Krapulointia "instant outburst" -kulttuurissa

En saanut Suomen Akatemialta hakemaani tutkijatohtorin projektia. Ensin masennuin tyystin. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä on eka kerta, kun tulin hylätyksi - ei ihmekään, että harmittaa. Olen tähän asti saanut kaikki työpaikat ja apurahat joita olen hakenut. Tosin kahdella viime kerralla sain vain puolet hakemastani apurahasummasta. Ehkä niillä pienillä pettymyksillä pohjustettiin tätä isoa, heh.

Vaan pieninä palasinahan se tutkijan leipä maailmalla on, se on tiedetty aina. Akatemian hakusysteemi muuttuu onnekseni juuri nyt niin, että voin hakea heti uudestaan. Ja onhan minulla Hämeen rahaston apuraha, jonka turvin voin alkaa popularisoida väitöskirjaani. Jos olisin saanut tutkijatohtorin paikan, popularisointi olisi jäänyt tekemättä.

Viime perjantaina tästä postauksesta olisi tullut hyvinkin toisenlainen. Muutaman päivän hauduttelun jälkeen synkälle pilvelle löytyi ne kuuluisat kultaiset reunat. Hauduttelu on muuten hyve somessa kaiken kaikkiaan. Tämän päivän "instant outburst"-kulttuuri ei juuri suosi harkintaa, mutta olen monesti huomannut, että ensireaktiota ei kannattaisi purskauttaa blogissa, Facebookista puhumattakaan.

Minä purskautin pettymykseni heti perjantaina Facebookiin, ja aloin katua parin tunnin päästä. Paitsi että itsesäälini tuntui nololta, tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa kommentoijia kohtaan. Lohduttaminen on vain niin mahdottoman vaikeaa! Miten siinä voisi välttää kliseitä, kuten "kun yksi ovi sulkeutuu, joku toinen aukeaa". Tottahan sekin on, mutta siinä hetkessä ei paljon piristä.

FB:ssa on muuten liikkunut kiertolainen, jonka mukaan tällä viikolla (männäviikolla, millä ikinä viikolla satut haasteen sitten saamaankin) muistetaan kaikkia syntymättömiä, kuolleina syntyneitä ja kuolemansa jälkeen syntyneitä lapsia. Ja lopussa se sama näihin päivityksiin kuuluva "haaste": suurin osa ei laita tätä seinälleen, koska lapsen menetys on tabu. Blaa blaa. Nämä kiertolaiset ahdistavat! Mietin jo hetken, että laittaisin päivitykseeni jotakin tähän suuntaan: "Maria muistaa tällä viikolla syntymättömiä lapsiaan ihan yhtä paljon kuin vuoden jokaisella muullakin viikolla".

Samasta syystä inhoan ystävänpäivää. Ja parisuhteen laatuaikaa. No okei, ne eivät ole tabuja. Ja onhan se hyvä, että joskus tohditaan nostaa vaikeatkin asiat esiin. Mutta nämä kiertoviestit jotenkin banalisoivat hyvän ajatuksen, samoin kuin läpikaupallistunut ystävänpäivä banalisoi ystävyyden. Ja sitä parisuhdetta pitää osata hoitaa joka hemmetin päivä sen sijaan, että lähdetään kerran kahdessa viikossa kynttiläillalliselle.

Ugh. Olen puhunut.

Yskii, yskii... mutta käynnistyy kuitenkin

Esikoinen meni sitten nappaamaan jostakin itselleen enteroviruksen ja alkavan korvatulehduksen juuri koulun alkamisen kynnyksellä. Viikonloppu meni kovassa kuumeessa ja päänsäryssä. Toipuminen oli kuitenkin sen verran ripeää, että uskalsin lähettää tytön kouluun. Onhan elämän ensimmäinen koulupäivä melkoisen kova juttu. Sitä paitsi tuntikehys on vedetty säästösyistä Hämeenlinnassakin minimiin, joten kolme-nelituntinen koulupäivä ei ole niin hirveän raskas urakka, kun loppupäivän saa levätä.

