Mikä kesä!

Mikä kesä! Aikuisen elämäni paras suvi. Mennen tullen. Ja jatkuu vielä viikon.

Ei kaikilla. Siskonpoika aloittaa huomenna päiväkotielämän isosiskonsa perässä, ja sisko palaa töihin. Itku oli tulla kun katselin pienen miehen taaperrusta.

Meidän perheen naisilla on vielä viikko armonaikaa. Sitten vanhempi tyttöseni menee kouluun. Liki seitsemän vuotta mennyt hups vain. Sitähän ne kaikki sanoivat kun pitelin vastasyntynyttä sylissäni, vaan ei sitä silloin ymmärtänyt.

Mutta tällaisen kesän jälkeen tuntuu, että on valmis mihin vain! Ainoa sääli oli miehen lyhyt loma. Mutta pitkät kesäillat olemme olleet koossa koko perhe. Ja päivisin minä ja tytöt olemme olleet saumattoman hyvä tiimi! Kertaakaan en ole istuttanut kumpaakaan jäähypenkillekään koko kesänä - ei ole tarvinnut edes uhata! Jii-hei!

Keskustelu

Olimme tänään esiopetussuunnitelmakeskustelussa esikoisen lastentarhanopettajan kanssa.

En voi olla vähän hirvittelemättä sitä, miten lapsiamme mitataan. Mavalka osoitti, että tyttömme on matemaattisesti hiukan ryhmän keskiarvoa alempana. Kielellisesti taas lahjakas, ja piirtäjänäkin kuulemma taitava. Kaikenlaisia testejä ne muksut joutuvatkin tekemään.

Lastentarhanope sanoi kaikkien aikuisten kiinnittäneen huomiota siihen, että tyttö leikkii vain yhtä asiaa kerrallaan. Tällä hetkellä Nalle Puh -kimble on kova sana. Mielikuvitusta ja uusia ideoita puuttuu. No, sellainenhan tyttö on aina ollutkin. Vajaan kahden vuoden iässä hän löysi pallon, ja sitä pyöritettiin, heitettiin ja pompotettiin viikkotolkulla, kunnes se jäi. Jossakin vaiheessa tulivat palapelit, ja niitä tehtiin kymmenittäin, sadoittain. Jos digiboksille tallentuu hyvä lastenohjelma, neiti voisi katsoa sen 20 kertaa peräjälkeen. Ja kuten täälläkin leikkipuistoesittelyissäni mainitsin, viime kesä kului roikkuessa.

Opelle valkeni monta asiaa, kun kerroimme, että tyttö on koko suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja ystäväpiirin ensimmäinen lapsi. Tienraivaaja ja ensimmäisyydessään ainutkertainen. (Mitähän tämä asema kertoisi tytön tulevaisuuden urasta?) Asumme lisäksi siinä määrin syrjäisessä paikassa, että spontaania leikkiseuraa ei ole. Ja päiväkodinhan tyttö aloitti vasta viisivuotiaana.

En ole ollenkaan huolissani. Tuntuu olevan tytön persoonallisuuden piirteenä, että asiat imetään jotakuinkin tyhjiin ennen kuin siirrytään seuraaviin. Onko se nyt niin paha asia? Enemmän jäi vaivaamaan se, että eskariaikuisten mukaan tytöllä on tarve olla heille mieliksi. Siitä lähti laukkaamaan vaikka mitä ajatuksia. Kokeeko tyttö, että hyväksyntää pitää ansaita hyvillä teoilla, että kelpaa vain jos toimii oikein ja hyvin? Mielisteleminen ei ole kiva asia, mitenkähän osaisin olla ruokkimatta sellaista? Itsessäni on aika paljon samaa vikaa, hyväksynnän hakua suoritusten ja pärjäämisen kautta. Voi itku, miten voisi olla välittämättä sitä eteenpäin?

Onko katetta?

Journalistin ohjeiden kohdassa 15 sanotaan: Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.

