Hyvästit!

Tämä blogi on kulkenut aika siivun elämää, loppukeväästä 2008 tähän päivään. Nyt on aika lopettaa.

Hyvää uutta vuotta 2011, tutut ja tuntemattomat!

Muukalainen tervehtii

Onko tosiaan niin, että kunnianhimoa tänä päivänä on kirjoittaa blogipostaus tweetin tai fb-statuksen sijaan? Minulla sitä kunnianhimoa ei ole viime aikoina riittänyt. Reaalimaailma on työllistänyt liiaksi.

Hyvä päivä on, hyvä päivä tää on, hyvä päivä tää on!

Meidän isi on aloittanut taas saksofonin soiton. Pidän siitä, koska on kivaa kun hänellä on harrastus. Pidän siitä, koska saksofoni on kaunis soitin ja siinä on seksikkään savuinen ääni, joka saa minut matkaamaan mietteissäni johonkin. En kyllästy ollenkaan kuuntelemaan, kun mies harjoittelee. Päinvastoin.

Meidän seitsemänvuotias esikoinen piirsi valkotaululle kuvan, jossa isi soittaa äidille saksofonia. Pidän tytön tyylistä, kuva on mielestäni upea. Tuli jopa jotenkin Katja Tukiaisen kuvat mieleen - heh, äidin ylpeyttä... ;)

Kävimme äänestämässä, vatsat täynnä herkkuja. Söin tänään parasta lammasta mitä muistan syöneeni, ja minä tilaan usein ravintolassa lammasta. Tämä lammas vain oli itse valmistettua! Olenpa ylpeä itsestäni, kun jaksoin odottaa että kaasuliesi kuumotti voin rautapannussa ihan tummaksi ja käriseväksi. Ja sitten uskalsin ottaa sisäfileet pannulta, kun olivat paistuneet vain minuutin per puoli. Oih. Punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita lisäksi. Ja sitten vaarilassa kahvit ja pappalassa kahvit. Äänestyskoppiin meni aikamoinen lyllerö!

Onpa muuten onni, kun lapsillamme on molemmat isovanhemmat. Kun minä olin kaksi, jäljellä oli enää isoäiti. Minun lapsillani on tiivis suhde kaikkiin neljään. Kaksi asuu pihan toisella puolella, toiset kaksi kaupungin toisella puolella. Miten arvokasta!

Isi soittaa paraikaa saksofonilla biisiä, jonka lupasi opetella minua varten. Tenorifonilla ei tosin pääse ala-aahan, mutta enköhän selviä tuosta.



Postin otsikko muuten on ihanasta Totte-tunnarista...

Rajalla

Meiltä kivenheiton päässä on järvi. Oikeastaan takapihalla. Vaan harvoin tulee mentyä lähelle. Olen liian epäluuloinen sitä kohtaan, varmaan lapsena kokemani pelottelun takia. Eikä rannassa mukavaa ollutkaan, kun toissapäivänä sinne rämmin. Suo siellä, vetelä täällä. 1950-luvulla järvi ulottui saunalle asti. Rantasaunaksi sitä yhä kutsutaan, vaikka rakennus taitaa olla nykyään liki sadan metrin päässä rannasta.

Jalat palelivat kumisaappaissa, kun jalka painui mättäällä parikymmentä senttiä veden alle. Varjelin kameraa ja varoin kaatumasta. Esikoinen oli mukana kuvaamassa, hänet komensin jäämään sinne, missä oli tukevaa maata jalkojen alla.

Sumussa

Olen pitkälle kolmatta viikkoa sairaana. Söin antibiootit keuhkoputkentulehdukseen, mutta yskä vain paheni. Eilen luulin, että alkaa helpottaa, mutta ei. Tänään on ollut taas ankea päivä.

Luonnossa sumu on kaunis. Pääni sisällä ei niinkään.

Kesä.

Alkaa jo ahistaa olla kipeänä keskellä kesää! Viikko mennyt kärvistellessä eikä loppua näy. 

