Muukalainen tervehtii

Onko tosiaan niin, että kunnianhimoa tänä päivänä on kirjoittaa blogipostaus tweetin tai fb-statuksen sijaan? Minulla sitä kunnianhimoa ei ole viime aikoina riittänyt. Reaalimaailma on työllistänyt liiaksi.

Hyvä päivä on, hyvä päivä tää on, hyvä päivä tää on!

Meidän isi on aloittanut taas saksofonin soiton. Pidän siitä, koska on kivaa kun hänellä on harrastus. Pidän siitä, koska saksofoni on kaunis soitin ja siinä on seksikkään savuinen ääni, joka saa minut matkaamaan mietteissäni johonkin. En kyllästy ollenkaan kuuntelemaan, kun mies harjoittelee. Päinvastoin.

Meidän seitsemänvuotias esikoinen piirsi valkotaululle kuvan, jossa isi soittaa äidille saksofonia. Pidän tytön tyylistä, kuva on mielestäni upea. Tuli jopa jotenkin Katja Tukiaisen kuvat mieleen - heh, äidin ylpeyttä... ;)

Kävimme äänestämässä, vatsat täynnä herkkuja. Söin tänään parasta lammasta mitä muistan syöneeni, ja minä tilaan usein ravintolassa lammasta. Tämä lammas vain oli itse valmistettua! Olenpa ylpeä itsestäni, kun jaksoin odottaa että kaasuliesi kuumotti voin rautapannussa ihan tummaksi ja käriseväksi. Ja sitten uskalsin ottaa sisäfileet pannulta, kun olivat paistuneet vain minuutin per puoli. Oih. Punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita lisäksi. Ja sitten vaarilassa kahvit ja pappalassa kahvit. Äänestyskoppiin meni aikamoinen lyllerö!

Onpa muuten onni, kun lapsillamme on molemmat isovanhemmat. Kun minä olin kaksi, jäljellä oli enää isoäiti. Minun lapsillani on tiivis suhde kaikkiin neljään. Kaksi asuu pihan toisella puolella, toiset kaksi kaupungin toisella puolella. Miten arvokasta!

Isi soittaa paraikaa saksofonilla biisiä, jonka lupasi opetella minua varten. Tenorifonilla ei tosin pääse ala-aahan, mutta enköhän selviä tuosta.



Postin otsikko muuten on ihanasta Totte-tunnarista...

Ajateltavaa

Tässäpä meille kaikille ajateltavaa iltapäiväksi - ja loppuelämäksi.

Nöyrää

Sain aamulla puhelun, joka teki minut hyvin surulliseksi.

Näytössä vilkkui Turun suuntanumero. Ehdin hädin tuskin vastata, kun iäkäs miesääni alkoi hätäisesti kertoa: "meni vatsa jotenkin sekaisin, nyt on kakkaa joka puolella, täytyis tulla siivoamaan". Pyysin anteeksi, sanoin että minä en tule siivoamaan, kun olen Hämeenlinnassa ja nimeni on sejase, te varmaan soititte nyt väärään numeroon. Miesparka löi luurin korvaan.

Hyvä etten oikeasti karauttanut autolla kohti Turkua.

Minkälainen hoivapommi yhteiskunnassamme oikeasti on edessä? Miten minä selviän omien vanhempieni vanhenemisesta? Miltä ihmisestä tuntuu siinä vaiheessa, kun joutuu soittamaan tuollaisen puhelun, pyytämään kotiinsa apua kakkasiivoukseen?

Sumussa

Olen pitkälle kolmatta viikkoa sairaana. Söin antibiootit keuhkoputkentulehdukseen, mutta yskä vain paheni. Eilen luulin, että alkaa helpottaa, mutta ei. Tänään on ollut taas ankea päivä.

Luonnossa sumu on kaunis. Pääni sisällä ei niinkään.

Busy week

Editoin tutkimusartikkelia. Valmistelen lauantaita, liki koko journalistiikan vuosikurssi vm. 1998 tulee meille!

