Yskii, yskii... mutta käynnistyy kuitenkin

Esikoinen meni sitten nappaamaan jostakin itselleen enteroviruksen ja alkavan korvatulehduksen juuri koulun alkamisen kynnyksellä. Viikonloppu meni kovassa kuumeessa ja päänsäryssä. Toipuminen oli kuitenkin sen verran ripeää, että uskalsin lähettää tytön kouluun. Onhan elämän ensimmäinen koulupäivä melkoisen kova juttu. Sitä paitsi tuntikehys on vedetty säästösyistä Hämeenlinnassakin minimiin, joten kolme-nelituntinen koulupäivä ei ole niin hirveän raskas urakka, kun loppupäivän saa levätä.

Ihanaa tuo ekaluokkalaisen into! Koulu on ihanaa, ope on ihana, tehtävät on kivoja. Ruoka sentään oli tänään pahaa. Vaikka niin moni asia on muuttunut, kouluruokaa inhotaan kai kautta aikain. Vaikka yleensä sekin maistuu meidän tytölle, ainakin viimevuotisen eskariruokailun perusteella. Tänään vain sattui olemaan inhokkia.

Rytmin kääntäminen on ollut hiukan helpompaa kuin ajattelin. Minulla taitaa ottaa kovimmille. Ja töihin paluu! Pitkän loman jälkeen tutkimustyöhön palaaminen sinänsä oikein inspiroi ja sytyttää, mutta sisällä tietokoneen ääressä työskentely tuntuu tosi tukalalta. Istuma-asento on mätä, selkää ja hartioita särkee jo, ja tuntuu etten saa happea.

Kuopuksen päiväkotisyksyn aloitus on luku sinänsä. Päiväkotiin jääminen on aina vain raskasta, niin kuin oli keväälläkin. Toivottiin, että pitkä loma tasoittaisi tilannetta, mutta itkun kanssa tänäänkin erottiin. Vaan ehkä tämä olisi vain alkupäivien harmi...

Kylmät kalkkunat

Aamukampa harvenee. Arki alkaa tiistaina.

Tapojeni vastaisesti en ole alkanut vielä valmentaa lapsia aikaisempaan rytmiin ja vaka(v)ampaan elämänasenteeseen. Päinvastoin: meillä mellestetään nyt laitumella viime hetkeen asti!

Tulkoon tiistai, iskeköön herätyskello päin näköä. Me tehdään kylmät kalkkunat!


Kampaajan kuitenkin varasin maanantaiksi kaikille naisille.

Myyrävaunussa

Tietänette, mitä tarkoitan. Lapsia, jotka terrorisoivat muut lapset mennen tullen. Äitejä, jotka tissuttelevat siideriä vaunun perällä eivätkä vähää välitä siitä, mitä lapsensa tekevät. Lapsia, jotka istuvat liukumäen yläpäässä eivätkä hievahdakaan, vaikka takana odottaa puolenkymmentä lasta jonossa. Äitejä ja isiä, jotka eivät käske tätä pientä kullannuppuaan laskemaan sitä mäkeä, koska kullannuppu selvästikin haluaa nyt vain istua mäen laella. Isiä, joiden korvista alkaa nousta sauhu ja jotka ohjaavat toisten lasta laskemaan sen mäen, jotta muutkin pääsisivät. Lapsia, jotka juoksevat äitiensä syliin itkemään, kun tuo setä komensi. Äitejä, jotka istuvat vaunun puolivälissä ja sättivät tauotta leikkialueella touhuavia lapsiaan. Lapsia, joiden ilme ei värähdäkään, vaikka äiti sättii.

Onkohan kukaan sosiologi/kasvatustieteilijä tehnyt tutkimusta IC-junan leikkivaunusta? Sieltä saisi loistavaa aineistoa esimerkiksi seuraavien suhteiden tutkimiseen:
- lapset suhteessa toisiin lapsiin
- vanhemmat suhteessa omiin lapsiinsa
- vanhemmat suhteessa toisten lapsiin
- lapset suhteessa omiin vanhempiinsa
- lapset suhteessa toisten lasten vanhempiin
- vanhemmat suhteessa toisiin vanhempiin
(- ne aikuisparat, jotka matkustavat ilman lapsia ja ovat joutuneet leikkivaunuun)

Minä matkaan huomenna lasteni kanssa IC47-junalla Hämeenlinnasta Tampereelle leikkivaunussa. Nähdään siellä - katsotaanpa mihin tyyppiin minä lapsineni kuulun! ;)

Siitä jatkamme junalla Poriin ja bussilla Kristiinankaupunkiin - kesäparatiisi kutsuu!


