Sen seitsemän seikkaa minusta

Kiitos arkitehti tästä tunnustuksesta!

Siis seitsemän faktaa minusta:

1. Opin juomaan punaviiniä ja syömään oliiveja vasta 30 vuotta täytettyäni. Ensimmäisestä luulin siihen asti saavani migreenin (ja saan yhä, tietyistä viineistä), jälkimmäiset maistuivat mielestäni tuhkakupille.

2. Tapanani on juosta lyhyitä matkoja paikasta toiseen. Juoksen kotonakin, tai laukkaan tai hyppelen, mielentilasta riippuen.

3. Olen lukenut ja kirjoittanut kolmevuotiaasta lähtien. Viisivuotiaana luin jostakin käsittämättömästä syystä Uuden testamentin. (Ekaluokkalaiselle esikoiselleni suunnitellaan parhaillaan eriytettyjä sisältöjä äidinkieleen.)

4. Pidän kastemadoista ja sammakoista. Otan niitä mielelläni käteenikin. Hämähäkkejä sen sijaan inhoan ja ampiaisia/mehiläisiä/kimalaisia pelkään.

5. Imetin esikoiseni tasan kolmevuotiaaksi. Kuopus neuvotteli siihen vielä kuukauden lisäaikaa. Imetin läpi raskauden, ja tuolloin eräs lääkäri sanoi, että tapan sikiöni ellen lopeta imetystä. En lopettanut. Imetin molempia lapsiani yhtä aikaa puolen vuoden ajan.

6. Rakastan Särkänniemen Tornado-vuoristorataa.

7. Aloitin pari viikkoa sitten nykytanssin alkeiskurssin Vanajaveden opistossa. Olen innoissani. Harrastin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni naisvoimistelua, joka taipui loppuvuosina enemmän tanssiteatterin suuntaan. Sitten tuli toistakymmentä vuotta kestänyt tauko. Ensimmäinen nykytanssituntini oli yhdistelmä intoa, nostalgiaa, turhautumista, hikeä ja nautintoa. Kahta päivää myöhemmin en päässyt kävelemään, kun pohjelihakseni jumiutuivat pahemman kerran.

(Edit: En kerta kaikkiaan pysty pistämään tätä haastetta eteenpäin, sillä kaikki blogituttavani taitaa olla jo haastettu. Ole kuitenkin hyvä ja nappaa tästä haaste, jos itse bloggailet etkä ole vielä osallistunut tähän meemiin!)

Sokerit ja antiseptiset sekaisin

Jorvissa hoitaja juotti vastasyntyneille antiseptista ainetta sokeriliuoksen sijasta.

Toivoisi, että kyse olisi vain tosi epäonnisesta yksittäistapahtumasta, mutta kun tuntuu vähän muulta. Miksi? Siksi, että HUS päätti lopettaa Tammisaaren. Siksi, että Kanta-Hämeen keskussairaalan synnytysvalmennus on siirretty nettiin (eikä valmennukseen liittyvä linkki edes auennut selaimellani, kun huvikseni kokeilin). Siksi, että tuttu kätilö tekee ihan säännöllisesti kahta työvuoroa putkeen.

Jos olet ollut yhteen menoon 15 tuntia synnytysvuodeosastolla, jolla hoidetaan juuri nyt enemmän äitejä ja vauvoja kuin koskaan aiemmin, kuinka suuri todennäköisyys on, että ennemmin tai myöhemmin teet virheen? Niin kuin vaikka annat muutamalle vauvalle huikat väärästä pullosta?

Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miksi vastasyntyneille vauvoille ylipäätään tarvitsee antaa sokeriliuosta? Kipusokeriksihan sitä kutsutaan, mutta eiköhän vauvan hätään paras lääke ole päästä äidin paljaalle rinnalle imemistä opettelemaan. Ja jos hätä on todellinen, siihen tarvitaan joka tapauksessa järeämpiä keinoja kuin sokeriliuosta.

Ken on maassa kamalin äiti?