Harva se päivä tuntuu siltä, että iltapäivälehtien myyntijulisteet eli lööpit rikkovat tätä ohjetta paisutellessaan olemattoman kokoisia tapahtumia räiskyviksi otsikoiksi.

Tuntuu huolestuttavalta, että naistenlehdet ovat alkaneet mennä samaan suuntaan. Tämänpäiväisen Annan kannessa on hämeenlinnalaissyntyinen laulaja Sani, joka osallistuu kuoroineen seuraavaan Kuorosotaan. Kuvan vieressä on otsikko:

SANI

"Lapsi on tervetullut"

Mitä tästä voisi päätellä? Onko Sani ehkä jo raskaana? Ainakin pyrkimyksiä siihen suuntaan tuntuu olevan. Jutussa puhutaan varmaan monin sanoin äitiyshaaveista ja naiseudesta.

Näh. Kahden tekstisivun juttu keskittyy Sanin töihin, menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Sivutaan lyhyesti rahankäyttöä, ulkonäköä, pihapiirissä liikkunutta sutta - ja toiseksi viimeisen jakson lopussa todetaan:

Sitten on vielä se yksi unelma, jonka toteuttamisella alkaa kohta olla kiire. Perhe.

- Lapsi on tervetullut. Mutta jos Luoja toisin määrää, pitää keksiä jotain muuta.

Kyllähän tässä kate löytyy, eikä Julkisen sanan neuvostolla olisi varmasti mitään sanomista asiaan. Sittenkin: onko eettisesti oikein nostaa jutun kokonaisuuden kannalta epärelevantti pikku yksityiskohta kanteen myynnin edistämiseksi? Lukija ainakin kokee itsensä herkästi petetyksi.

Ken on maassa kamalin äiti?

Niin siinä sitten kävi, että viime yönä esikoinen tuli sänkyni viereen ja vaikeroi päänsärkyä ja vatsakipua. 38,4 astetta, eikä päänsärky lähtenyt parasetamolilla. Kuopuksellakin tänään 37,5 astetta. Sitkeässä on. Minun tieto-orientoinut luontoni ei tahdo sietää sitä, ettei testejä tehdä! Olen miettinyt kaiken maailman väylät ja kepulikonstit, joiden kautta saisin lapseni H1N1-testiin, mutta en ole keksinyt toteuttamiskelpoista ideaa, joka täyttäisi moraaliset vaatimukseni.

Esikoinen takertuu äitiin paljon kovemmin kuin kuopus. Kun lähdin ekaa kertaa Amerikkaan, minä seisoin itkeä pärskien turvatarkastusjonossa ja nojasin esikoiseen, joka ulvoi. Kuopus taputteli esikoista hartialle, minua reiteen ja lohdutteli: älkääs nyt, kaikkihan on ihan hyvin, äiti tulee ihan pian takaisin! Tytöllä oli tuolloin ikää 3 vuotta, 1 kuukausi ja 17 päivää, ja hän oli ollut ilman rintaa kokonaiset 17 päivää. Siitä huolimatta neiti oli kuin itse reippaus.

Sama meno tänäänkin. Arvoin pitkään, lähdenkö laivaseminaariin luennoimaan toimittajille kuten olin luvannut, vai jäänkö kotiin hoivaamaan kahta sairasta lasta. Mies vakuutteli pärjäävänsä, ja minulle on aika lailla kunnian kysymys hoitaa sopimani työt. Niinpä istun nyt pimeässä bussissa Forssan keskustassa, matkalla kohti Turkua, jossa yövyn birgittalaissisarten vieraskodissa ja aamutuimaan suuntaan laivalle. Esikoinen itkeskeli koko päivän ennen lähtöäni ja toisteli sitä, kuinka ikävä tulee. Kuopus kävi halaamassa kun olin lähdössä, huikkasi reippaasti moikka ja oli jo menossa.