Järjestelen Ladies' nightia kuopuksen päiväkodissa. Menen vanhempainyhdistyksen kokoukseen esikoisen koululle. Kirjoitan esseetä; olen alkanut harrastuksekseni opiskella sosiologiaa. Toppuuttelen esikoista, joka haluaisi jo saada synttärikutsut matkaan.  Parantelen tanssitunnilla kramppiin äitynyttä reittäni. Tuen läheistä, joka tukea tarvitsee. Mietin, miten ihmeessä ne synttärit pykätään pystyyn. Yritän löytää aikaa tehdä omenasoseet pakkaseen. Elämää, elämää on tämäkin.

Naisten välisestä ystävyydestä

"Ystävät eivät ole vain ystäviä. He ovat paljon enemmän. Ystävä jakaa ilot, surut ja epätietoisuuden hetket. Hänen seuransa virkistää, rohkaisee, rentouttaa ja karkottaa yksinäisyyttä. Ystävät tuovat merkitystä elämään ja tukevat minäkuvan rakentamisessa. Ystävyyttä ei voi korvata parisuhteella, vanhemmuudella tai millään muullakaan ihmissuhteella. Tarvitsemme ystäviämme."
(Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea. Kirjapaja 2010.)

Vaikka kirja ei mullistanut käsitystäni ystävyydestä eikä oikeastaan antanut uutta tietoakaan, se vei minut ajatuksissa lapsuudesta tähän päivään, ystävästä toiseen. Muistin dramaattisia hetkiä, jotka saivat jonkun ystävyyden päättymään, mutta jotka toinen ystävyys kesti. Muistin onnen tunteita, rakkautta. Päätin antaa itselleni armoa joissakin asioissa, joista olen kantanut syyllisyyttä liki kaksikymmentä vuotta. Muistin ihmisiä, joita en ollut ajatellut vuosiin. Ja ennen kaikkea, ymmärsin kuinka kiitollinen saan olla rakkaista ystävistäni.

Suosittelen lukemaan.

Lähellä mutta kaukana

Työhuoneessani istuu nuori venäläinen nainen. Hän viettää meillä viikonlopun. Hän on (ollut) toimittaja, ja osallistuu Ulkoasiainministeriön Foreign Correspondents' Programiin. Tämä on kolmas vuosi, kun olemme ottaneet FCP-vieraan. Edellisten vuosien vieraat ovat tulleet Brasiliasta ja Australiasta.

Hassua, että brasilialaisen ja australialaisen maailmat tuntuivat niin paljon tutummilta kuin tämän venäläisen. Onhan Venäjä niin lähellä, ihan tuossa vieressä. Mutta minulle kovin vieras.

Olgan kertomukset työstään ja elämästä Moskovassa ja synnyinkaupungissaan Nižni Novgorodissa ovat korviini kummallistakin kummallisempia. Vaikka on turha enää sulkea silmiään ja kuvitella, ettei Suomessa olisi lahjontaa ja korruptiota, Olgan maailmassa mennään kuitenkin ihan eri tasolla. Hänen koulukaverinsa säästi vuosien ajan rahaa saadakseen asunnon, kun lähtee opiskelemaan. Kävikin niin, että koko iso summa meni lahjukseen, joka tarvittiin että hän edes pääsi kouluun. Asuntorahojen kerääminen alkoi sitten nollasta.

Olga taas itse mielellään korostaa kaikkea, mikä meillä on yhteistä. Ruuat ovat kuulemma hyvin samanlaisia. Luonto on samanlaista, joskin täällä paljon lähempänä. Autot ovat samanlaisia (tosin hän perusti vertailunsa minun käyttööni langenneeseen kakkosautoomme, joka on 22-vuotias Mazda, Suomessa melkoinen häpeäpilkku).

En haasta vierastamme löylykisaan. Hän ei halunnut saunoa lainkaan, vaikka äsken tarjosin hänelle ensimmäistä vuoroa, privaattina vielä.

Olen...

... voimistellut naisvoimistelutapahtuman kenttänäytöksessä Olympiastadionilla kylkiluut murtuneina, liimasiteiden ja Buranan avulla.

... käynyt Jyväskylässä pitämässä luennon liki 40 asteen kuumeessa.