Ihanaa tuo ekaluokkalaisen into! Koulu on ihanaa, ope on ihana, tehtävät on kivoja. Ruoka sentään oli tänään pahaa. Vaikka niin moni asia on muuttunut, kouluruokaa inhotaan kai kautta aikain. Vaikka yleensä sekin maistuu meidän tytölle, ainakin viimevuotisen eskariruokailun perusteella. Tänään vain sattui olemaan inhokkia.

Rytmin kääntäminen on ollut hiukan helpompaa kuin ajattelin. Minulla taitaa ottaa kovimmille. Ja töihin paluu! Pitkän loman jälkeen tutkimustyöhön palaaminen sinänsä oikein inspiroi ja sytyttää, mutta sisällä tietokoneen ääressä työskentely tuntuu tosi tukalalta. Istuma-asento on mätä, selkää ja hartioita särkee jo, ja tuntuu etten saa happea.

Kuopuksen päiväkotisyksyn aloitus on luku sinänsä. Päiväkotiin jääminen on aina vain raskasta, niin kuin oli keväälläkin. Toivottiin, että pitkä loma tasoittaisi tilannetta, mutta itkun kanssa tänäänkin erottiin. Vaan ehkä tämä olisi vain alkupäivien harmi...

Itu

Aloitin uuden blogin. Siinä keskityn ihan puhtaasti intohimoiseen harrastukseeni, josta toivottavasti urkenee taas uran jatkettakin: kaunokirjalliseen journalismiin. Esittelen lukemisen arvoisia juttuja ja esiin nostamisen arvoisia kirjoittajia Suomesta ja ehkä silloin tällöin ulkomailtakin.

Tervetuloa!

Kahdet kasvot

Blogiystäväni pohti taannoin, kuinka eri tavoin kirjoittaa blogiin ja Facebookiin. Hänellä on anonyymi blogi ja nimellinen Facebook-tili, mikä osaltaan selittää ja tekee luonnolliseksi sisältö- ja tyylieroja. Minä olen toistaiseksi liikkunut verkossa vain omalla nimelläni, mutta silti blogipostausten ja statuspäivitysten välissä voi olla iso ero. Kuten nyt. Edellinen blogipostaukseni oli haiku surusta ja menetyksestä. Samaan aikaan Facebook-statuspäivityksessä jännitin, kun lähetin hakemuksen Akatemiaan. Kumpi väite on totta? Molemmat.

Suru oli sen kokoinen, että jos Suomen Akatemiaan voisi lähettää kirjeen ja pyytää vähän lisäaikaa hakemuksen laatimiseen, olisin sen tehnyt. Suru on sen kokoinen, että oli vaikeaa istua työpöydän ääreen, laatia kokonaiskustannusmallia ja viimeistellä tutkimussuunnitelmaa. Vaan pakko oli, jos haluaisin tehdä toivomaani työtä ensi vuoden alusta kolme vuotta eteenpäin. Mikään ei tietenkään takaa, että saisin paikan. Kilpailu on kovaa. Mutta olenpahan yrittänyt. Ja onneksi hakemus oli jo liki valmis.

Miksi en maininnut surusta Facebookissa? Koska siellä reaktiot ovat nopeita ja välittömiä, ja siellä odotetaan kaiken jakamista. Jos kerron Facebookissa olevani surullinen, kenellä tahansa kaverillani on oikeus kysyä miksi, ja mielestäni minulla on velvollisuus vastata. Mitäs avasin arkkuni. Jos sitten vastaisin ja kertoisin suruni syyn, kavereilleni syntyisi moraalinen velvollisuudentunne, joka on ihan sietämätön. On kamalaa, kun joku tosimaailmassa ei-niin-läheinen ihminen kertoo statuksessaan jotakin järkyttävää, johon on pakko kommentoida jotakin empaattista, ellei halua vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta.

Sama toimii muuten toisinkin päin. Kun joku tuttu vaikkapa julkistaa raskautensa Facebookissa, minulla on moraalinen velvollisuus onnitella, koska niin kuuluu tehdä. Jos minä taas kertoisin surustani Facebookissa, en kestäisi niitä liki vieraiden ihmisten osanottoja, jotka tuntuisivat täysin triviaaleilta ja tyhjiltä.