Siltikin: ihan mahtava kesä! Piiitkä kesäloma, ja aidosti ja oikeasti ilman töitä! 

Se on merkinnyt mökkejä, uintia, naurua, juoksua, karuselleja, serkkuja, isovanhempia, sylittelyä, suukkoja. Paljon lähekkäin olemista. Ihania tyhjiä kalenteripäiviä.

Perussynkkänä ihmisenä suren jo kesän päättymistä. Vaan Mamban kammottavassa rallissa piilee vissi totuus: vielä on kesää jäljellä... vielä meidän Winx-keijut ehtivät lentää monen monet lennot ennen kuin koulutie kutsuu esikoista ja päiväkodin arki pienempää.

Ihanaa kesän jatkoa sinulle!

Leikkipuistojen lumoissa XXII

Leikkipuistoesittelyjen ei ollut tarkoitus jatkua tänä kesänä, mutta sattuman kaupalla (kiitos ihanan tätini Sirkka-Liisan!) kävimme eilen Porissa leikkipuistossa, jota ei voi oikein leikkipuistoksi kutsuakaan, siksi hieno se oli! Se oli melkein kuin Puuhamaa kaikkine toimintoineen, vaan silti ilmainen. Ja kaupungin puistotoimen ylläpitämä.

Puisto sijaitsee jazzeista monille tutuksi tulleella Kirjurinluodolla. Se on kuulemma alkanut merirosvolaivasta ja levinnyt siitä pikku hiljaa. Pelle Hermannin leikkipuisto vihittiin käyttöön jo 1993. Kokonaisuus muodostuu useammasta pienestä puistosta, jotka ovat kylki kyljessä rinnakkain. Kolmen karhun puistossa on juttuja isommille lapsille, Lilliputin maassa taas pienimmille. Ja kaikkialla oli hämmentävän siistiä. Huikea paikka.

Tässä ehdotus Hämeenlinnaankin: mitäpä jos purettaisiin tusinan verran huonokuntoisia leikkipuistonkuvatuksia ja kaavoitettaisiin tilalle yksi oikein muikean iso puisto! Vaikka Linnanpuistoon tai jollekin muulle keskeiselle paikalle, kansallisen kaupunkipuiston kupeeseen. Se kutsuisi väkeä paitsi koko kaupungin alueelta, myös kauempaakin.

Kiri kiri!

Veimme tänään tytöt urheilukilpailuihin. Ekaa kertaa ikinä. Kilpailuja edelsi asiaankuuluva jännitys, esikoisella paria iltaa ennen, kuopuksella lähtöviivalla. Molemmat voittivat pelkonsa ja hoitivat hommansa hienosti. Pitkän aamupäivän jälkeen kotiin palasi väsyneitä ja märkiä, mutta onnellisia ihmisiä.

Kauriita, kurkia ja kolmekymppisiä

Minulla on tänään syntymäpäivä. Ei pyöreitä, mutta parillisia sentään. Taivun aina parillisten numeroiden puoleen. Katsomopaikoissa, lottonumeroissa. Mistähän sekin kertoo.

Tänään taitaa olla kaiken kaikkiaan aika perussää toukokuun yhdenneksitoista. Ehkä hiukan kylmempi. Nykyään sillä ei tosin ole väliä. 18-vuotissynttäreitä juhlittiin aikanaan kolmatta päivää kesäisessä lämmössä. Joskus on rämmitty räntäsateessakin.

Kauriit ovat vallanneet rannan, missä olimme tottuneet katselemaan kurkia. Söpöjähän ne kauriitkin ovat valkeine peppuineen, mutta jotenkin kaipaan kurkia. Eivät nekään kaukana ole, toisella puolella taloa. Mutta sinne meillä ei ole näköalaa.

Eilen, kun tulimme esikoisen kevätjuhlasta, kauriita oli kuusin kappalein. Kumma juttu, etteivät juokse auton alle. Kymppitie kun kulkee niin lähellä.