... vetänyt koulutuksen läpi Tampereella raskausviikoilla 36+ vuodelepoon komennettuna.

Ja tätä listaa voisi muuten jatkaa aika pitkään. Mutta:

Huomenna en lähde työmatkalleni Portugaliin. Olen sairaana, ja lapseni ovat sairaina. En lähde, ja yritän olla potematta huonoa omatuntoa.

Joskus sankaruuden ja typeryyden välissä on hiuksenhieno viiva, ja päätin olla nyt leikkimättä sankaria.

Oppii se vanhakin

Hei, olen kehityskelpoinen yksilö! Muistatteko kuinka meuhkasin tyhmyyttäni? Minä pidin lupaukseni! Nykin-matkan jälkeinen lista on käytössä ja toimii erinomaisen hyvin huomenna alkavan Kalifornian-matkan listan pohjana. Pakkaaminen on tosi helppoa, nyt ei tarvi kuin itkeä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa, ja sitten pestä hullun lailla pyykkiä.

Vietän siis huomisesta alkaen viikon Stanfordissa. Konferenssipuuhia.

Pain and agony

Zombie täällä päivää. Hotellihuone siis lopulta järjestyi, mutta eipä siellä paljon tullut oltua. Konferenssi työllisti niin illoin kuin aamuin, ja yöunet jäivät vähiin. Nykylauseke:

karhea kurkku + karmea univelka + pientä lämpöilyä + kahden tutkimuspaperin deadlinet
= tuskallista kitkuttelua tajunnan rajamailla.

Siispä jätän nyt suuremmitta huomioitta esimerkiksi kuopuksen päiväkodin fantastisen kevätjuhlan (esittivät Kalevalan, ja hyvin esittivätkin!) ja samaisen nelivuotiaan kuopukseni ihastuttavan lauseenvastikkeiden käytön. En myöskään jää vellomaan korjauskelvottomaksi hajonneessa astianpesukoneessa enkä ison uima-altaamme alle romahtaneella terassilla.

Ylös ja alas, ylös ja alas... jonkinlainen kauhun tasapaino tässä kai kuitenkin koko ajan vallitsee.

Kontrolli ja sen puute

Olipa eilen järkky uutispäivä. Kaapattu vauva, naisen tappanut lumitraktori - jopa Korkeasaaresta karanneen ahman jahtaaminen alkoi ahdistaa (entä jos kyseessä olisi ollut leijona?). Kaiken hallitsemattomuus rytisi niskaan.

Netin keskustelupalstoilla (joille järkevä ihminen ei ikinä astuisi) vaahdottiin vauvojen ulkona nukuttamisesta. Joku kolmen lapsen äiti valisti muita siitä, kuinka ei ole ikinä jättänyt lasta ulos nukkumaan eikä ymmärrä kuinka muutkaan sitä tekevät. Toinen kertoi, kuinka täällä meillä Saksassakin pidettäisiin täysin hulluna sitä, joka nukuttaisi lapsensa ulkona. Kolmas paheksui, kuinka vauva oli jätetty ulos ilman itkuhälytintä. Neljäs totesi, että nyt ne rikolliset maahanmuuttajat onnistui lapsikaappauksessaan, nyt se päivä on koittanut meilläkin.

En lukenut, miten nettikeskustelijat onnistuivat turmelemaan lumitraktorin alle jääneen naisen tapauksen. Mietin vain, onko nainen ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Ajatella, yhtenä hetkenä sitä kävelee kevyen liikenteen väylää eteenpäin, töihin tai kauppaan, mihin onkaan matkalla, omaa tuttua reittiä. Takaa kuuluu ehkä traktorin ääni, se tulee yllättävän lähelle, ja yhtäkkiä jysähtää. Kauha kumahtaa, ja se on siinä. Eikä ihmistä enää ole.

Entä traktorin kuljettaja sitten? Kauha täynnä lunta, lunta jota on tänä talvena saanut kauhoa tuhansia kuutioita, jota riittää kaikkialle, josta ei pääse eroon. Hetken huolimattomuudella on peruuttamattomat seuraukset.