Niin siinä sitten kävi, että viime yönä esikoinen tuli sänkyni viereen ja vaikeroi päänsärkyä ja vatsakipua. 38,4 astetta, eikä päänsärky lähtenyt parasetamolilla. Kuopuksellakin tänään 37,5 astetta. Sitkeässä on. Minun tieto-orientoinut luontoni ei tahdo sietää sitä, ettei testejä tehdä! Olen miettinyt kaiken maailman väylät ja kepulikonstit, joiden kautta saisin lapseni H1N1-testiin, mutta en ole keksinyt toteuttamiskelpoista ideaa, joka täyttäisi moraaliset vaatimukseni.

Esikoinen takertuu äitiin paljon kovemmin kuin kuopus. Kun lähdin ekaa kertaa Amerikkaan, minä seisoin itkeä pärskien turvatarkastusjonossa ja nojasin esikoiseen, joka ulvoi. Kuopus taputteli esikoista hartialle, minua reiteen ja lohdutteli: älkääs nyt, kaikkihan on ihan hyvin, äiti tulee ihan pian takaisin! Tytöllä oli tuolloin ikää 3 vuotta, 1 kuukausi ja 17 päivää, ja hän oli ollut ilman rintaa kokonaiset 17 päivää. Siitä huolimatta neiti oli kuin itse reippaus.

Sama meno tänäänkin. Arvoin pitkään, lähdenkö laivaseminaariin luennoimaan toimittajille kuten olin luvannut, vai jäänkö kotiin hoivaamaan kahta sairasta lasta. Mies vakuutteli pärjäävänsä, ja minulle on aika lailla kunnian kysymys hoitaa sopimani työt. Niinpä istun nyt pimeässä bussissa Forssan keskustassa, matkalla kohti Turkua, jossa yövyn birgittalaissisarten vieraskodissa ja aamutuimaan suuntaan laivalle. Esikoinen itkeskeli koko päivän ennen lähtöäni ja toisteli sitä, kuinka ikävä tulee. Kuopus kävi halaamassa kun olin lähdössä, huikkasi reippaasti moikka ja oli jo menossa.

Että voikin tuntua kurjalta. Luentoni kestää tunnin ja vartin, ja sen tähden olen poissa kipeiden lasteni luota puolitoista vuorokautta. Olen aikamoisen itseinhon vallassa. Olen muutenkin ollut tänä syksynä luvattoman paljon poissa kotoa. Minä, joka olin ensimmäiset viisi ja puoli vuotta äitiyttäni liki koko ajan käden ulottuvilla. Onko muutos ollut liian iso? Onko se isompi asia esikoiselle vai minulle? Ja kumpi tuntuukaan itse asiassa kurjemmalta, kuusivuotias joka itkee lohduttomasti perääni vai kolmevuotias, joka ei tunnu piittaavan lähdöstäni pätkän vertaa?

Jos lapset olisivat terveinä, voisin edes hiukan nauttia siitä rauhasta, minkä yksin ollessa saa. Mutta nyt ajattelen koko ajan, kuinka väärässä paikassa olen. Ei ole helppoa, ei. Vaikka - eihän kukaan ole sanonutkaan sen olevan.

Ja meillä on sentään onnellinen ja ehyt perhe. Sydäntä vääntää kun luen olemattoman postauksia. Välillä tekisi mieli lakata lukemasta, kun tulee niin hirmuisen paha olla. Vaan enhän saata sitä tehdä.

Vannomatta paras

Esikoista odottaessani lupailin, että osaisin puhua vauvan synnyttyä muistakin asioista kuin omasta vauvastani, ja että emme antaisi vauvan muuttaa koko elämäämme ja parisuhdettamme.

Hehe. Vähänpä tiesin silloin hormoneista, jotka sekoittavat äidin pään, tai koliikista joka huudattaa vauvaa niin, että oikeastaan mikään elämässä ja parisuhteessa ei ole enää entisellään.