(Kuvassa tytöt perjantaisella kesäretkellämme, matkalla Helsinkiin.)

Noitavoimia

Tytöt virpoivat eilen mummulat ja mummolat. Kuvat ovat jälkimmäisestä. Siellä pelataan aina pelejä. Mummolassa on kova hulina, isoja persoonia pienessä tilassa. Kun mieheni veli perheineen on vielä paikalla, vauhti ja meteli on niin kova, etten tahdo aina kestää.

Mummolassa on iso ikkuna, jonka ääressä on ihana ottaa valokuvia. Meidän kotimme ainoita huonoja puolia kun on luonnonvalon vähäisyys.

Esikoinen eli noituutensa tähtihetkiä. Harvat hampaat omasta takaa.

Hiljainen toive

En ole tehnyt vuosiin uudenvuoden lupauksia, enkä aio tehdä nytkään. Toiveen voisin kuitenkin esittää: jospa ensi vuoteen saisimme hieman enemmän terveitä päiviä.

En viitsinyt täällä toitottaa sitä, että sairastimme joulunkin. Vietin jouluyönä kolme tuntia esikoisen kanssa keskussairaalan ensiavussa, itsekin kuumeisena. Jotenkin kurjuus tuntui olevan vähemmän kaikkivoipaa, kun siitä vaikeni. Ja koen valittaneeni tässä blogissa jo ihan riittämiin.

Viime päiviin on kuulunut lukemista (mm. Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti) ja elokuvia (mm. Blade Runner ja Avatar). Valtava kasa nenäliinoja ja yskän kumahduksia kiviseinissä. Helliä hetkiä, huolta ja haleja. Nyt alkaa taas helpottaa siinä määrin, että uskaltauduimme tänään jopa pulkkamäkeen. Ehkä tämä tästä. Taas kerran.

Varautumista

Muksujen villakerrastot etsitty (ja todettu ikävän reikäisiksi seetripuupaloista huolimatta). Autojen lämmityslaitteet, piuhat ja ajastimet etsitty ja viritetty. Polttopuita kannettu. Tulkoon talvi.

Onko katetta?

Journalistin ohjeiden kohdassa 15 sanotaan: Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.

Harva se päivä tuntuu siltä, että iltapäivälehtien myyntijulisteet eli lööpit rikkovat tätä ohjetta paisutellessaan olemattoman kokoisia tapahtumia räiskyviksi otsikoiksi.

Tuntuu huolestuttavalta, että naistenlehdet ovat alkaneet mennä samaan suuntaan. Tämänpäiväisen Annan kannessa on hämeenlinnalaissyntyinen laulaja Sani, joka osallistuu kuoroineen seuraavaan Kuorosotaan. Kuvan vieressä on otsikko:

SANI

"Lapsi on tervetullut"

Mitä tästä voisi päätellä? Onko Sani ehkä jo raskaana? Ainakin pyrkimyksiä siihen suuntaan tuntuu olevan. Jutussa puhutaan varmaan monin sanoin äitiyshaaveista ja naiseudesta.

Näh. Kahden tekstisivun juttu keskittyy Sanin töihin, menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Sivutaan lyhyesti rahankäyttöä, ulkonäköä, pihapiirissä liikkunutta sutta - ja toiseksi viimeisen jakson lopussa todetaan:

Sitten on vielä se yksi unelma, jonka toteuttamisella alkaa kohta olla kiire. Perhe.

- Lapsi on tervetullut. Mutta jos Luoja toisin määrää, pitää keksiä jotain muuta.

Kyllähän tässä kate löytyy, eikä Julkisen sanan neuvostolla olisi varmasti mitään sanomista asiaan. Sittenkin: onko eettisesti oikein nostaa jutun kokonaisuuden kannalta epärelevantti pikku yksityiskohta kanteen myynnin edistämiseksi? Lukija ainakin kokee itsensä herkästi petetyksi.

Isommalla kauhalla

Mitä tässä nyt sanoisi. Olen ollut taipuvainen uskomaan kauhun tasapainoon, mutta eri asia on tietysti se, millä aikavälillä asiaa katsotaan. Kaikista elämänmuutoksista huolimatta jotenkin toiveikas syksy on muuttunut lyhyen ajan sisällä epävarmuutta, huolta ja murheita tihkuvaksi sinnittelyksi.