Minkä nuorena oppii...

Lumi on lähtenyt käsittämättömän nopeasti. Haaveilin keväästä, mutten aavistanut sen tulevan niin salamana. Eilen kaivoimme jo pyörät esiin, vaikka pulkatkin olivat vielä pihalla. Yleensä pulkkien sisään viemisen ja pyörien ulos ottamisen välissä on ollut ainakin viikon verran aikaa.



P.S. Näinkö tässä kävikin? Tämä blogi näemmä potkii eteenpäin kuvien avulla, Lukujuttu taas jäi heti alkuunsa lepäilemään. Ehkä kaikki tyttöjen pikkuhousuja googlanneet ja Lukujuttuun löytäneet ihmiset ovat jotenkin lannistaneet.

Neljä vuotta sitten...

...synnytin kuopukseni. Ylpeyden ja onnen keskellä haikea olo: näinkö tämä onkin mennyt? Tuolloin kuvanottohetkellä kymmenen minuutin ikäistä lasta ihmetellessä ei käynyt mielessäkään, että lapsi saattaisi jäädä viimeiseksemme. Saattaisi. Ken tietää.

Onnea, onnea, fantastisen upea Ellini!

Noitavoimia

Tytöt virpoivat eilen mummulat ja mummolat. Kuvat ovat jälkimmäisestä. Siellä pelataan aina pelejä. Mummolassa on kova hulina, isoja persoonia pienessä tilassa. Kun mieheni veli perheineen on vielä paikalla, vauhti ja meteli on niin kova, etten tahdo aina kestää.

Mummolassa on iso ikkuna, jonka ääressä on ihana ottaa valokuvia. Meidän kotimme ainoita huonoja puolia kun on luonnonvalon vähäisyys.

Esikoinen eli noituutensa tähtihetkiä. Harvat hampaat omasta takaa.

Lunta, lunta, lunta

Viime viikolla kaivoimme käytäviä terassin lumeen.


Sitten rysähti, kun peltikatolta tuli alas liki viisimetrinen lappeellinen lunta.


Lopputulos: terassilla oli kaikkiaan kuutisenkymmentä kuutiota kivenkovaa valkoista massaa. Eilen ja tänään olen louhinut, kaivanut ja heitellyt. Norovirustoipilaana. Aurinko antoi kyllä virtaa.


Nuorempi tytär, ikää kuun vajaat neljä vuotta, seisoi suurimman lumikasan päällä ja hymähteli.
- Aika vähän lunta.
Katsoin kummissani tyttöä. Tyttö kysyi:
- Tiedätkö sä mitä se oli?
- No mitä?
- Ironiaa.
Olin niin vaikuttunut, etten voinut kuin heittää lapion sivuun ja kaapata nerokkaan naperoni isoon syleilyyn.

Viimeisen kuvan on ottanut kuusivuotias esikoinen omalla kamerallaan. Äiti, kukkulan kuningatar. :)


Ja kuten kuvasta näkyy, se ryökäleen katto ei ole edelleenkään tyhjä...

Epäonnistuu ne ammattilaisetkin

Hesarin verkkosivuilla on harrastelijakuvaajan mieltä ylentävä kuvakooste epäonnistuneista olympiakuvista. On se sitten kiva nähdä, että ammattikuvaajakin joskus tarkentaa yleisöön maaliviivan ylittävän hiihtäjän sijaan, tai jättää mäkihyppääjän pään pois kuvasta.

Ja tokihan minä olisin osannut arvata, että näin saattaa tapahtua, mutta on kiva ele, että laittavat tällaisia kuvia esille. Postmodernia itsereflektiota. ;)

Kuvat löytyvät Hesarin etusivun oikeasta palkista, otsikolla Pieleen meni. (Edit: katsohan vaan, löytyyhän niihin suorakin linkki.)