Toisaalta tällainen surun ilmaus on blogissakin aikamoinen teaser. Tiedän, että blogia lukee moni oikeasti tuttu ihminen. Läheisimmät tietävät suruni syyn, mutta ne joille en ole kertonut, ovat varmaan pohtineet päänsä puhki. Kuka on kuollut? Mitä on tapahtunut?

Elämää suurempia tekstejä

Deadlinet alkavat olla jo ahdistavan lähellä. Akatemian hakuprosessi on melkoisen raskas, ei ole tosiaan helppoa tämä tutkijauran rakentaminen. Sinänsä hakemustekstiä on kuitenkin kevyt kirjoittaa, verrattuna "scholarly gloss" -tekstiin, jota väännän Esa Keron Bangkok-jutusta teettämäni käännöksen yhteyteen. Bangkok on hieno teksti, ja sen on kääntänyt upeasti David Hackston, ja nyt minulla on hirveät paineet yrittää saada aikaan oma tulkinta, joka antaisi edes vähän kunniaa näille molemmille teksteille. Vähempikin hirvittäisi.

Mikähän siinä muuten on, että Suomessa journalistiset tekstit eivät juurikaan jää elämään? Vai onko muutosta ehkä tapahtumassa? Hesarin Kuukausiliitteen verkkosivuilla julkaistaan uudelleen vanhoja juttuja, se on suuri kulttuuriteko. Tommi Liimatta toimitti 680 sivua Veikko Ennalan juttuja koviin kansiin, sekin oli hienoa. Ehkä muutos on alkanut?

Otsikko on muuten monimerkityksinen. "Elämää suurempi" ei ole kovinkaan suurta liioittelua monen Esa Keron jutun kohdalla, ne vain ovat niin mahdottoman hienoja. Sen sijaan rahoitushakutekstit ovat kaikkea muuta kuin elämää suurempia, vaikka niistä on tutkijan leipä kiinni, ja leipähän on aika olennainen tekijä ihmiselämässä.

Sick

Esikoinen pääsi tänään puolentoista viikon sairastelun jälkeen eskariin. Minä odotin innolla tutkimussuunnitelman työstämistä professorin kanssa, ja ilmastonmuutosaiheisten juttujen narratiivisen analyysin aloittamista. Vaan yöllä kahden aikaan aloin oksentaa. Ja sitä kestikin aika tasan 12 tuntia melkomoisella tiheydellä.

Itkua väänsin, kun hädin tuskin tajuissani näppäilin tekstiviestiä professorille.

Kaikkien sairausuutisten ja murheiden rinnalle tuli sentään yksi huojentavakin uutinen väärästä hälytyksestä. Saisiko siitä nyt revittyä iloa? Yritetään.

Erään prosessin kuvaus

Huoh. Istun junassa matkalla Jyväskylästä kotiin. Kävin kertomassa journalistiikan jatko-opiskelijoille omasta tutkimusprosessistani. En tiedä oliko löpinöistäni mitään hyötyä. En tiedä, sainko sanottua montakaan kokonaista lausetta. Jotenkin tuntuu, että aikaerorasitus iski toden teolla vasta tänään. Tähän asti kitkuttelin epämääräisen vatsapöpön kanssa, joka tuntuu nyt helpottaneen. Ainakin ruokahalu on palannut. Pöpö siirtyi mieheen. Kunpa lapset säästyisivät.

Tai no, ehkä puheistani oli jotakin iloa. Ainakaan en kaunistellut mitään. Ehkä olisi ollut kiva, jos joku olisi kertonut vastaavia asioita silloin, kun itse kiemurtelin prosessin alku- tai keskivaiheilla. Että epävarmuus on normaalia. Että artikkelien referee-lausunnot voivat olla niin kamalia, että professori tarjoaa nenäliinaa, kun itkeä tillität hänen huoneessaan. Että kansainvälinen artikkeli voi tulla takaisin, ei kerran, ei kahta, eikä kolmeakaan, vaan vielä useamman kerran. Että työ ei tunnu valmiilta, kun lähetät käsikirjoituksen painoon.