Ja meillä sairastetaan yhä - tai taas, miten sen nyt ottaa. Tuntuu kurjalta valittaa omia vaivojaan, kun ihmisillä on paljon vakavampiakin sairauksia ja ongelmia, mutta laskimme miehen kanssa kalenterista, koska meillä on viimeksi ollut terve perhe. Lokakuun puolivälissä 2009. Siitä lähtien koko ajan joku on sairastanut enemmän tai vähemmän. Vaihtelu jo virkistäisi.

Kun tuntuu siltä, ettei elämä ole omassa hallinnassa, minä alan siirrellä huonekaluja. Saan kai jonkinlaisen illuusion hallinnasta.

Avutonna

Kaavintaanhan minä sitten jouduin. Kaikki raskausmateriaali ei ollut tyhjentynyt. Kivut äityivät aika koviksi ja lämpökin nousi. Menin eilen aamulla sairaalaan tietokone kainalossa tietämättä, olisinko pari tuntia myöhemmin työmatkalla Tampereella vai narkoosissa.

On se vain avuton olo, maata leikkaussalissa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo toistakymmentä vuotta. Hoitajia pörrää yläpuolella, yksi laittaa kanyyliä, toinen sitoo raajoja turvavöillä kiinni, kolmas laittaa tarraläppiä rintaan. Anestesialääkäri tulee ja esittelee itsensä. Gynekologi tulee ja tervehtii. Anestesialääkäri kertoo, että nukutus aloitetaan. Näyttää sormella kämmenselkääni ja kertoo, että käsivarressa saattaa tuntuu kirvelyä kun aine etenee verisuonessa. Tunnen kirvelyn ja olen juuri nyökkäämäässä, kun tajunta sumenee.

Hoidettavana oleminen ei ole helppoa ihmiselle, joka on tottunut määräämään itse itsestään. Siinä täydellisessä avuttomuuden tilassa maatessani tulin ajatelleeksi muun muassa viimeaikaista tapausta, jossa BBC:n veteraanitoimittaja tunnusti tv-ohjelmassaan (armo)murhanneensa miesystävänsä vuosikymmeniä aiemmin. Tunnustuksen perusteella mies pidätettiin. On vaikea sanoa, oliko tässä tapauksessa oikeasti kyse potilaan omasta tahdosta. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että oli.

Motiivi-lehden hienossa "Paljaana"-teemajutussa (numerossa 12-13/2008, toimittaja Tuija Metsäaho) vanhainkodin hoitoapulainen kertoo työstään, johon kuuluu asukkaiden pesu. "Minulle suihkuttaminen ja peseminen ovat osa työtä ja ihan luonnollista. Monelle asukkaalle tilanne on hankala. Toiset ovat häveliäitä ja yrittävät peittää intiimialueet. Toiset nöyrtyvät ja ovat hiljaa. Joltain pääsee itku suihkussa, kun hän tuntee itsensä niin avuttomaksi, eikä vartalo toimi enää niin kuin ennen." Vaikka asukkaan alastomuus on hoitajalle luonnollista, hän ei silti haluaisi joutua asukkaan asemaan: "Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, peseminen hävettäisi. Pistäisin kampoihin, kun minua vietäisiin suihkuun. Toivon, että pysyn hyväkuntoisena vielä pitkään."

Ja sitten sanotaan, että joka viides tällä hetkellä kolmekymppinen nainen elää satavuotiaaksi. Haluaisinko olla yksi viidestä? Riippuu elämänlaadusta. Olla tyystin toisten armoilla, se on tila johon en koskaan tahtoisi joutua.

Kahdet kasvot

Blogiystäväni pohti taannoin, kuinka eri tavoin kirjoittaa blogiin ja Facebookiin. Hänellä on anonyymi blogi ja nimellinen Facebook-tili, mikä osaltaan selittää ja tekee luonnolliseksi sisältö- ja tyylieroja. Minä olen toistaiseksi liikkunut verkossa vain omalla nimelläni, mutta silti blogipostausten ja statuspäivitysten välissä voi olla iso ero. Kuten nyt. Edellinen blogipostaukseni oli haiku surusta ja menetyksestä. Samaan aikaan Facebook-statuspäivityksessä jännitin, kun lähetin hakemuksen Akatemiaan. Kumpi väite on totta? Molemmat.