Esikoinen on yhä sairaana. Luulimme, että alkoi jo helpottaa, mutta viime yönä kuume nousi taas koviin lukemiin. Istumme vierekkäin työhuoneessani. Minä hoidan ei-niin-suurta-keskittymistä-vaativia työasioita, tyttö meikkailee Herttaa, tekee Pauli-animaatioita ja leikkii Maltin ja Valtin liikennepelejä. Go Pikku Kakkosen nettisivut!

Nocturne

Miksi lapset alkavat oksentaa aina keskellä yötä? Tilanteesta ja sen seuraamuksista saisi mainion nopeutetun mykkäfilmin; sekunnissa rauhallinen yöhetki muuttuu täydeksi kaaokseksi. Yksi kiikuttaa oksentavaa lasta vessaan ja yrittää minimoida matkan varrelle lentävät vahingot. Toinen riisuu salamannopeasti sängystä lakanat ja rauhoittelee hässäkkään herännyttä toista lasta. Yksi riisuu kirkuvalta lapselta likaisen yöpuvun ja nostaa suihkuun, toinen alkaa pestä tyttöä. Yksi vie lakanat kodinhoitohuoneeseen, huuhtelee ne ja heittää pesukoneeseen. Ottaa rätin ja suihke-Tolun ja menee siivoamaan oksennuksia lattioilta. Toinen kuivaa lapsen hellästi ja pukee puhtaaseen yöpaitaan. Yksi toteaa lapsen sängyn käyttökelvottomaksi ja laittaa suojapyyhkeitä vanhempien sänkyyn. Hakee ämpärin. Antaa lapselle suuhun xylitol-Sisun, koska suussa maistuu pahalta. Ihmekös tuo. Sängyssä yksi ja toinen huohottavat ja pitelevät omia vatsojaan epäluuloisen oloisina. Lapsen jokainen yskähdys tai hikka saa yhden pomppaamaan pystyyn sängyssä, ämpäri valmiina kädessä. Lapsi rauhoittuu ja nukahtaa, mutta yksi nukkuu koiranunta loppuyön. Siksi, että odottaa, koska lapsi alkaa oksentaa taas. Ja siksi, että ei pysty nukkumaan rauhassa, kun lapsi on samassa sängyssä, reunan puolella, koska pelkää että lapsi putoaa. Toinen taas ei halunnut pahoinvoivaa lasta keskelle sänkyä.

Kiitospäivän kalkkuna jäi siis tänä vuonna kokematta.

Hulabaloobalai

Vasta nyt, kun meidän perhe on alkanut elää ns. normaalia (ikään kuin moinen määre olisi olemassa) perhe-elämää, huomaan kuinka arvokasta tähänastinen kotikeskeinen elämämme oli.

Kiireettömät aamut. Voi miten kaipaankaan niitä. Ja nyt saa sentään herätä valoisaan aamuun. En ymmärrä, miten me saadaan neljä ihmistä kukin omaan määränpäähänsä kello kahdeksaksi aamulla sitten, kun ulkona on marraskuinen hyhmä ja pimeys.

Aikaa perheelle. Voi miten kaipaankaan sitä. Perheelle jäävä aika on oikeasti ihan järkyttävän pieni, kun lapset ovat kokopäivähoidossa ja vanhemmat kokopäivätöissä. Niin tiukalla kuin mentiinkin rahan kanssa, en vaihtaisi päivääkään pois muksujen kotihoitovuosista. Työpäivän jälkeinen ilta kun on kovin lyhyt, kun pitäisi käydä kaupassa, laittaa ruokaa, hoitaa kotia jne. - kaikki ihan tavallisia asioita, mutta minulle nyt kokonaan uudessa, ahdistavassa asetelmassa.

Onnelliset ihmiset. Voi miten kaipaankaan niitä. Kuopus on itkenyt ikäväänsä tähän mennessä liki joka aamu päiväkotiin mentyään. Isiltä tyttö jäisi helpommin, mutta jos äiti vie, päivä saadaan pidettyä vähän lyhyempänä. Eskarin eilen aloittanut esikoinen tuntuu ihan tyytyväiseltä, mutta pyytää hänkin, että hakisin yhä aiemmin ja aiemmin kotiin. Isi suree vähiin jäävää aikaa. Äiti suree, no, tällä hetkellä vähän kaikkea.