En uskalla katsoa kalenterista, koska pitäisi seuraavan kerran matkustaa johonkin. Tai ei tarvitsekaan, tiedän sen jo. Ensi viikon torstaina menen Helsinkiin opettamaan. Ja kuun lopulla laivaseminaariin kouluttamaan. Kiinaankin piti poiketa muuan matkalle, mutta onneksi päädyin jättämään sen väliin. Edessä on sen verran tiukkaa työrupeamaa, että tätä äitiä kaivataan kotona jo muutenkin ihan liian usein.

Fluke!

Tein tänään ihanan löydön. Yksi New Yorkin -haastateltavistani, Evan Ratliff, "katosi" elokuussa ja haastoi Wired-lehden lukijat etsimään itseään. Löytöpalkkiona oli 5000 dollaria. Siinä blogit, Twitter ja Facebook kuhisivat, kun miestä etsittiin eri puolilta Yhdysvaltoja.

Harmittaa ihan hulluna, etten löytänyt tätä silloin, kun etsintä oli vielä käynnissä!

Mutta nyt odotan Evanin joulukuista juttua siitä, miten kaikki tapahtui.

Voisiko muuten jossakin tämän tyyppisessä touhussa olla sanomalehdille yksi keino haalia ja sitouttaa nuoria lukijoita? Aarteenetsintää Hämeen Sanomien levikkialueella?

Maanantai

Kurjet pääsivät kaiketi livahtamaan matkalleen perjantaina tai lauantaina. Nyt taivas on täynnä naakkoja ja muutama joutsen on vielä kaarrellut talomme yllä. Eilen iltahämärissä näin pellolla kuusi peuraa.

Olen saanut viimein järjestetyksi haastatteluja New Yorkissa. Kolme on nyt sovittuna, yksi lupautunut mutta varmistaa aikataulunsa myöhemmin. Olen lähettänyt haastattelupyynnöt 44 ihmiselle, joten onnistumisprosentti ei huimaa päätä.

Viikonloppu meni esikoisen kuusivuotissynttäreiden hulinoissa. Olen ollut haikeana. Kuusi vuotta on melkoisen pitkä aika, kuusi vuotta on aika iso ikä pienelle ihmiselle. Oma merkitykseni lapsen maailmassa pienenee koko ajan, kun elämänpiiri laajenee. Oma äitiyteni muuttaa muotoaan. Minä, joka imetin lapsiani viisi ja puoli vuotta yhteen menoon ja elin kuin pesässä pienteni kanssa, olen nyt lennähdellyt minne sattuu. Kohta lähden jo toista kertaa puolen vuoden sisään Yhdysvaltoihin, ja lisää matkoja on luvassa. Omatunto painaa. Kliseiset pohdinnat uran ja äitiyden yhteensovittamisesta konkretisoituvat kivahteluissa ja kyynelissä, lupauksissa ja lohdutuksissa.

Sain muuten ekan gradun arvosteltavakseni.

Verkostoidu, verkostoidu

Varasin juuri liput New Yorkiin. Lähden haastattelumatkalle lokakuun lopussa. Nyt pitäisi vain löytää ne haastateltavat.

En ole ollut kovinkaan hyvä verkostoitumisessa. (Toukokuussa olin Stanfordissa konferenssissa, jossa sain varmaan neljäkymmentä käyntikorttia - eikä mulla ollut antaa takaisin, koska en omistanut sellaisia, mikä oli varsin noloa. En omista vieläkään, mutta toivottavasti saan ne ennen Nykin matkaa.)

Toistaiseksi lähettelen ihan randomilla viestejä potentiaalisille haastateltaville. Ihan kuin ne muka vastaisivat jollekin kömpelöä englantia kirjoittavalle suomalaiselle tutkijatyypille. Nyt tarvittaisiin niitä kontakteja! Verkostoja!

Lankesin tavoittelemaan yhtä ihmistä LinkedIn:in kautta. Yhdellä yhteydelläni on yhteys, joka on edelleen yhteydessä tähän tavoittelemaani tyyppiin. As if jotakin tapahtuisi.