Ja vähitellen tajusin koko ajan enemmän ja enemmän, että tämä on nyt meidän elämää ja tätä sen kuuluukin olla. Kesti kolmisen vuotta äitiyttä ymmärtää ja sisäistää se kunnolla. Sinä aikana selitin, perustelin ja väittelin siitä, miksi meidän vauva ei käytä tuttia. Itketin kahdeksankuista illat läpeensä samalla itse itkien, kunnes tajusin, ettei neuvolatädin "määräämä" unikoulu ole kuninkaallinen käsky. Aika parkkiintunut aloin olla jo siinä kohtaa, kun lääkäri sanoi, että tapan syntymättömän lapseni jos vielä jatkan imetystä. Minähän imetin, läpi raskauden ja vielä puoli vuotta tandemina.

Ja kun vihdoin vapauduin ajattelemasta sitä, mitä tämän tai tuon lähteen mukaan pitäisi tehdä, kaikki alkoi olla paljon helpompaa. Samalla pystyin hellittämään siitä yhden naisen sodasta, jota olin käynyt. En kokenut enää niin suurta tarvetta puolustella valintojani.

Lasten kasvaessa mielessäni on pikku hiljaa voimistunut tunne siitä, että jossakin vaiheessa voisi taas olla aika saada jotakin ihan omaa. Se jokin vaihe tuli melkein varkain, huomaamatta. Aikuisten uintitekniikkakurssi. Tunnin verran keskittymistä, rasitusta, haastetta, nautintoa, joka tiistai-ilta. Kurssi on kasvanut merkitsemään paljon enemmän kuin mitä se on paperilla. Ja juuri nyt - vasta nyt - aika oli siihen myös kypsä. Nyt voin nauttia siitä kuuluisasta omasta ajasta.

Imetys vähentää käytöshäiriöitä?!

Yhdysvalloista kuuluu tutkimusuutisia: imetetyillä lapsilla on vähemmän käytöshäiriöitä ja psyykkisiä ongelmia kuin korvikeruokituilla. Havainto on vielä kumulatiivinen: mitä pidempään lasta imetetään, sitä vähemmän ongelmia on.

Meidän esikoinen kävi rinnalla viimeisen kerran kolmevuotispäivänään. Kuopus on nyt reilut 2 v 7 kk ja imee useita kertoja päivässä ja yölläkin. Molempia neitejä on kehuttu hyväkäytöksisiksi, rauhallisiksi ja tasapainoisiksi lapsiksi, mutta en kyllä vetäisi yhtäläisyysmerkkejä imetyksen ja näiden ihanien piirteiden väliin, niin komea yli sadan tuhannen vanhemman otanta kuin tutkimuksessa onkin.

Yhdysvaltalaistutkimuksen alustavissa tuloksissa ilmeisesti uumoillaan äidinmaidon ravintoarvojen vaikuttavan lapsen kehitykseen psyykkisiä ongelmia ehkäisevästi. Tuntuu melko etäiseltä. Itse arvelisin, että ero selittyy sillä niin henkisellä kuin fyysisellä läheisyydellä ja sitoutumisella, jonka imetys äidin ja lapsen välille luo. Imetys on paljon muutakin kuin ravintoa, ja mitä isompi lapsi, sitä enemmän se muu korostuu.

En usko, että olisin saanut omia lapsiani niin lähelle itseäni niin usein ja paljon ilman imetystä. Pienen ihmisen elämä on niin touhua täynnä, ettei pelkkä äidin syli varmaankaan olisi riittänyt houkuttimeksi. Sylissä haetaan kyllä lohtua suruihin, luetaan kirjoja jne., mutta harvemmin sylissä vain ollaan samalla hiljaisella intensiteetillä kuin imetyksen aikana.

Pitkään imetetty lapsi on myös todennäköisemmin pitkään kotona, minkä voisi uskoa vaikuttavan lapsen psyykkiseen kehitykseen ja käytökseen myös Yhdysvalloissa, vaikken tiedäkään, pullistelevatko kindergardenit siellä liitoksistaan samalla tavoin kuin meillä.