Että voikin tuntua kurjalta. Luentoni kestää tunnin ja vartin, ja sen tähden olen poissa kipeiden lasteni luota puolitoista vuorokautta. Olen aikamoisen itseinhon vallassa. Olen muutenkin ollut tänä syksynä luvattoman paljon poissa kotoa. Minä, joka olin ensimmäiset viisi ja puoli vuotta äitiyttäni liki koko ajan käden ulottuvilla. Onko muutos ollut liian iso? Onko se isompi asia esikoiselle vai minulle? Ja kumpi tuntuukaan itse asiassa kurjemmalta, kuusivuotias joka itkee lohduttomasti perääni vai kolmevuotias, joka ei tunnu piittaavan lähdöstäni pätkän vertaa?

Jos lapset olisivat terveinä, voisin edes hiukan nauttia siitä rauhasta, minkä yksin ollessa saa. Mutta nyt ajattelen koko ajan, kuinka väärässä paikassa olen. Ei ole helppoa, ei. Vaikka - eihän kukaan ole sanonutkaan sen olevan.

Ja meillä on sentään onnellinen ja ehyt perhe. Sydäntä vääntää kun luen olemattoman postauksia. Välillä tekisi mieli lakata lukemasta, kun tulee niin hirmuisen paha olla. Vaan enhän saata sitä tehdä.

Erään prosessin kuvaus

Huoh. Istun junassa matkalla Jyväskylästä kotiin. Kävin kertomassa journalistiikan jatko-opiskelijoille omasta tutkimusprosessistani. En tiedä oliko löpinöistäni mitään hyötyä. En tiedä, sainko sanottua montakaan kokonaista lausetta. Jotenkin tuntuu, että aikaerorasitus iski toden teolla vasta tänään. Tähän asti kitkuttelin epämääräisen vatsapöpön kanssa, joka tuntuu nyt helpottaneen. Ainakin ruokahalu on palannut. Pöpö siirtyi mieheen. Kunpa lapset säästyisivät.

Tai no, ehkä puheistani oli jotakin iloa. Ainakaan en kaunistellut mitään. Ehkä olisi ollut kiva, jos joku olisi kertonut vastaavia asioita silloin, kun itse kiemurtelin prosessin alku- tai keskivaiheilla. Että epävarmuus on normaalia. Että artikkelien referee-lausunnot voivat olla niin kamalia, että professori tarjoaa nenäliinaa, kun itkeä tillität hänen huoneessaan. Että kansainvälinen artikkeli voi tulla takaisin, ei kerran, ei kahta, eikä kolmeakaan, vaan vielä useamman kerran. Että työ ei tunnu valmiilta, kun lähetät käsikirjoituksen painoon.

En uskalla katsoa kalenterista, koska pitäisi seuraavan kerran matkustaa johonkin. Tai ei tarvitsekaan, tiedän sen jo. Ensi viikon torstaina menen Helsinkiin opettamaan. Ja kuun lopulla laivaseminaariin kouluttamaan. Kiinaankin piti poiketa muuan matkalle, mutta onneksi päädyin jättämään sen väliin. Edessä on sen verran tiukkaa työrupeamaa, että tätä äitiä kaivataan kotona jo muutenkin ihan liian usein.

Vannomatta paras

Esikoista odottaessani lupailin, että osaisin puhua vauvan synnyttyä muistakin asioista kuin omasta vauvastani, ja että emme antaisi vauvan muuttaa koko elämäämme ja parisuhdettamme.

Hehe. Vähänpä tiesin silloin hormoneista, jotka sekoittavat äidin pään, tai koliikista joka huudattaa vauvaa niin, että oikeastaan mikään elämässä ja parisuhteessa ei ole enää entisellään.

Ja vähitellen tajusin koko ajan enemmän ja enemmän, että tämä on nyt meidän elämää ja tätä sen kuuluukin olla. Kesti kolmisen vuotta äitiyttä ymmärtää ja sisäistää se kunnolla. Sinä aikana selitin, perustelin ja väittelin siitä, miksi meidän vauva ei käytä tuttia. Itketin kahdeksankuista illat läpeensä samalla itse itkien, kunnes tajusin, ettei neuvolatädin "määräämä" unikoulu ole kuninkaallinen käsky. Aika parkkiintunut aloin olla jo siinä kohtaa, kun lääkäri sanoi, että tapan syntymättömän lapseni jos vielä jatkan imetystä. Minähän imetin, läpi raskauden ja vielä puoli vuotta tandemina.