Joillekin ehdokkaille en kerta kaikkiaan ole löytänyt sähköpostiosoitetta, mutta olen bongannut heidät Facebookista ja laittanut siellä viestiä. Onko se kauhea etikettivirhe? En tiedä.

Jos satut tuntemaan toimittajia New Yorkista, ole ystävällinen ja jaa tietosi kanssani!

Jaa jotain asiaa? Ei todellakaan!

Nyt bloggaa väsynyt nainen. Tämä on ollut suht tiukka elokuu, kun mieskin meni töihin, yhtenä viikonloppuna kestittiin aussivierasta ja toissapäivänä juhlittiin oikein kunnolla. Meillä oli leffabileet, mutta en taida uskaltaa laittaa kuvia tänne. Jossakin se yksityisen ja julkisen raja täytyy pitää! Hauskaa oli, sen verran voin paljastaa. Ja mun roolihahmoni oli eräs Cabo Airin lentoemäntä...

Istun paraikaa junassa ja mietin, miten iljettävää on kuunnella, kun joku syö selän takana olevalla penkillä jotakin vienosti maiskuttaen, niin että kuulen kielen liikkeitä ja huulien muisketta. Yök, yök ja yök. En halua tietää mitä siellä syödään, enkä kuka syö, enkä miltä se näyttää. Ääni kuvottaa riittämiin, ja se on jatkunut jo arveluttavan kauan. Tekisi mieli vaihtaa paikkaa, mutta en jaksa. Onkohan kukaan koskaan sanonut tuolle ihmiselle, mitä ääniä se päästelee syödessään? Se olisi reilu teko.

Kävin Helsingissä tekemässä kaksi tutkimushaastattelua työhöni liittyen. Edessä liki viisi tuntia purettavaa ja "kevyesti litteroitavaa" (ei siis onneksi mitään keskustelunanalyysia) haastattelutekstiä, ja tässä oli siis vasta kaksi ensimmäistä. Seitsemän tätä sarjaa on vielä jäljellä, ja jossain vaiheessa pitäisi lähteä New Yorkiinkin tekemään haastatteluja. Apua. Haastattelujen tekeminen on kivaa, ja analysoinnissa on hetkensä, mutta se litterointi on jotain ihan karmeaa - ja taidan muuten muistaa valittaneeni siitä täällä joskus aiemminkin.

Ensimmäinen haastateltava vei mut kesken kaiken elokuvateatteriin katsomaan Avatarin traileria. En ole mikään scifi-fani, ja inhoan sitä kun toimintakohtausten keskelle upotetaan mukahauskoja sutkautuksia, ja olisin sitä paitsi nähnyt mieluummin kolmiulotteisia ihmiskehoja kuin noita kissasmurffeja, joiksi hahmoja on haastateltavani mukaan kutsuttu. Mutta oli se vaikuttavaa. Aloin heti miettiä, että Matrix-trilogia voisi olla aika magee 3D:nä. Matrixista minä pidän. Varsinkin ykkösosasta.

Kävin myös juttelemassa hiukan rakkaan ystävän kanssa, jota olen tavannut viime aikoina ihan liian vähän. Joskus elämä voi yllättää näinkin paatuneen ennaltasuunnittelijan - en olisi aamulla arvannut nukkuvani iltapäivällä päikkäreitä Käpylässä!

Uutta voimaa etsimässä

Äsken pääsi itku. Mies lähti 2,5 vuoden koti-isyyden jälkeen töihin. Minä vein tytöt kesäloman jälkeen päiväkoteihin ja palasin tyhjään kotiin.

Niin monet kerrat olen puhissut työhuoneessani, että miten täällä kukaan voi keskittyä tutkimuksen tekoon, kun oven takaa kuuluu jos jonkinmoista mekkalaa. Nyt oven takaa ei kuulu hisahdustakaan. Se tarkoittaa minulle absoluuttista työrauhaa, mutta myös absoluuttista yksinäisyyttä. Perhe oli pitkään mulle työyhteisön korvike. Kollegiaalista tukea oli ehkä turha odottaa, mutta usein tärkeämpää olikin se, että sai purkaa angstinsa ulos. Ja sai suukkoja ja haleja aina jos tarvitsi. Aika hyvä työyhteisö!