Aiheuttavatko tällaiset tutkimustulokset vain lisää sitä myrkyllistä syyllistämismielikuvaa, joka meilläkin on ollut paljon esillä? Toisaalta, jos tutkimus on pätevä, täytyyhän siitä voida uutisoida. Jotenkin vain menee otsa rypylle moista lukiessa, vaikka kuinka imetysmyönteinen ihminen olenkin.

Äiti on tärkeä

Tänään alkoi pohjoismainen imetysviikko. Teemana on tänä vuonna Äiti on tärkeä. Imetyksen tuki ry ottaa nyt virkistävän lähestymistavan aiheeseen:

Imetysviikon myötä Imetyksen tuki ry julistaakin kaikenlaisen imetyspainostamisen ja kaikille käypien ohjeiden jakamisen tästedes pannaan.

Hyvä idea! Mediassa on ollut viime aikoina surullisen paljon puhetta imetysfasismista ja -painostuksesta.

Karu tosiasia on, että meillä Suomessa imetetään vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Toinen fakta on se, että useimmat äidit haluaisivat imettää pidempään, kuin mitä lopulta imettävät. Yhdessä nämä kaksi faktaa kertovat sen, että jossakin mättää.

Tilanne on nurinkurinen. Imetyksen pitäisi näkyä mediassa, jotta imetystyöhön saadaan rahaa ja päättäjät näkevät aiheen oleellisuuden. Toisaalta, kun imetys näkyy mediassa, yksittäinen äiti voi tuntea painostusta ja ahdistusta. Eiköhän jokainen suomalainen äiti tiedä, että imetys olisi vauvalle hyväksi - vaan mitä se tieto auttaa, jos homma ei kerta kaikkiaan onnistu käytännössä?!

Olen itse imettänyt tänään yhteen menoon viisi vuotta ja yhdeksän päivää. Puolen vuoden ajan imetin kahta lasta yhtä aikaa. Mitään tällaista en olisi ikinä osannut kuvitella etukäteen, ennen äidiksi tuloani.

Äiti on tärkeä on hyvä viesti. Se muistuttaa myös siitä, että äiti ja isä voivat olla tasa-arvoisia, mutta tasapäisiä heistä ei pidä tehdä. Isiä painostetaan perhevapaille - minun mielestäni vanhempainvapaan aika olisi oleellisesti äidin ja vauvan aikaa. Isän rooli on parhaimmillaan hiukan myöhemmin - ja tämän on moni isäkin allekirjoittanut.

Kolmas sektori tärkeä sektori

Tämän päivän Hämeen Sanomissa oli juttuni Arja-Liisasta, jonka kaksospojat kuolivat kohtuun. Tapahtumasta on yli kuusi vuotta, mutta pojat ovat mielessä päivittäin - ajan myötä on onneksi helpompi olla.

Arja-Liisalle helpottava paikka oli Käpy ry:n keskusteluryhmä. Käpy ry on valtakunnallinen yhdistys, joka tukee lapsensa menettäneitä perheitä. Siinä missä virallinen terveydenhuolto voi pahimmillaan ohittaa vanhempien surun hämmentävänkin kylmästi, koulutettu vertaistuki tulee apuun.

Imetyksen tuki ry kantaa ison osan vastuusta, jonka pitäisi kuulua terveydenhuollon ammattilaisille. Valtakunnalliseen imetystukipuhelimeen 041 528 5582 soitetaan huolestuttavan usein tilanteessa, jossa sairaalasta tai neuvolasta ei ole saatu apua. Saataisiinpa imetystieto ja -taito Suomessa sille tasolle, että apua ja tukea olisi varmasti tarjolla sille, joka sitä kaipaa.

Molempien yhdistysten toimintaa tukee Raha-automaattiyhdistys. RAY rahoittaa valtavaa määrää suomalaisia kolmannen sektorin toimijoita, jotka tukevat merkittävällä tavalla yhteiskuntaa ja täydentävät kuntien tarjoamia palveluja.

Mikä on sinulle tärkeä kolmannen sektorin toimija?