Suru oli sen kokoinen, että jos Suomen Akatemiaan voisi lähettää kirjeen ja pyytää vähän lisäaikaa hakemuksen laatimiseen, olisin sen tehnyt. Suru on sen kokoinen, että oli vaikeaa istua työpöydän ääreen, laatia kokonaiskustannusmallia ja viimeistellä tutkimussuunnitelmaa. Vaan pakko oli, jos haluaisin tehdä toivomaani työtä ensi vuoden alusta kolme vuotta eteenpäin. Mikään ei tietenkään takaa, että saisin paikan. Kilpailu on kovaa. Mutta olenpahan yrittänyt. Ja onneksi hakemus oli jo liki valmis.

Miksi en maininnut surusta Facebookissa? Koska siellä reaktiot ovat nopeita ja välittömiä, ja siellä odotetaan kaiken jakamista. Jos kerron Facebookissa olevani surullinen, kenellä tahansa kaverillani on oikeus kysyä miksi, ja mielestäni minulla on velvollisuus vastata. Mitäs avasin arkkuni. Jos sitten vastaisin ja kertoisin suruni syyn, kavereilleni syntyisi moraalinen velvollisuudentunne, joka on ihan sietämätön. On kamalaa, kun joku tosimaailmassa ei-niin-läheinen ihminen kertoo statuksessaan jotakin järkyttävää, johon on pakko kommentoida jotakin empaattista, ellei halua vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta.

Sama toimii muuten toisinkin päin. Kun joku tuttu vaikkapa julkistaa raskautensa Facebookissa, minulla on moraalinen velvollisuus onnitella, koska niin kuuluu tehdä. Jos minä taas kertoisin surustani Facebookissa, en kestäisi niitä liki vieraiden ihmisten osanottoja, jotka tuntuisivat täysin triviaaleilta ja tyhjiltä.

Toisaalta tällainen surun ilmaus on blogissakin aikamoinen teaser. Tiedän, että blogia lukee moni oikeasti tuttu ihminen. Läheisimmät tietävät suruni syyn, mutta ne joille en ole kertonut, ovat varmaan pohtineet päänsä puhki. Kuka on kuollut? Mitä on tapahtunut?

Itkuvirsi

En haluaisi valittaa, kun kerrankin on kunnon talvi, mutta voi räkä. Tuntuu, että hyhmä on tunkeutunut luihin asti. Laitan suihkun niin kuumalle kuin iho sietää. Istun niin lähellä hehkuvaa takkaa kuin voin.

Mäenlaskuyrityskin epäonnistui. Ei pakkaslumi luista, kerääntyy vain pulkan eteen. Ja matka mäkeen ja takaisin oli yhtä tuskaa, puolta säärtä myöten lumisessa pellossa.

Ollapa edes terve, niin sietäisi kylmää paremmin. Minulla on poskiontelontulehdus, miehellä silmä- ja korvatulehdus. Tytöt yskivät öisin. Ilmankostutin meni rikki, kannan joka ilta pyykkitelineellä vaatteita tyttöjen huoneeseen kuivumaan.

Niin että valitinpa kuitenkin.

Odotettavissa hiljaiseloa...

...blogirintamalla. Tein nimittäin juuri työasioiden things to do -listan tammikuulle ja huh huh, täytyy sanoa, että jos tästä kuusta järjissä selviän, niin olen aika kova mimmi.

Henkilökohtaisella puolellakin on yhä asioita, jotka pyrkivät valloittamaan mielen sopukat aina kun keskittyminen hetkeksikin herpaantuu, joten paletin koossa pitämiseen tarvitaan nyt isot määrät energiaa.

Nyt, arkitehdin innostamana, paketoin kuitenkin nopsasti edellisen vuosikymmenen, joka oli melkoisen merkittävä. (Muoks. ja jl:n "rohkaisemana" täydennän vuosikymmenen pyöreäksi ja lisään myös pari unohtunutta mainitsemisen arvoista asiaa!)