Jouluonnea

Aatonaaton lumisateiden jälkeen lumipallot alkoivat kieriä itse rinnettä alas.

Olenpa onnekas, kun saan asua näin ihanassa kodissa, ihanalla paikalla.

Joulu saapuu jokaiselle

Vaikka suhtaudunkin tietyllä levottomuudella talvisissa sireeninoksissa oleviin silmuihin, tämän oksan pää näyttää niin ihanasti sydämeltä, että toivotan sen välityksellä teille oikein ihanaa joulua!

Jäämuistoja

Kävimme tänään Hämeensaaressa luistelemassa - tai oikeastaan yksi luisteli, kolme liukui kengillä. Esikoisella siis on luistimet, joskin nekin säädettävyydestään huolimatta tuntuivat vähän ahtailta. Kuopus on vasta toivonut luistimia pukilta. Minä lahjoitin viime talvena omat yläasteaikaiset luistimeni anopille, koska ne eivät mahtuneet minulle. Miehen luistimet lienevät jossakin veljensä varastoissa, jos ovat vielä tallessa. Veli lainasi niitä ehkä... kahdeksan vuotta sitten.

On se käsittämätöntä mikä määrä muistoja voi tulvahdella mieleen, kun kuulee kiekon osuvan kaukalon laitaan, luistimen terän painuvan kirskahtaen jäähän, jätkän älähtävän toiselle merkiksi hyvästä syöttöpaikasta. Kolkanmäen kaukalon laidalla tuli teininä hytistyä ilta jos toinenkin.

Hämeenlinna on jääkiekkokaupunki. Hämeenlinnan Pallokerhon junioritoiminta on pitänyt huolen siitä, että kaupungissamme kasvavan tyttölapsen täytyy olla todella vannoutunut periaatteen ihminen, jos haluaa pysytellä erossa kiekkopojista. Ja joka sekaantuu kiekkopoikaan, saa tuta nahoissaan, millaista on joukkueen sisäinen vuorovaikutus. Jos pussaat yhtä jääkiekkoilijaa, suihkutarinoissa olet antanut pesää.

Jäähallissa taas on oma tunnelmansa, joskin halli on muuttunut vuosien saatossa niin paljon, että katsomon ja jään välinen etäisyys on kasvanut melkoisen suureksi. Pienenä tyttönä kävin isän kanssa jääkiekkopeleissä. Jäähallin tuoksuun kuului tupakka, hiki, pakkanen, jää, kumi, minttulaku, Sisu ja makkara. Kaukalon juuresta vuotanut jäädytysvesi muodosti liukkaita paukuroita laitojen ulkopuolelle. Jätimme auton aina Poltsarin Ärrälle, ja muistan, kuinka yritin pysyä isän matkassa, kun hän harppoi kohti hallia. Isän yhtä askelta kohti minä otin kolme.

Pupu

Tässä on mun pupu.

Lauloivat torilla joulunavauksessa viikko sitten perjantaina, nuo aktiiviset enkkulalaiset.

Zombien päivä

Hups vain, vaihdoin maailmaa. Mieli on vielä jossakin puolivälillä. Jet lag saa tavarat putoilemaan käsistä. Uni tulisi minuutissa, jos sallisin. Yritän sinnitellä.

Työhuoneen ikkunasta avautuva maisema näyttää nyt niin synkältä ja harmaalta, ettei tosikaan.

Kuopus juhlii tänään halloweenia päiväkodissa - kuuluu siihen kulttuuriin. Kävin kuvaamassa, kun karmean näköinen porukka kiersi laulamassa Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenosastolla ja ruokalassa. Omat silmäpussit taitavat olla sitä luokkaa, että sulauduin joukkoon ihan hyvin.

Meidän neiti oli toivomassaan kurpitsapuvussa, jonka toin New Yorkista. Esikoinen oli kade, kun heillä ei eskarissa juhlita halloweenia. Onneksi huomenna on halloween-synttärit, joille pääsee pukeutumaan tuliaisnoitapukuun.