Ja kun vihdoin vapauduin ajattelemasta sitä, mitä tämän tai tuon lähteen mukaan pitäisi tehdä, kaikki alkoi olla paljon helpompaa. Samalla pystyin hellittämään siitä yhden naisen sodasta, jota olin käynyt. En kokenut enää niin suurta tarvetta puolustella valintojani.

Lasten kasvaessa mielessäni on pikku hiljaa voimistunut tunne siitä, että jossakin vaiheessa voisi taas olla aika saada jotakin ihan omaa. Se jokin vaihe tuli melkein varkain, huomaamatta. Aikuisten uintitekniikkakurssi. Tunnin verran keskittymistä, rasitusta, haastetta, nautintoa, joka tiistai-ilta. Kurssi on kasvanut merkitsemään paljon enemmän kuin mitä se on paperilla. Ja juuri nyt - vasta nyt - aika oli siihen myös kypsä. Nyt voin nauttia siitä kuuluisasta omasta ajasta.

Sylissä olisi vielä tilaa

Tapasin eilen kaksi vauvaa. Toinen oli viikon ikäinen, toinen 12 tuntia. Molempia valokuvasin. Toinen oli sen verran etäisempi, että uskalsin vain vähän hipaista. Toista nuuhkin melkein kuin omaani, painoin nenän poskeen kiinni ja kutittelin reisien pehmeitä sisäpintoja.

Voi mikä kaipuu ja halu vyöryi ylitseni. Saadapa vielä oma vauva syliin, rinnalle. Oma itseymmärrys ei ole kasvanut omien lasten mukana; melkein kauhistun kun tajuan, että esikoinen menee syksyllä eskariin ja kuopuksen puolesta pitäisi lähettää kutsut kolmevuotissynttäreille. Isoja tyttöjä. Minä kun kuvittelen olevani vielä pienten lasten äiti.

Kävin muutama päivä sitten lääkärissä. Kun on saanut katsella ultraäänellä kahta kasvavaa ihanaa vauvaa, tyhjän kohdun näkeminen tuntuu aina kovin lohduttomalta.

Muistan lukeneeni joskus jostakin tutkimuksesta, jonka mukaan naisen äitiyden ideaalitäyttymys on keskimäärin neljän lapsen kohdalla. Useimmat yhden, kahden tai kolmenkin lapsen äidit kokivat, että sylissä olisi vielä tilaa, vaikka olisivatkin päättäneet lapsiluvun jäävän siihen. Mistähän tuon selvityksen löytäisi, olisi mielenkiintoista tutkia sitä vähän tarkemmin.

Surutyötä

Lapset saivat päiväkotipaikat. Tänään haettiin jo esikoiselle eskaripaikkaakin. Mies etsii töitä. Minulla on töitä; leipätöitä ja surutöitä.

Oma äitini oli kotiäiti. En ole koskaan joutunut lähtemään pimeänä talviaamuna hoitoon. En ole koskaan joutunut palaamaan koulusta tyhjään kotiin. En ole koskaan jäänyt ilman syliä, kun olisin sitä tarvinnut. En myöskään ole päässyt pälkähästä omien tekojeni kanssa vierittämällä niitä jonkun muun niskoille - isosiskolle saatoin joskus yrittää vierittää, mutta tuskinpa onnistui.

Haaveilin samasta mahdollisuudesta meidän perheessä; joko koti-isyydestä tai kotiäitiydestä lasten kouluunmenoon asti. Vaan onhan ne iltapäivät sittenkin järjestettävä. Ja loma-ajat. Miten sitä onkin elänytkin vailla pienintäkään käsitystä siitä pohtimisesta, murheesta, syyllisyydentunnosta ja järjestelystä mitä vanhemmat joutuvat kokemaan saadakseen arkipäiväisen elämän rullaamaan.