Kai tässä nyt vain kipuillaan elämänvaiheesta toiseen siirtymistä. Helpottaahan tämä, helpottaahan?

Uutta voimaa etsimässä

Äsken pääsi itku. Mies lähti 2,5 vuoden koti-isyyden jälkeen töihin. Minä vein tytöt kesäloman jälkeen päiväkoteihin ja palasin tyhjään kotiin.

Niin monet kerrat olen puhissut työhuoneessani, että miten täällä kukaan voi keskittyä tutkimuksen tekoon, kun oven takaa kuuluu jos jonkinmoista mekkalaa. Nyt oven takaa ei kuulu hisahdustakaan. Se tarkoittaa minulle absoluuttista työrauhaa, mutta myös absoluuttista yksinäisyyttä. Perhe oli pitkään mulle työyhteisön korvike. Kollegiaalista tukea oli ehkä turha odottaa, mutta usein tärkeämpää olikin se, että sai purkaa angstinsa ulos. Ja sai suukkoja ja haleja aina jos tarvitsi. Aika hyvä työyhteisö!

Nyt. Yksin.

Pitäisiköhän mun vuokrata työhuone jostakin? Kotona työskentely ei tunnu enää yhtään niin hohdokkaalta. Työmotivaatio on nollassa. Kaipaan ihmisiä. Lounasseuraa. Kahvikaveria. Argh, pää hajoaa!

Kelpo nakki, hyvä makkara

Emme liene kovin eriskummallinen perhe siinä, että lapsemme voisivat todennäköisesti elää kaksi viikkoa iloisina silkalla makkaralla ja nakilla. Jostakin syystä kyseiset lihajalosteet maistuvat suomalaislapsille tolkuttoman hyvin!

Ongelma piilee siinä, että makkarassa ja nakissa on isot määrät nitriittiä, lisäainetta jolla kyllä torjutaan ikäviä ruokamyrkytyksiä aiheuttavia bakteereja, mutta joka toisaalta on karsinogeenista, eli aiheuttaa syöpää. Kymmenen vuoden takaisen tutkimuksen (johon viitataan täällä) mukaan ohjearvot ylittyvät herkimmin 2--3-vuotiailla.

15-kiloinen lapsi voi syödä yhden nakin päivässä suositusarvon ylittymättä. Siis seitsemän nakkia viikossa. Se on aika vähän, jos grilli käy kuumana harva se ilta.

Meidän perheen tämän kesän löytö on Vatajan nitriititön nakki ja grillimakkara! Niistä puuttuu paitsi nitriitti, myös muita pahiksia. Suolaakin on vähän. Ekalla kerralla nakit kieltämättä herättivät epäluuloa. Luin kaupassa pakettia: nitriititön, jauhoton, maidoton, mausteeton, soijaton. Ei kovin lupaavaa makua ajatellen.

Epäluulot karisivat maistamiseen. Kun turhat lisäaineet karsitaan pois, jäljelle jää liha. Ja lihan maku. Tosi hyvää! Lapset eivät huomanneet eroa tavalliseen nakkiin. Eivätkä myöhemmin makkarankaan kohdalla.

Hinta tuntuu vähän suolaiselta, mutta karsinogeeneja ajatellessa sen kyllä maksaa ihan mielellään.

Maailma tulee kylään

Lupauduimme ottamaan jälleen elokuussa ulkomaisen nuoren toimittajan meille yhdeksi viikonlopuksi. (Viimevuotisesta vierailusta voi lukea hiukan täältä ja täältä.)

Ainakin viime vuonna toimittaijen aikataulu oli hengästyttävä! Mutta olisin koska tahansa lähtenyt mukaan; miten suomalainen voisi päästä yhden kuukauden aikana presidentin vierailulta Nokian pääkonttoriin, Lapista Tallinnan kautta Porvoon vanhaan kaupunkiin, ministerivierailuilta makeistehtaisiin? Huikea kuukausi kerta kaikkiaan.

Jos ei voi lähteä maailmalle (no, olen minä nyt vähän käynytkin, mutta aikanaan päätimme että pikkulapsiaikana on turha matkustella kotimaata kauemmas, ja olemme olleet siihen päätökseen tyytyväisiä - hiilijalanjälkikin on pysynyt pienenä sen ja maalämmityksen ansiosta ;)
--- niin, jos ei voi lähteä maailmalle, voi kutsua maailman luokseen!