Nyt. Yksin.

Pitäisiköhän mun vuokrata työhuone jostakin? Kotona työskentely ei tunnu enää yhtään niin hohdokkaalta. Työmotivaatio on nollassa. Kaipaan ihmisiä. Lounasseuraa. Kahvikaveria. Argh, pää hajoaa!

Kelpo nakki, hyvä makkara

Emme liene kovin eriskummallinen perhe siinä, että lapsemme voisivat todennäköisesti elää kaksi viikkoa iloisina silkalla makkaralla ja nakilla. Jostakin syystä kyseiset lihajalosteet maistuvat suomalaislapsille tolkuttoman hyvin!

Ongelma piilee siinä, että makkarassa ja nakissa on isot määrät nitriittiä, lisäainetta jolla kyllä torjutaan ikäviä ruokamyrkytyksiä aiheuttavia bakteereja, mutta joka toisaalta on karsinogeenista, eli aiheuttaa syöpää. Kymmenen vuoden takaisen tutkimuksen (johon viitataan täällä) mukaan ohjearvot ylittyvät herkimmin 2--3-vuotiailla.

15-kiloinen lapsi voi syödä yhden nakin päivässä suositusarvon ylittymättä. Siis seitsemän nakkia viikossa. Se on aika vähän, jos grilli käy kuumana harva se ilta.

Meidän perheen tämän kesän löytö on Vatajan nitriititön nakki ja grillimakkara! Niistä puuttuu paitsi nitriitti, myös muita pahiksia. Suolaakin on vähän. Ekalla kerralla nakit kieltämättä herättivät epäluuloa. Luin kaupassa pakettia: nitriititön, jauhoton, maidoton, mausteeton, soijaton. Ei kovin lupaavaa makua ajatellen.

Epäluulot karisivat maistamiseen. Kun turhat lisäaineet karsitaan pois, jäljelle jää liha. Ja lihan maku. Tosi hyvää! Lapset eivät huomanneet eroa tavalliseen nakkiin. Eivätkä myöhemmin makkarankaan kohdalla.

Hinta tuntuu vähän suolaiselta, mutta karsinogeeneja ajatellessa sen kyllä maksaa ihan mielellään.

Ennen lähtöä (osa 1)

Lähtö lähestyy. Tytöt ovat keskiviikon poissa päiväkodeista saattaakseen minut lentokentälle. Olen omituisissa tunnelmissa. Alan ymmärtää, että lähtö on ihan kohta, enkä ole ehtinyt pelkäämään / ikävöimään etukäteen ollenkaan niin paljon kuin ajattelin, koska olen menossa esiintymään kahteen konferenssiin, ja molempiin valmistautuminen on niin kesken kuin olla ja voi. Huomisen ja tiistain aikana pitäisi tehdä ihan rutosti töitä ja lisäksi pitää huomenna kuskailla esikoista tanssinäytökseen ja toimia siellä ryhmyrinä, ja tiistaina mennä vollottamaan esikoisen päiväkodin kevätjuhlaan. Jossain välissä pitäisi myös ehtiä pestä pyykkiä ja pakata tavarat. Niinpä en ollut juuri ehtinyt miettimään sellaisia sivuseikkoja kuin edessä olevia lentomatkoja, kunnes...

Auts! Juuri tällaiset uutiset saavat vatsani kääntymään ylösalaisin. Kun nyt satun itsekin lähtemään Münchenista Lufthansalla. Ikään kuin se lisäisi todennäköisyyttä, että minunkin koneelleni sattuisi jotakin. Mutta tällainen pelko ei kuuntele järkeä (toisin kuin työpaikkalääkärini ilmeisesti ajattelee). Alitajunnassani kytee ajatus siitä, että en palaa tältä matkalta, niin typerältä kuin se näin kirjoitettuna näyttääkin. Ehkä jotakin kertoo se, että sen kummemmin asiaa ajattelematta kirjoitin äidilleni äitienpäiväkorttiin "Kiitos äiti kaikesta". Aika hyvästijätön kuuloista tekstiä, eikö?! Omituinen on ihmisen mieli :D

Tuskaa

Mikä voisikaan olla tutkimuksen tekemisessä tuskallisempaa kuin haastattelunauhojen purkaminen?