Kotihoidon tuella ei ole tähänkään asti juhlittu, mutta nyt kun kuopus täyttää kolme vuotta, ei kotona hoitamisessa vain ole järkeä.

En missään nimessä vastusta päivähoitoa tai päiväkoteja. Vastustan ylisuuria ryhmiä. Alimitoitettuja resursseja. Meteliä, ylikuormittavan työnsä takia uupuneita hoitajia, paperitöihin sidottuja lastentarhanopettajia. Tuntuu, että nykyinen päivähoitotilanne vain ei voi päihittää sitä rauhaa, seesteisyyttä ja turvaa, mikä lapsella voi kotona olla, jos kotona on kaikki hyvin. (Liisa Keltikangas-Järvinen puhui kyllä taas niin asiaa eilisissä Turun Sanomissa.)

Tämä on ihan varmasti kovempi paikka minulle kuin lapsille. Suren paitsi sitä, mitä koen itse joka tapauksessa menettäväni ja mitä pelkään lasteni ehkä mahdollisesti menettävän/kokevan, mutta lisäksi suren omaa menetettyä unelmaa. Kai.

Että osaakin olla kova paikka.

Sukupolvien kinkkisessä ketjussa

Luin Illalla pelataan Afrikan tähteä (ihanaa, kun väikkäri on valmis - on viimein aivoissa tai sielussa tai jossakin tilaa ihanille lukemattomille kirjoille!), ja se oli hieno, kuten Mazzarellat aina.

Esseisti Merete Mazzarella on yksityisyyden ja julkisuuden kannalta kovin paradoksaalinen tapaus. Hän kertoo auliisti henkilökohtaisesta elämästään ja tabunkokoisista tunteista, mutta toisaalta heti tällaisia asioita käsiteltyään vetää verhon tiukasti kiinni, ilmaisten, että näitä asioita on lupa käsitellä vain näissä teksteissä. Tekstien ulkopuolella elää suomenruotsalainen ikääntyvä nainen, joka on saanut kulttuuriperimässään ohjeet sovinnaisen ja pidättyväisen elämän kulissien ylläpitoon.

Vaikka kirja kertoo, mitä on olla epäsuosittu anoppi (mitä minä en toivottavasti tule olemaan ainakaan vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, mieluummin tietenkään en ikinä...), löysin siitä monia samastumisen paikkoja. Sukeltelin lukiessani ajasta ja roolista toiseen, pohdin omaa paikkaani tyttärenä, miniänä, äitinä, pojantyttärenä, tyttärentyttärenä, siskontyttönä, veljentyttönä, siskonpojan tyttärenä, siskona, tätinä, tulevana äidinäitinä. Eri paikoista oli kovin erilaiset näköalat, mikä ei ole kovin yllättävää sinänsä. Harvoin sitä vain tulee pohtineeksi asiaa niin monelta kantilta.

Ensimmäinen meemini

Olen astunut uuteen vaiheeseen blogielämässäni. Olen saanut ensimmäisen meemihaasteeni, olemattomalta.

Haasteen säännöt ovat tässä:
1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

Ja siis ne kuusi randomia asiaa itsestäni, järjestyksessä joka juuri nyt tuntuu oikealta:

1. Olen Äiti, se on asia joka menee kaiken muun edelle. Äidiksi tulo muutti elämääni enemmän kuin olisin ikinä etukäteen voinut kuvitella. Äitiyteen liittyy oleellisesti:

2. Olen myös Vaimo. Sitoutunut, niin myötä- kuin vastamäessä.

3. Yksi syy siihen, miksi pelkäsin väitöstä niin kamalasti, oli se, että miellän itseni kirjoittajaksi. Prosessoin ajatuksiani sujuvasti kirjallisesti, mutta puhujana koen olevani kömpelö, hidas, sekava ja ennen kaikkea harhaanjohtava - huomaan usein ilmaisevani itseäni ääneen ihan eri tavalla kuin oikeasti oli tarkoitus...