P.S. Toki voisi ottaa vaikka vaihto-oppilaankin, mutta ainakin näin alkuun yksi viikonloppu on ihan hyvä aika ;)

Niin tai näin

Hämeenlinnan lasten ja nuorten lautakunta (jonka varajäsen olen, se mainittakoon) päätti muuttaa kotihoidontuen kuntalisän myöntämisehtoja. Muutoksessa mentiin ojasta allikkoon: työssäolo- ja opiskeluehdot poistettiin, mikä lisää tuen piiriin pääsevien perheiden määrää, mutta toisaalta kuntalisän myöntämisaika puolitettiin: kun ennen lisää sai kunnes lapsi täyttää kolme vuotta, nyt lisä loppuu puolentoista ikävuoden kohdalla.

Todellisuudessa tuen saajien määrä varmastikin vähenee.

Tässäkö on ratkaisu Hämeenlinnan päivähoito-ongelmaan? Alle kolmevuotiaat halutaan pois päiväkodeista, mutta kotihoitoakaan ei näemmä suunnitelmista huolimatta tueta. Mihin 1,5-3-vuotiaat hämeenlinnalaislapset aiotaan lykätä? Yksityisen hoidon tukeminen ja perhepäivähoito eivät riitä ratkaisuksi.

Aihetta juhlaan

Kuten olen aiemminkin todennut, ihmisten pitäisi juhlia enemmän. Enkä nyt tarkoita sitä perinteistä suomalaiskansallista juhlimista, jossa vedetään kossupullo huiviin ja ulvotaan elämän kurjuutta. Vaan hyvää mieltä, eri sukupolvien yhdessäoloa, pieniä elämyksiä, lämpöä ja tunnelmaa. Ne syntyvät enemmän hengen kuin materian kautta.

Riina Katajavuori kirjoitti juuri tuoreimmassa Kaksplussan kolumnissaan juhlakulttuurin muutoksesta lasten myötä. Tottakai kulttuuri muuttuu (esim. Katajavuoren mainitsema viini jää toki useimmissa lastenjuhlissa tarjoamatta). Meidän lasten synttärit on tähän asti vietetty koko perheiden juhlina (okei, meillä on siihen tilaa), ja juhliminen on merkinnyt vapaata yhdessäoloa. En tiedä koska esikoinen alkaa vaatia kaverisynttäreitä. Se voi olla edessä jo tulevana syksynä. Mutta onko kaikkien äitien pakko taipua järjestämään niitä ongintoja tai tietovisoja ventovieraille lapsille? Ehkä on, ja minä olen vain onnistunut tähän asti luimimaan, kiitos lasten kotihoidon.

Mutta siis katsokaa minkä ihanan juhlaidean jl kertoo blogissaan: metrijuhlat! Meidän kolmevuotiaalla ei olisi mahdottoman pitkä matka sellaisiin! Täytyykin pitää mielessä. Toki niihinkin liittyy materiaa; tietty määrä rekvisiittaa tarvitaan juhlatunnelman kohottamiseen. Mutta metri on monella tapaa hauskempi, väljempi ja mielikuvituksellisempi teema kuin prinsessat tai muumit.


(Tämä kuva on meidän ihanaakin ihanammista elojuhlista vuodelta 2007.)

Ojasta allikkoon...?

Meidän lapset menivät päiväkotiin, koska kuopus täytti kolme vuotta ja kotihoidon tuelle kävi kuten kotihoidon tuelle siinä kohtaa käy. Jos tähänkin asti kotihoito on ollut taloudellisesti heikohko vaihtoehto, tästä eteenpäin se olisi todellista extreme-urheilua.

Tuntui myös siltä, että kolmevuotiaan voi viedä päiväkotiin niin, ettei tarvitse itse itkeä verta. Esikoisesta nyt ei niin huolta ollutkaan, eskariinhan tuo on joka tapauksessa menossa syksyllä.

Nyt kun kuopus on toista päivää päiväkodissa, minä jotakuinkin itken verta.

Ja paitsi että päiväkodissa tarvittaviin varusteisiin on mennyt nyt pitkälti toista sataa euroa, me joudutaan ehkä hankkimaan kodinhoitohuoneeseen joku kuivausvehje, jolla ne varusteet saadaan päivittäin kuivaksi seuraavaan aamuun mennessä.