Delegoisin jos voisin - ja kehtaisin. Enpä haluaisi jonkun muun litteroivan omia löperöjä kysymyksiäni.

Onneksi ei sentään olla tekemässä mitään keskustelunanalyysia.

Akateemisen kirjoittamisen ilot ja kirot

Puhhuijaa. Lähetin juuri tieteellisen artikkelin kolmannen version toimittajalle.

Tieteellisen artikkelin kirjoittaminen on kyllä niin oma lajinsa. Suosittelen kaikille (siis ainakin omaan viiteryhmääni eli humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille kuuluville) väitöskirjan tekijöille ja vieläpä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, vaikka tekeillä olisikin monografia. Artikkelimuodon tiiviys ja kurinalaisuus sekä refereiltä saatava palaute kiristävät akateemista nutturaa sopivasti skarpimmaksi.

Olen julkaissut tähän mennessä kolme artikkelia. Kaksi suomalaisissa aikakautisissa tiedejulkaisussa. Yhden kansainvälisen konferenssin pohjalta kootussa julkaisussa, joka on kirjoitettu englanniksi, mutta julkaistu Suomessa.

Mutta sitten on tämä. The Article. Argh. Englanniksi, ja amerikkalaisen yliopiston kustantamaan julkaisuun. Pitäisi hallita niin vieras kieli kuin vieras akateeminen kulttuurikin (ja saada vielä ne jenkit tajuamaan, että Suomi ei ole ollut 1980-luvulla Venäjän vallan alla). Viittauskäytäntö (slightly modified Chicago style, that is) on ihan hömelö, enkä ehtinyt nyt sitten tähän hätään opetella RefWorksin käyttöä. Ja ylipäätään viittauksien tarkkuus on niin scrupulous, niin scrupulous.

Lähetin siis hetki sitten kolmannen version. Ensimmäisen lähetin 31.10.2008. Toinen lähti helmikuussa. Enkä tuudittaudu hetkeksikään kuvittelemaan, että tämä olisi lopullinen versio. Sillä sitähän se ei ole. Älä siis koskaan erehdy luulemaan, että artikkelisi on valmis. Se on valmis vasta kun se on julkaistuna kädessäsi, ja silloin olet jo edennyt tutkimuksessasi niin paljon, että hämmästyt kun alat selailla sivuja: artikkelihan nolostuttaa sinua! Niinpä työnnät tekijänkappaleesi kirjahyllyyn ja jatkat hommia.

Mutta on se vaan mainio oppimisprosessi! Artikkelin työstön aikana oppii nöyryyttä, vihan hallintaa, kärsivällisyyttä, paineen alaisena työskentelyä - ja kyllä, myös tieteen tekoa sekä hyvää kirjoittamista.

Seuraavaksi pitäisi kai hakeutua artikkelikokoelman toimittajaksi...

Työtä ja työtä

Kävin seminaarissa. Kotimatkalla bussissa käytävän toisella puolella istui privaattistrippari. Ensimmäiset 50 minuuttia hän huutaa kailotti puhelimessa työasioita. Ääni hiljeni hieman, kun hän neuvotteli tulevan työkaverin kanssa tuplavuorosta ja selvitti suhtautumistaan toisen naisen paikkojen nuolemiseen.

Kiirettä naisella pitää. Työ vie ympäri Suomea, yksin pitää hommata työpaikkojen avaimia ja rekvisiittoja, hoitaa kassat sun muut. Missä menee suihkut tukkoon, missä on kamalia asiakkaita. On se vaikeaa.

Nainen selasi paksua kalenteriaan ja heitteli papereita roskiin. Kun hän jäi kyydistä ennen minua, teki mieleni dyykata ja tutkia, millaisia dokumentteja seksialan ammattilainen jättää pikavuoron roskikseen. En tohtinut.

Mitäs sen asiat mulle kuului. Paitsi että kun kuulutti itse.

