävään?

En tiedä onko monella tapana hengata Facebookissa kännissä. Yksi (fb-)ystävä hengasi, ja tuloksena oli (fb-)ystävyys Johanna Tukiaisen kanssa, jota (fb-)ystäväni kommentoi miettimällä, "oliko tämä känni-idea sittenkään hyvä".

En tiedä mitä tapahtuisi, jos itse päätyisin humalaisena Facebookiin. Aika irrationaalinen ajatus. Ensinnäkin siksi, että olen humalassa keskimäärin kolme kertaa vuodessa. Toisekseen siksi, että silloin harvoin kun olen humalassa, mieleeni ei tulisi notkua tietokoneen äärellä. Notkun mieluummin ihan lihaa ja verta olevien ihmisten seurassa. Ja, jos sillä hetkellä siltä tuntuu, puhun myös seksistä ;)

Työtä ja työtä

Kävin seminaarissa. Kotimatkalla bussissa käytävän toisella puolella istui privaattistrippari. Ensimmäiset 50 minuuttia hän huutaa kailotti puhelimessa työasioita. Ääni hiljeni hieman, kun hän neuvotteli tulevan työkaverin kanssa tuplavuorosta ja selvitti suhtautumistaan toisen naisen paikkojen nuolemiseen.

Kiirettä naisella pitää. Työ vie ympäri Suomea, yksin pitää hommata työpaikkojen avaimia ja rekvisiittoja, hoitaa kassat sun muut. Missä menee suihkut tukkoon, missä on kamalia asiakkaita. On se vaikeaa.

Nainen selasi paksua kalenteriaan ja heitteli papereita roskiin. Kun hän jäi kyydistä ennen minua, teki mieleni dyykata ja tutkia, millaisia dokumentteja seksialan ammattilainen jättää pikavuoron roskikseen. En tohtinut.

Mitäs sen asiat mulle kuului. Paitsi että kun kuulutti itse.