Vuonna 2000 en vielä uskaltanut naimisiin. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa ja työskentelimme mieheni kanssa kesän Helsingissä. Asuimme Kalliossa Flemarin ja Hesarin kulmassa, se oli elämys sinänsä!

Vuonna 2001 menin naimisiin viisi vuotta aiemmin lukiossa tapaamani miehen kanssa.

Vuonna 2002 vietimme tietoisesti viimeisiä hetkiä railakasta opiskelijaelämää. Saimme ensimmäiset piirustukset tulevasta navettakodistamme. Valmistuin filosofian maisteriksi. Vuoden lopuksi muutimme Jyväskylästä takaisin molempien kotikaupunkiin Hämeenlinnaan.

Vuonna 2003 olin ollut kaksi viikkoa tutkijakoululainen, kun tulin raskaaksi. Esikoisemme syntyi lokakuun neljäntenä.

Vuonna 2004 muutimme navettakotiimme ja hämmästyin äitiyden voimasta.

Vuonna 2005 rakensimme pihan tv-ohjelmassa ja julkaisin ensimmäisen tieteellisen artikkelini.

Vuonna 2006 saimme toisen lapsemme.

Vuonna 2007 mieheni jätti ravintola-alan ja ryhtyi koti-isäksi.

Vuonna 2008 työstin vimmalla väitöskirjaani valmiiksi.

Vuoden 2009 väittelin filosofian tohtoriksi ja lapsemme aloittivat päiväkodit, esikoinen vielä syksyllä eskarin.

Mitähän sitä tästä vuodesta pääsee sanomaan, kun kalenteri on kierretty loppuun?

Hiljainen toive

En ole tehnyt vuosiin uudenvuoden lupauksia, enkä aio tehdä nytkään. Toiveen voisin kuitenkin esittää: jospa ensi vuoteen saisimme hieman enemmän terveitä päiviä.

En viitsinyt täällä toitottaa sitä, että sairastimme joulunkin. Vietin jouluyönä kolme tuntia esikoisen kanssa keskussairaalan ensiavussa, itsekin kuumeisena. Jotenkin kurjuus tuntui olevan vähemmän kaikkivoipaa, kun siitä vaikeni. Ja koen valittaneeni tässä blogissa jo ihan riittämiin.

Viime päiviin on kuulunut lukemista (mm. Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti) ja elokuvia (mm. Blade Runner ja Avatar). Valtava kasa nenäliinoja ja yskän kumahduksia kiviseinissä. Helliä hetkiä, huolta ja haleja. Nyt alkaa taas helpottaa siinä määrin, että uskaltauduimme tänään jopa pulkkamäkeen. Ehkä tämä tästä. Taas kerran.

Varautumista

Muksujen villakerrastot etsitty (ja todettu ikävän reikäisiksi seetripuupaloista huolimatta). Autojen lämmityslaitteet, piuhat ja ajastimet etsitty ja viritetty. Polttopuita kannettu. Tulkoon talvi.

Lamaantunut

Marraskuu vei mehut. Odotin joulukuusta parempaa, mutta kolme meidän neljästä perheenjäsenestä on jo ehtinyt sairastaa rankan vatsataudin. Esikoisen kanssa olimme jo vähällä lähteä päivystykseen. Onneksi kääntyi parempaan.

Minun pitäisi tehdä liian monta asiaa yhtä aikaa. Energiaa ei tahdo riittää ensimmäiseenkään.

Hei laiminlyödyt ystäväni, palataan asiaan kunhan herään taas henkiin.

Sick

Esikoinen pääsi tänään puolentoista viikon sairastelun jälkeen eskariin. Minä odotin innolla tutkimussuunnitelman työstämistä professorin kanssa, ja ilmastonmuutosaiheisten juttujen narratiivisen analyysin aloittamista. Vaan yöllä kahden aikaan aloin oksentaa. Ja sitä kestikin aika tasan 12 tuntia melkomoisella tiheydellä.

Itkua väänsin, kun hädin tuskin tajuissani näppäilin tekstiviestiä professorille.

Kaikkien sairausuutisten ja murheiden rinnalle tuli sentään yksi huojentavakin uutinen väärästä hälytyksestä. Saisiko siitä nyt revittyä iloa? Yritetään.