Pelottaa

Pitäisi lähteä toukokuussa työmatkalle. Amerikkaan asti. Pelottaa.

1) Miten ihmeessä voisin olla viikon poissa lasten luota? Tähän asti yksi yö on ollut ehdoton maksimi. Miten selviäisin hengissä?

2) Miten selviäisin hengissä lennoista, joita tälla matkalla olisi kokonaiset viisi kappaletta; ensin koneen vaihdolla Chicagoon, välissä Chicagosta San Joseen ja vielä San Franciscosta koneen vaihdolla Helsinkiin. A-P-U-A. Jalat tärisevät vieläkin, kun katselin äsken Lufthansan istuinkarttoja. Tiedän tiedän, että lentäminen on maailman turvallisin tapa liikkua ja juu juu, autossa pitäisi pelätä paljon enemmän. No niinhän minä pelkäänkin. En kaupunkiajossa, mutta maanteillä. Jokaisessa ohituksessa valmistaudun kuolemaan.

3) Sitten vielä sellaisia pikkujuttuja kuin esiintymiset parissa konferenssissa, englanniksi tietenkin. Ne tuntuu kovin pieniltä murheilta kahden edellisen rinnalla.

-- ja kun tätä kaikkea ynnää yhteen ja miettii elämän menoa, sitä tulee ajatelleeksi että miksi ihmeessä rasittaisi itseään ja hermojaan ja sydäntään ja järkeään ja lähtisi koko reissuun, kun ei kukaan mua pakota?!

Mutta ehkä jos jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä, miettisin jälkikäteen mitä olisinkaan voinut saada, mutta en ottanut vastaan.

Miettisinkö?

Fearless Finn - Matti Jämsä

Väikkäri on nyt painossa. Pikku hiljaa alkaa hahmottua mielessä kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea tässä on viime vuosien aikana tullut tehtyä ja ajateltua. Artikkelien ja seminaaripapereiden ideoitakin alkaa taas nousta mieleen.

Väitöskirjassani oleva katsaus suomalaisen kaunokirjallisen journalismin historiaan on luonteeltaan kuvaileva ja kronikoitseva. Katsauksessa on lukuisia kohtia, joihin mieleni tekisi pureutua analyyttisemmin. Yksi niistä on tapaus Matti Jämsä, josta kirjoitin myös tuoreimman Suomen Lehdistö -lehden kolumninikin.

Suurin osa ainakin sodan kieppeillä syntyneestä ikäpolvesta muistanee Matti Jämsän, Apu-lehden toimittajan, joka ei tyytynyt haastattelemaan ihmisiä siitä, miltä tämä tai tuo temppu tuntuu, vaan teki temput itse. Hän hyppäsi laskuvarjolla pimeään ja hyiseen mereen, antautui haudattavaksi elävältä, teki syvyyssukellusennätyksen (ja joutui sen jälkeen kuukausiksi keuhkotautiparantolaan) ja tekeytyi naiseksi Rovaniemen Naisvoimistelijoiden järjestämissä juhannustyttökisoissa, joita ei sen koommin järjestettykään.

Jaloa sankaria Jämsästä on turha yrittää rakentaa, mutta joku sosiologi voisi ehkä paremmin arvioida sitä, kuinka suuri merkitys Jämsällä oli sodasta toipumassa olleelle Suomelle. Uhkarohkeat, viihdyttävät tempaukset toivat Jämsälle suuren maineen. Jämsän temput kiersivät leffateattereissa alkupätkinä ja Time-lehden toimittajakin tuli Suomeen tekemään miehestä jutun otsikolla "Fearless Finn".

Tommi Liimatta on suonut toimittaja Veikko Ennalalle postuumin profiilinkohotuksen viime ja tänä vuonna ilmestyneillä tekstikokoelmilla. Matti Jämsäkin ansaitsisi teksteineen hiukan huomiota. Menenkin tammikuussa seminaariin, jossa aion hiukan ruotia Jämsän tekstejä tieteellisestä näkökulmasta, kertomuksina. Josko aihe artikkeliksikin vääntyisi.