4. Tohtoriksi tulen vasta, kun tiedekuntaneuvosto sen päättää, mutta nyt olen sentään väitellyt. Olen pitkään vähätellyt väitöksen merkitystä, mutta nyt alan antaa asialle enemmän arvoa. Vaikka tohtoreita syntyy kovaa tahtia, ei se kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys tai humpuukihomma.

5. Juuri nyt tunnen olevani kuivunut niin ulkoa kuin sisältä. Syynä kloorivesi kylpylässä, jossa liotamme väitösstressiä pois. :)

6. Ja vielä kerron vihaavani likaisia hampaita. Pesen hampaat tunnollisesti aamuin illoin, ja usein X kertaa keskellä päivää. En voi sietää lian tunnetta hampaissa. Mulla ei ole ikinä ollut yhtään reikää (ja tunnen hienoista ylpeyttä myös siitä, että kummallakaan tytöllä ei sylkitestin mukaan ole mutans-bakteeria suussaan).

Nyt seuraa vaikeampi osuus. Mun pitäisi jatkaa haastetta haastamalla kuusi ihmistä. En oikeasti ole kovin aktiivinen blogieläjä siinä suhteessa, että keksisin ihan helpolla kuutta ihmistä. Mutta katsotaan... - ja haastehan siis on tietenkin vapaaehtoinen, eli siihen ei ole pakko tarttua.

1. Marguetta
2. Bébétalon hengetär
3. Inka

--- enempään en ihan oikeasti pysty! Puolet on kuitenkin aika hyvä, eikö niin?

Niin, ja se raportti väitöspäivästä saa edelleen odottaa tuloaan. Keskitän nyt voimani sen unohtamiseen - no ei vaan, mutta haluan joka tapauksessa nyt hiukan levätä ja ottaa etäisyyttä asiaan. Oli aikamoista myllytystä koko viime viikko!

Äiti on tärkeä

Tänään alkoi pohjoismainen imetysviikko. Teemana on tänä vuonna Äiti on tärkeä. Imetyksen tuki ry ottaa nyt virkistävän lähestymistavan aiheeseen:

Imetysviikon myötä Imetyksen tuki ry julistaakin kaikenlaisen imetyspainostamisen ja kaikille käypien ohjeiden jakamisen tästedes pannaan.

Hyvä idea! Mediassa on ollut viime aikoina surullisen paljon puhetta imetysfasismista ja -painostuksesta.

Karu tosiasia on, että meillä Suomessa imetetään vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Toinen fakta on se, että useimmat äidit haluaisivat imettää pidempään, kuin mitä lopulta imettävät. Yhdessä nämä kaksi faktaa kertovat sen, että jossakin mättää.

Tilanne on nurinkurinen. Imetyksen pitäisi näkyä mediassa, jotta imetystyöhön saadaan rahaa ja päättäjät näkevät aiheen oleellisuuden. Toisaalta, kun imetys näkyy mediassa, yksittäinen äiti voi tuntea painostusta ja ahdistusta. Eiköhän jokainen suomalainen äiti tiedä, että imetys olisi vauvalle hyväksi - vaan mitä se tieto auttaa, jos homma ei kerta kaikkiaan onnistu käytännössä?!

Olen itse imettänyt tänään yhteen menoon viisi vuotta ja yhdeksän päivää. Puolen vuoden ajan imetin kahta lasta yhtä aikaa. Mitään tällaista en olisi ikinä osannut kuvitella etukäteen, ennen äidiksi tuloani.

Äiti on tärkeä on hyvä viesti. Se muistuttaa myös siitä, että äiti ja isä voivat olla tasa-arvoisia, mutta tasapäisiä heistä ei pidä tehdä. Isiä painostetaan perhevapaille - minun mielestäni vanhempainvapaan aika olisi oleellisesti äidin ja vauvan aikaa. Isän rooli on parhaimmillaan hiukan myöhemmin - ja tämän on moni isäkin allekirjoittanut.