Eikä se päivähoitokaan tietysti ilmaista ole.

Juuri nyt mietin ankarasti, tuliko tässä tehtyä hyvä ratkaisu vai pahemman laatuinen virhearvio, mutta ehkä aurinko taas kohta pilkistää. Jos vaikka siipan työnhaku alkaisi viimein tuottaa tuloksia.

Onneli ja Anneli

Kuka muistaa Onnelin ja Annelin? Marjatta Kurenniemen luomat parhaat ystävykset, jotka kumpikin kärsivät yksinäisyydestä omissa perheissään.

Anneli on yksinäinen, koska hän on eronneiden vanhempiensa ainoa lapsi. Hän asuu vuoroin äidillä, vuoroin isällä, ja molemmat aina olettavat Annelin olevan toisen luona. Kukaan ei kaipaa häntä, eikä hän edes viihdy kummankaan kotona, sillä äidin kotiapulainen Adele ja isän kotiapulainen Minna Pinna tekevät olemisen molemmissa taloissa hankalaksi ja ikäväksi (ja molemmista kotiapulaisista koituukin myöhemmin kovasti paljon harmia).

Onneli taas on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen. Neljä vanhinta viihtyvät keskenään ja neljä nuorinta samaten, eikä Onneli kuulu oikein kumpaankaan joukkoon. Koti on täynnä hälyä ja mekkalaa, eikä kukaan huomaa Onnelin paikallaoloa — tai poissaoloa.

Kirjassa Onnelin ja Annelin talo Onneli ja Anneli kävelevät kadulla ja löytävät maasta kirjekuoren, jonka päällä lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt menevät poliisin luokse pohtimaan, mahtavatko he olla riittävän rehellisiä, ja poliisi avaa kuoren tyttöjen puolesta. Kuori on täynnä rahaa ja poliisi sanoo, että tytöt saavat pitää rahat.

Tytöt pettyvät rahoista, he olisivat mieluummin löytäneet vaikka kiiltokuvia. He päättävät viedä rahat takaisin löytöpaikalle ja tapaavat siellä rouva Ruusupuun, joka kysyy, haluaisivatko tytöt ehkä ostaa hänen talonsa, joka on myytävänä? Se kun on ihan vahingossa rakennettu kahdelle pienelle tytölle sopivaksi, ja Onnelin ja Annelin rahasumma riittää taloon ja vielä ruokarahaksi.

Niinpä parhaat ystävykset ostavat itselleen talon, joka on täydellisesti heille sisustettu. Eikä kukaan kaipaa heitä, kun he asettuvat sinne asumaan.

Sain kuusivuotiaana isoäidiltäni kirjan, jossa on yhdessä niteessä kolme Onneli ja Anneli -tarinaa. Luin sitä uudestaan ja uudestaan. Nautin kirjan fantasiasta, jossa oli kuitenkin niin paljon kiinnekohtia todellisuuteen, että tapahtumat tuntuivat jollakin tavalla mahdollisilta.

Miten aikaansa edellä kirjailija Marjatta Kurenniemi muuten olikaan kirjoittaessaan näitä kirjoja 1960-luvulla! Eronneet vanhemmat olivat tuohon aikaan aika erikoinen juttu, nyt kahdessa osoitteessa asuminen on kovin monen lapsen arkipäivää (ja pahimmillaan kasvatusvastuuta sysätään aina jollekin muulle — ellei toiselle vanhemmalle, niin päivähoidolle tai koululle, ja minähän en tätä tietenkään ääneen sanonut, koska vanhempia ei saa syyllistää).

Kotiapulaiset ja suurperhe kolahtavat ehkä korvaan vähän oudompina elementteinä, mutta eivätkös molemmat ilmiöt ole olleet viime aikoina kasvusuunnassa?

Lex päivähoitoryhmien enimmäiskoko - kannatetaan!

Jos et nähnyt 45 minuutin juttua liian suurista päiväkotiryhmistä, katso täältä.

Jos haluat allekirjoittaa adressin ryhmäkokojen pienentämiseksi, mene tänne ja tänne.

Jos haluat osallistua keskusteluun, tee se täällä.

Jos oppositio saa hallituksen vetämään eläkelakiesityksensä pois, kyllä ihmisten: äitien, isien, kasvatusalan ammattilaisten, asiasta kiinnostuneiden pitäisi saada yksi laki syntymään: päivähoitoryhmien enimmäiskoon määrittely takaisin lakiin!