Viimeinen matka

Palataan taas "Marian luontoblogiin" vähäksi aikaa.

Pari päivää sitten 4-vuotias tyttöni tuli hätääntyneenä huutamaan, että liukumäessä on joku kauhea eläin. Tietäen tytön ötökkäkammon ajattelin, että mäessä todennäköisesti loikoilee joku koppakuoriainen, toukka tai muu pikku mönkiäinen. Mutta pitihän sitä mennä katsomaan, ja totta, oli se kauhea näky. Liukumäen pohjalla makasi pieni kuollut linnunpoika. Liukumäessä oli jäljet, poikanen oli pudonnut mäen yläpäähän ja liukunut alas, kakaten kellanruskean katkonaisen raidan matkallaan. Liekö pudonnut jonkun petolinnun nokasta.

Kyllä oli taas omassa itkussa pitelemistä (vrt. postaukseni Kuollut äiti, Uganda ja kalapuikot). Järkyttyneiden tyttöjen edessä piti tietysti esittää urheaa. Mies totesi, että jos nyt piti kuolla, niin olipa ainakin hauska viimeinen matka, kun sai laskea liukumäkeä. Sillä sitten lohduttauduttiin... hmm.

Lapsitabuja

Rosa Meriläinen kirjoitti 2.7. Helsingin Sanomien blogissa lapsista ja lapsettomuudesta ja lastenhankintaan liittyvistä uteluista.

Tuntuu, että lapsi on kaikkinensa aikamoinen tabu noin vuodesta ennen syntymäänsä ainakin tuonne kolmen vuoden ikään. Sillä:
- omasta raskaudesta ei auta kertoa eikä ainakaan iloita, sillä vierellä voi itkeä katkeria sisäisiä kyyneliä joku tahtomattaan lapseton
- omasta abortista ei kannata puhua, sillä vieressä voi vaania joku, joka olisi valmis raatelemaan sinut jos olet kykeneväinen sellaiseen barbaariseen tekoon
- omasta syntyneestä lapsestaan ei saa iloita liikaa, koska ärsyttää sekä tahattomasti että tarkoituksellisesti lapsettomia ystäviään
- omasta imetyksestään ei saa iloita, koska syyllistää ympärillä olevia äitejä, jotka ruokkivat lapsiaan korvikkeella
- omasta kotiäitiydestään ei saa olla ylpeä, koska syyllistää lapsensa vanhempainvapaan jälkeen päiväkotiin vienyttä äitiä
- keneltäkään ei auta kysyä lapsentekosuunnitelmista, sillä nainen voi paraikaa surra lapsettomuuttaan tai keskenmenoaan tai kokea, että hänen omaa valintaansa olla hankkimatta lapsia ei hyväksytä, tai sitten nainen voi vain suuttua, koska kyseessä on henkilökohtainen asia ja kyseleminen on epäkohteliasta ja sitä paitsi vihjaa, että nainen on lihonut
- ja eikö tämän listan vain saisikin jatkumaan loputtomiin?

Tottakai on tahdittomia ja epämukavia kommentteja, ja ihmiset päästelevät niitä suistaan sekä vahingossa että silkkaa ilkeyttään. Ainahan niin on ollut, ja monissa asioissa osaamme jättää asiattomat kommentit omaan arvoonsa. Mutta mistä johtuu se, että kaikki nämä äitiyteen, lapsiin ja vanhemmuuteen liittyvät kommentit tekevät niin hirveän kipeää?

Ajat muuttuu...

Hihi... vuonna 1981 Predictor-testin voi tehdä jo kun kuukautiset oli kahdeksan päivää myöhässä, eikä testin valmistumisessa kestänyt kuin kaksi tuntia.

Me nykynaiset kun olemme tottuneet etsimään haamuplussia viimeistään sinä päivänä, kun kuukautisten pitäisi alkaa, eikä viittä minuuttiakaan malta odottaa niin millään!