Familyman

No niin, nyt se on näytetty epäilijöille: kyllä mieskin voi erota työstään perhesyistä. Hornborg eroaa MTK:n johdosta viljelläkseen kotitilaansa ja viettääkseen enemmän aikaa 4-, 3- ja 1-vuotiaiden lastensa kanssa.

Uutisissa kyllä heti muistetaan kertoa, että Hornborgin ura MTK:ssa on ollut myrskyisä (MTV3) tai tuulinen (Hesari). Ehkä mies käyttääkin perhettä vain tekosyynä paetakseen epäonnistunutta uraansa, häh? (Ihan niin kuin Sarkomaastakin sanottiin.)

Syynsä on varmasti Hornborgilla niin kuin oli Sarkomaallakin. Kuinka paljon kukin punnus vaa'assa painaa, se on epäoleellista. Oleellista on se, että kun eron syyksi ilmoitetaan julkisesti perhe, perhe instituutiona saa positiivista julkisuutta, ja näiden tekojen myötä ihmisten on ehkä jatkossa entistä helpompi tehdä vastaavia ratkaisuja. Perheestä on tullut legitiimi peruste sellaisillekin ihmisille, joiden ei ole perinteisesti katsottu olevan kovin perhekeskeisiä tai vanhemmuuteensa sitoutuneita.

Go family go!

Osa-aikatyöeläkepuolipäiväkotihoitokeikkaäitihelvetti

Olen ollut nyt niin jumissa omien töitteni kanssa, että maailmankatsomukseni on tällä hetkellä aika suppea. Mutta sen olen ympäriltäni huomannut, että mihin tahansa päätä käännänkin, jossakin ärhennellään eläkeiän nostamisesta.

Ymmärrän oikein hyvin, että jos ihminen on laskenut vuosia eläkkeeseen (ts. on sen verran lähellä eläkeikää, että viitsii ruveta laskemaan - minä en ole), tottahan se ottaa päähän, jos maaliviivaa lykätään yhtäkkiä kertaheitolla monta vuotta kauemmas.

Mutta kun Suomessa kuitenkin, jos oikein olen ymmärtänyt, jäädään nykyisellään eläkkeelle maailman nuorimpina. Työelämään myös mennään myöhään, kun opiskelu kestää pitkään. Suomalaisen ihmisen työura on siten lyhyt - ja ilmeisen tuskallinen.

Pitäisiköhän meidän yrittää jotenkin muuttaa suhtautumistamme työntekoon, niin yhteiskunnallisella kuin yksilön tasolla?

Hyvä esimerkki tästä on työn ja perheen yhteensovittaminen. Varmasti yksi syy siihen, miksi meillä keskustellaan niin mustavalkoisesti koti- ja päivähoidosta, on se että käytännössä monella tilanne on juuri niin mustavalkoinen. Pikkulasten vanhemmat tekevät meillä paljon vähemmän osa-aikaista työtä kuin monissa muissa maissa. Jos joku päättääkin lyhentää työpäiväänsä, saattaa havaita sen tarkoittavan käytännössä sitä, että joutuu tekemään samat tehtävät, vain entistä lyhyemmässä ajassa - kuka sellaiseen haluaa ryhtyä?

Vaihtoehdoiksi voi siis helposti jäädä kotihoito (joka on taloudellista masokismia) tai päivähoito (joka sitten kovin helposti tarkoittaa lapselle liki yhdeksän tunnin hoitopäiviä viisi päivää viikossa, mikä on sitä tuhoisampaa, mitä pienemmästä lapsesta ja/tai isommista hoitoryhmistä puhutaan).

Entäs sitten keikkatyöt? Esim. ravintola-alalta ei tunnu juuri muuta löytyvänkään kuin kutsutaan töihin tarvittaessa -sopimuksia. Ainakin meidän lapsen tulevaan päiväkotiin pitää ilmoittaa hoitopäivät hyvissä ajoin etukäteen, jos sopimus on 15 tai 10 päivää kuukaudessa. Ilmoita siinä sitten lapsen hoitopäivät pari kuukautta eteenpäin, kun työvuorot tulevat teoriassa kaksi viikkoa etukäteen (ja käytännössähän aamulla tulee tekstiviesti, jossa pyydetään töihin iltapäivällä).

Äh. Ei oo helppoa.